maanantai 30. heinäkuuta 2018

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit

(Gummerus, 2017)


Mitään lupausta tai kunniasanaa älköön missään tapauksessa otettako murhaajilta ja maanpettureilta


17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Suomen sisällissota pitää sisällään monta tarinaa, monta kokemusta, monta totuutta. Väinö Linnan klassikkoteos Täällä Pohjantähden alla toi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa punaisten häveten vaietun kokemuksen sodasta kansan tietoisuuteen romaanitrilogian muodossa. Valkoisten näkökulmasta ei yhtä massiivista tai suuren suosion saavuttanutta fiktiivistä teosta ole tietääkseni kirjoitettu. Anneli Kanto ottaa viime vuonna julkaistussa romaanissan lahtareiksi haukuttujen valkoisten puolen osoittaakseen, etteivät sodan kokemukset ole rajalinjojen voittajienkaan puolella yhteneväisiä. Teos ei etsi syyllisiä, vaan ymmärrystä.

Kanto kertoo jälkipuheessaan saaneen innoituksen romaaniaan varten omasta lähisuvustaan. Hänen isoisänsä taisteli valkoisten joukoissa, mutta tämän kertomukset eivät nuorta Kantoa isoisän eläessä kiinnostaneet. Eikä kaikkia sodan kokemuksia ei ole kirjoitettu virallisiin asiakirjoihin. Kanto kuvittelee romaaninsa henkilöhahmoiksi isoisänsä kaltaisia ilmajokelaisia nuoria miehiä, jotka olisivat voineet päätyä samanlaisiin tilanteisiin kuin isoisänsä. Romaanin näkökulma ja painotukset ovat vahvasti henkilötasolla, ei niinkään suurissa poliittisissa linjauksissa.

Lahtareissa on monta kertojaa, joista osa on kuvitteellisia, osa historiallisia hahmoja. Osa on suurtilallisia, opettajia, ylioppilaita, osa taas pienten talojen poikia ja suoranaista köyhälistöä. Valkoisten puolella ei siis sotinut ainoastaan porvarillinen Suomi, vaan kaikki yhteiskuntaluokat olivat edustettuina linjojen molemmin puolin. Päähenkilöiden lisäksi kertojiksi pääsevät lyhyissä katkelmissa muun muassa Ison-Britannian lähetystön edustaja, ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri sekä loukkaantunut suomenhevonen. Lisäksi teoksessa käytetään kirjallisia aikalaislähteitä, kuten otteita sanomalehtiartikkeleista, kirjeistä, muistiinpanoista ja puheista, jotka on merkattu tekstiin kursiivilla. Erilaiset kertojat tuovat teokseen moniäänisyyttä ja kokemusten monipuolisuutta, historialliset hahmot ja suorat lainaukset ajan asiakirjoista taas historiallista dokumentaarisuutta ja uskottavuutta.

Eteläpohjalaiset nuoret miehet kokevat samat sodan kauhut, mutta heidän reaktionsa ovat yksilöllisiä. Osasta kuoriutuu tappajia, osa suorittaa minkä kykenee parhaansa mukaan nurkumatta ja osa murtuu paineen alla. Muutamat hahmoista jäivät eritoten mieleen. Lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee intoa puhkuen jääkärikoulutukseen, josta hän palaa sodan johtotehtäviin ylpeänä ja varmana sodan oikeutuksesta. Johtajuus ei kuitenkaan ole hänellä verissä, ja herravihaa tuntevien miesten kunnioitus on hankala saavuttaa yhä sekavammaksi ja järjettömämmäksi käyvässä veljessodassa. Ison pitäjän körttiläispoika Samuli Kytömaa kokee käyneensä kuoleman porteilla haavoituttuaan, eikä hän ole enää sama poika, joka sotaan lähti. Muutos vaikuttaa myös tämän mielitiettyyn Helena Malmbergiin, joka on hankkiutunut rintamalla vapaaehtoistöihin, ja jolla ei ole varaa murtua sodan paineiden, raskaan työn tai ihmisten puheiden luhistamana. Rintamalääkäriksi vasta opiskelijana joutunut Ilmari Ikola joutuu suureen vastuuseen, josta hän puutteellisin resurssein koettaa selvitä. Hänen korviinsa kantautuu varmana tietona, että punaiset ovat teloittaneet hänen perheensä, mikä ajaa rauhallisen miehen yli laidan. Lohtua tuovat konjakki ja kaunis hoitajatar, jolla on vähän pidemmällekin meneviä suunnitelmia Ikolan pään menoksi. Kuitenkin Ikolan mielessä siintää vielä vapaa opiskelija- ja poikamieselämä Helsingissä sodan päätyttyä. Opettaja ja suojeluskuntalainen Frans Ketoluoma nielee purematta valkoisen Suomen propangandan ja nähtävästi täysin pokerinaamalla luonnehtii käänteentehnyttä Länkipohjan taistelua seuraavalla tavalla:

Mutta nyt kajahtaa jostain monisatapäisen miesjoukon laulamana Vaasan marssi! Vaasan krenatöörit saapuvat! Sävel paisuu ja voittaa taistelun melskeen, se tempaa mukaansa ja ennustaa tuhoa viholliselle. Väsyneet soturit virkistyvät, lauluvyöryn miehekäs voima huumaa heidät ja usko voittoon kasvaa. Rinta rinnan vaasalaiset ja lapualaiset ryntäävät eteenpäin. Vihollinen heittää aseensa, jättää asemansa ja pakenee sekasortoisena laumana.
(s. 139)

Hahmot kamppailevat niin kirjaimellisesti kuin psyykkisesti. Niin kauan kuin vihollista ei näe tai siitä tiedä mitään, voi heidän ihmisyytensä unohtaa ja liipaisimen vetäminen helpottuu. Kuitenkin vastapuoli puhuu samaa kieltä ja ymmärtää samat kokemukset, miksi siis heitä pitää tappaa? Saman kylän pojissa on niin valkoisia kuin punaisiakin, ja haudassa kaikki ovat saman värisiä. Mutta veriteot kostetaan puolin ja toisin, eikä kostonkierrettä ole helppo lopettaa.

Sodan johto on jossain kaukana, eikä tunnu ymmärtävän sotilaiden arkisista kokemuksista mitään. Silti tai juuri siksi sotilaita suorastaan kehotetaan sanoinkuvaamattomiin hirmutekoihin, mistä historialliset dokumentit kertovat karua kieltään. Teloituksiin syyllistyneet valkoiset armahdetaan, eikä teloittajien nimiä kirjata historiankirjoihin. Saksalaisen sotilaan säilynyt kuvaus Hennalan vankileiristä kuulostaa karmealla tavalla tutulta, kun tiedetään, millä tasolla saksalaisten leirit olivat hieman myöhemmin toisessa maailmansodassa. Ja kaikki tämä ikään kuin "omia" vastaan, nuoria miehiä, joilla on samanlaiset taustat ja yhteinen kieli. Nykyperspektiivistä Mannerheimin julistus helmikuulta 1918 on todella kylmäävää luettavaa:

Henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.
Jokainen jolta 8 päivää sen jälkeen kun tämä kuulutus on luettu maan kaikissa kirkoissa, löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai jotka tavataan armeijan selkäpuolella aseistettuna, ammutaan paikalla.

Lahtarit on yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemistani romaaneista. Vierailin kesäkuun alussa Tampereella Vapriikki-museon Tampere 1918 -näyttelyssä, ja se toi vasta lukemani teoksen tapahtumat aivan käsinkosketeltavalla tavalla todellisiksi. Luin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden tarinoita, sain nähdä kirjassa kuvattuja paikkoja omin silmin ja saatoin kuvitella punaisten konekiväärin kirkon torniin säkättämään kuolonlauluaan. Valokuvista tuijottivat takaisin totiset nuoret miehet, joilta riistettiin tulevaisuus.

En äkkiseltään keksi suurempaa yhteiskunnallista epäkohtaa kuin sisällissota, joten itseoikeutetusti Lahtarit täyttää haasteen kohdan numero 17. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi:
24. Surullinen kirja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
33. Selviytymistarina
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

torstai 19. heinäkuuta 2018

Wilbur Smith: Aavikon jumala

Wilbur Smith: Aavikon jumala

(Desert God, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)



En ole taipuvainen kerskailuun...


26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Tämä kirja olisi oikein hyvin voinut täyttää haasteen kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Se oli yksi Suomalaisen kirjakaupan mysteerikirjoja, joiden kannet on peitetty ruskeaan pakkauspaperiin, joissa on henkilökunnan kirjoittamia avainsanoja kirjan aiheesta ja tyylistä. Valitettavasti Aavikon jumalan yhteydessä mieleen muistuu sanonta siasta ja säkistä.

Aavikon jumala on viides osa Wilbur Smithin muinaiseen Egyptiin sijoittuvasta kirjasarjasta. Sen päähenkilö on Taita, orjasta ja eunukista faaraon neuvonantajaksi noussut mies, jolla on sormensa syvällä pelissä muinaisten suurvaltojen politiikassa. Hyksoksen armeija on vallannut pohjoisen Egyptin, ja faaraon hegemonian paluusta haaveileva Taita ryhtyy monimutkaisiin juonitteluihin saadakseen mahtavan Kreetan merenkulkijavallan puolelleen. Faaraon kauniit tyttäret soveltuvat avioliiton myötä mainiosti sopimuksen sinetiksi, halusivatpa nämä sitä tai eivät.

Faaraon tyttäret, Tehuti ja Bekatha, eivät ujostele mielipiteitään ja tekevät Taitalle hyvin selväksi, mitä mieltä ovat tämän suunnitelmista naittaa heidät poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Taitalle faaraon tyttäret ovat hänen akilleen kantapäänsä, eikä hän oikeastaan tohtisi kieltää heiltä mitään. Tehuti ja Bekatha ovat pikkumaisia, itsepäisiä kiukuttelijoita, jotka hullaantuvat herkästi nuoriin miehiin, mikä on vaarassa sotkea Taitan suunnitelmat. Kun Tehutin ihastus Zaras-nimiseen sotapäällikköön ei ota laantuakseen, Taitan suunnitelmat ovat vaarassa joutua romukoppaan.

Juoni sinänsä rullaa mukavasti eteenpäin ja kaikenlaisia käänteitä riittää matkan varrella. Suurin ongelma minulla tämän kirjan kanssa olivat sietämättömän huonosti kirjoitetut hahmot. Taita on loistava kaikessa mihin ryhtyy ja kehuskelee taukoamatta taidoillaan. Olipa ala mikä hyvänsä - sotataito, lääketiede, tekniikka, runous, laulaminen, ruoanlaitto, uiminen, juokseminen - Taita on siinä aina kaikkia muita parempi:

Päätin siltä istumalta aloittaa tuon kielen opinnot heti tilaisuuden tullen. Minulla oli niin hyvä kielipää, että menisi uskoakseni vain muutama kuukausi ennen kuin kävisin syntyperäisestä kreetalaisesta.
(s. 60)

Odotin koko romaanin ajan, milloin tälle väsymättömälle kerskailulle selviää jokin pointti, jokin ironinen tulkinta tai jokin syvempi taso, mutta sellaista ei koskaan tullut. Kaikkein naurettavimmalta tuntuu Taitan suorittama kirurginen operaatio keskellä autiomaata. En toki tiedä, ovatko sarjan aiemmat osat parempia tässä suhteessa tai selviäisikö päähenkilön omakehulle jokin taustatarina niistä. Faaraon tyttäret eivät ole yhtään sen parempia, sillä heidät on lähinnä typistetty oikuttelevian prinsessojen stereotyypeiksi. Yleisesti ottaen kirjassa naiset ovat ruikuttajia ja miehet öykkäreitä.

Uskottavuuden ongelmat eivät valitettavasti pääty hahmoihin. Pidän historiallisista romaaneista ja rakastan uppoutua vieraaseen maailmaan, sen kulttuuriin, historiaan, näkyihin ja tunnelmiin. Miksi huolella rakennettu historiallinen miljöö siis pitää rikkoa yliluonnollisilla elementeillä? Jos kirja olisi rehellisesti maagis-realistinen, ymmärtäisin asian paremmin, mutta se tuntuu ainakin tavoittelevan jonkinlaista historiallista tarkkuutta, jolloin ylimaalliset seikat tuntuvat enemmän kirjailijan laiskuudelta ja deus ex machinalta. En voi olla vertaamatta Aavikon jumalaa aiemmin tänä vuonna lukemaani suunnilleen samoille seuduille sijoittuvaan Lauri Eirolan Harmegiddoon. Siinä oli sentään kerronnallisista puutteista huolimatta ainakin tavoitettu paikan ja ajan tunnelma oivallisesti eikä lähdetty keulimaan fantasian keinoin.

Ilkka Rekiaron suomennos on moitteetonta työtä. Sääli, ettei se pelasta muuten aika kehnoa romaania. Tämän kirjan perusteella ei tee mieli tarttua sarjan aiempiin osiin, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että Wilbur Smithillä on tuotannossaan hyviäkin kirjoja. Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteen kohdan 26, sillä en ole käynyt missään kirjassa mainituista paikoista, vaikka lähellä olenkin käynyt. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla seuraavat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella
Pilvilinna joka romahti

(Män som hatar kvinnor, 2005
Flickan som lekte med elden, 2006
Luftslottet som sprängdes, 2007
Suom. Marja Kyrö. WSOY, 2006 - 2008)


Mestarietsivä Kalle Blomkvist

 

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Tapojeni vastaisesti kokoan nyt useamman kirjan yhden blogitekstin alle. Tähän on kuitenkin perusteltu syy, tai itse asiassa parikin. Ensimmäinen on se, että Stieg Larssonin ilmiöksi noussutta rikostrilogiaa toimittaja Mikael Blomkvististä ja hakkeri Lisbeth Salanderista voidaan pitää yhtenä ja samana tarinana, ainakin osittain. Toinen on syy on se, että luin kirjat nopeina välipaloina maaliskuussa, enkä hoksannut tehdä niistä muistiinpanoja luullen, että ehtisin kirjoittaa niistä hieman lähempänä lukuhetkeä. Parempi myöhään ja vähän tekstiä kuin ei milloinkaan minkäänlaista, joten nyt siis käsittelen koko trilogiaa tämän yhden blogitekstin alla.

Mikael Blomkvist on arvostetun Millennium-lehden toimittaja. Millennium erikoistuu poliittiseen journalismiin kentän vasemmalla laidalla sekä paljastamaan korruptiota ja kaikenlaista vilunkipeliä. Ensimmäisen kirjan alussa tosin Blomkvistin paljastusjuttu on mennyt metsään, sillä edessä on kunnianloukkausyyte teollisuusmoguli Wennerströmiä vastaan tehdyistä syytöksistä, jotka eivät yllättäen olekaan vesitiiviitä. Oikeudenkäyntiä edeltävän hyllytyksen aikana Blomkvist saa erikoisen työtarjouksen toisaalta.

Vauraan teollisuussuvun entinen päämies Henrik Vanger saa joka vuosi samana päivänä kukkalähetyksen, jonka lähettäjä on mysteeri. Vanger epäilee kukkien liittyvän vuosikymmeniä sitten kadonneeseen Harriet-tyttöön, jonka Vanger epäilee tulleen murhatuksi. Suvun omistamalla ja tapahtumahetkellä eristyksissä olleella saarella murhaa ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin suvun jäsen. Vanger palkkaa Mikaelin selvittämään, mitä tuona kuusikymmenluvun kesäisenä päivänä todella tapahtui. Avukseen Mikael saa hieman yllättäen epäsosiaalien hakkerinero Lisbeth Salanderin.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, keskittyy enemmän Mikael Blomkvistin tutkimuksiin hänen selvittäessään Vangerin suvun historiaa ja sen jäsenten mahdollisia motiiveja Harrietin surmaamiseen. Kaksi jälkimmäistä osaa, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti taas keskittyvät vahvasti show'n varastavan Lisbethin hahmoon. Lisbeth on julistettu holhouksenalaiseksi epämääräisissä olosuhteissa. Lapsuuden ja teini-iän Lisbeth on viettänyt laitoksissa, ja aikuisuuden kynnyksellä on ollut vaarassa hairahtua kaidalta tieltä ties minne. Kaikkien asiakirjojen mukaan Lisbeth on vailla täyttä ymmärrystä eikä kykene ottamaan vastuuta muun muassa taloudenhoidostaan. Kuitenkin Lisbeth on ilmiselvä nero, joka lukee yliopistotason matematiikkaa huvikseen ja kykenee saamaan selville kenestä hyvänsä mitä hyvänsä - kunhan siitä on jäänyt jokin jälki tietokoneelle. Ja kaikestahan jää. Mikaelille Lisbethistä tulee korvaamaton apu. Kirjojen numero kaksi ja kolme aikana Lisbeth kuitenkin makaa sairaalan sängyssä syytteessä murhasta, joten hänen hakkerikykynsä ovat poissa pelistä. Mikaelin on siis vuorostaan autettava häntä omalla tavallaan.

Trilogia on vahvasti juonivetoinen, mutta hahmojen luonteetkin saavat onneksi tilaa. Mikael Blomkvist on narkomaniaa hipovalla tavalla työlleen omistautunut toimittaja, jossa on enemmän kuin hippusen salapoliisin vikaa. Blomkvist on suorapuheinen, välitön ja naisten suosiossa, "mies jonka kanssa naisen on helppo harrastaa seksiä". Kuinka paljon tässä on Larssonin omaa miesihannetta, se jääköön jokaisen itse spekuloitavaksi, mutta selkeästi ihaillen hän päähenkilöstään ja tämän valloituksista kirjoittaa. Lisbeth Salander on mustiin pukeutuva, tatuoitu kyberpunkkari, jota useasti verrataan Peppi Pitkätossuun. Samanlaista anarkiaa Lisbethissä tavallaan onkin, mutta Lisbethin anarkia on kyynistä ja nihilististä siinä missä Peppi on riemukas ja räiskyvä. Molempien käsittelyssä paha saa silti palkkansa. Lisbethin yiluonnolliset hakkerinkyvyt, kieli- ja muuntautumistaito ja tuuri selviytyä mahdottomista paikoista koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta viihdyttävyyden eteen kenties siitä voikin hieman tinkiä.

Mikael ja Lisbeth ovat epäilyksettä kirjasarjan päähenkilöt, mutta näkökulma ei rajoitu pelkästään heihin. Tapahtumia kuvataan myös muiden henkilöiden näkökulmista, ja mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä enemmän henkilöitä liittyy mukaan kerrontaan. Osa tosin vain käväisee näyttämöllä poistuakseen pian unohduksiin. Toisen kirjan aikana Lisbeth häivytetään kertojan roolista tämän ollessa pakosalla murhasyytökset niskassaan, mikä lisää tehokkaasti jännitystä ja lukijan epävarmuutta tapahtumien todellisesta kulusta.

Kerronta on varsin laveaa, ja miljöön kuvailu yksityiskohtaista - paikoin jopa liiankin. Trilogia tuntuu välillä pitkältä eväsretkeltä loputtomine kahvien keittämisineen ja maksamakkaravoileipineen (onko mitään pohjoismaisempaa?), ja toisaalta taas esimerkiksi Lisbethin tietokonearsenaalin vuolaat luettelot tuntuvat huvittavilta, kun tietotekniikalla on taipumus vanheta nopeasti. Seksiä trilogiassa on myös suorastaan tarpeettoman paljon, mutta helpotuksena sanottakoon, etteivät seksikohtaukset ole sentään aivan korvia punottavan nolosti kirjoitettuja.

Trilogian ensimmäinen osa on mielestäni ehdottomasti sarjan paras. Sen juoni on tiivis, eikä se ole dekkari kliseisimmästä päästä, sillä se pääsee luotaamaan myös joitain yhteiskunnallisia epäkohtia sangen ansiokkaasti. Jotenkin huomaa, että Stieg Larsson itsekin on toimittaja, sen verran kiehtovasti hän kuvaa Blomkvistin tutkivaa journalismia tämän päätyessä syvemmälle ja syvemmälle kansankodin synkkiin salaisuuksiin, joita kaikkia sitoo yhteen koko yhteyskunnan läpäisevä naisviha. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhtä ja samaa tarinaa, joten ne ovat hieman erillään ensimmäisestä osasta. Millennium-trilogian kutsuminen trilogiaksi on siis ehkä liioittelua - enemmänkin se on yksi hieno kirja, jolle tehtiin kaksiniteinen jatko-osa. Sarjan jälkimmäiset osat kaipaisivat tiivistämistä, sillä uusia käänteitä ja hahmoja esitellään hätäillen ja tuhlaillen. Kirjasarjan edetessä myös lukijan valmius uskoa epäuskottaviakin käänteitä joutuu koetukselle, kun sarjan pahikset ja kaiken takana olevat salaliitot alkavat saavuttaa jo jamesbondmaisia sfäärejä.

Viihdyin kirjojen parissa, ensimmäisen osan parissa kovastikin, vaikka loppua kohden ehkä kirjailijan huolimattomuus tuntui kasvavan. Olen perinteisesti ollut vähän huono tarttumaan dekkareihin tai sellaisiksi luokiteltaviin kirjoihin kaavamaisuuden ja kliseisyyden pelossa. Näitten pelkojen toteutumiselta onneksi vältyin. Puolisoni lykkäsi sarjan ensimmäisen osan käteeni saatesanoilla "jos luet jonkin dekkarin niin lue tämä", siksipä se täyttää Helmet-haasteen kohdan 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle suosittelema kirja". Samasta syystä valitsin yhden kirjan täyttämään kohdan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Jokin kohta oli vielä löydettävä yhdelle kirjalle, joten Tyttö joka leikki tulella saa luvan täyttää kohdan 38, "kirjan kannessa on kulkuneuvo".