"Nähtävästi olen niin kutsuttu epäluotettava kertoja"

Iain Banks: Siirtymä

(Transition, 2009. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2013)

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Siirtymä on toinen lukemani Banks tälle vuodelle ja yksi niistä muutamasta suomennetusta ei-scifi-teoksesta. Scifi on toki laaja käsite, ja vaikka tässä ei matkailla avaruudessa, perustuu juoni silti rinnakkaisten maailmankaikkeuksien teoriaan ja ajatukseen niiden välillä liikkumisesta, eli "siirtymisestä". Ihan arkipäivässä ei siis liikuta, vaikka kirja julkaistiinkin Iain Banks -nimellä (scifi-teoksille varatun Iain M. Banks -nimen sijaan).

Tämä maailma ei ole ainoa mahdollinen. On myös lukemattomia muita, jotka ovat enemmän tai vähemmän erilaisia kuin tämä. Jossain maailmassa erot ovat ainoastaan kosmeettisia, toisessa taas koko planeetan ilmasto ja kasvusto voi olla tyystin toisenlainen jonkin muinaisuudessa tapahtuneen muutoksen takia. Jossain todellisuudessa mongolit valloittivat Euroopan, jossain taas kristityt terroristit pitävät maailmaa kauhun vallassa. Eri todellisuuksien välillä operoi Liittouma-niminen organisaatio. Vain tietyn geneettisen poikkeuman omaavat henkilöt voivat "siirtyä" todellisuuksien välillä ja hekin vain septus-nimisen aineen avulla. Parhaat siirtyjät Liittouma kouluttaa agenteikseen. Liittouman agentit vaikuttavat tapahtumien kulkuun eri maailmoissa estämällä mahdollisia katastrofeja ja tukemalla valittuja tahoja. Agenttien vaikutuskeinoja on monenlaisia: Sairaskohtauksen teeskentely, jotta lääkäri ei pääsekään ajoissa työpaikalleen, jossa pian räjähtäisi pommi. Kidnappaus. Murha. Mutta ovatko Liittouman tarkoitusperät ainoastaan hyveelliset?

Siirtymässä seurataan Banksille tyypillisesti useaa eri hahmoa: Liittouman huippuagenttia ja salamurhaaja Temudjin Oh'ta; mielisairaalaan suljettua nimetöntä potilasta; Liittouman dikatorista johtohahmoa madame d'Ortolania; Liittoumasta eronnutta vastarintataistelija Mulverhillia; pintaliitäjä-pörssimeklari Adrian Cubbishia, joka tietämättään tulee värvätyksi Liittouman palvelukseen; kiduttajaa, joka tunnetaan nimellä Filosofi. Banksille tyypillisesti aikajanat eivät kulje lineaarisesti ja kertojasta toiseen hypitään tiheällä tahdilla. Arvoituksia asetetaan, tunnelmaa tihennetään, kunnes lopulta kaikki langat yhtyvät loppuhuipennuksessa. Osa tosin ehkä hiukan kömpelösti.

Siirtymän esipuheen mukaan kirja sijoittuu aikaan kahden mullistavan historiallisen tapahtuman välissä, Berliinin muurin murtumisen ja World Trade Centerin terrori-iskun: Edellinen ajankohta symboloi ihmiskuntaa melkein neljä vuosikymmentä varjostaneen maailmanlaajuisen ydintuhon uhan väistymistä ja päätti siten typeryyden aikakauden. Jälkimmäinen aloitti uuden. (s. 12) Hieman yllättäen tästä alussa mainitusta kuvauksesta ei tehdä niin isoa pointtia kuin voisi olettaa. Nuo mainitut tapahtumat jäävät vain viitteiksi, eikä ajankuva näy teoksessa kovin vahvasti ja siihen liittyvät kannanotot jäävät hämärän peittoon rivien väliin. Olen ehkä tottunut Banksilla siihen, että kaikella on merkityksensä, varsinkin jos se tarjoaa tilaisuuden päästä puhumaan politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa.

Lontoon Cityn pankkimaailma on yksi Siirtymän tapahtumapaikoista.

Kaikki hahmot ovat myös poikkeuksellisen karikatyyrimaisia Banksiksi. Ehkäpä vahvimmaksi nousee mielestäni pörssimeklari Cubbish. Huumekauppiaasta ultrarikkaaksi keinottelijaksi etenevästä hahmosta on tehty niin yliampuva, että se on suorastaan herkullinen. Banks pääsee revittelemään taas inhoaan rajoittamatonta kapitalismia vastaan. Mutta tuohon inhoon sekoittuu myös tietynlaista riemua siitä, kuinka moraalittoman hahmon Cubbishista saakaan luotua. Cubbish on "the one you love to hate", hahmo, joka on mahtava koska sitä ei voi olla vihaamatta.

Siirtymä oli viihdyttävä ja melko helppo lukukokemus monista kertojista ja rinnakkaisista todellisuuksista huolimatta. "Dekkarimainen" voisi olla sana, jolla kuvata sitä, hyvässä ja pahassa. Paljon oli seksiä ja väkivaltaa, jopa kyllästymiseen saakka. Pidin Siirtymästä jokseenkin, mutta se ei ollut mikään mullistava kokemus ja koskettava mestariteos kuten Aseiden käyttö tai Crow Roadin käsikirjoitus, eikä henkeäsalpaava mielikuvituksen taidonnäyte kuten Excession tai Surface Detail. Jonkinlainen kunnianhimoinen välityö, joka ei aivan lunasta kaikkia odotuksia.

Kirja sopii haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö ja 23. Käännöskirja.

"Deep caves paved with kitchen linoleum"

Alice Munro: Lives of Girls and Women

(1971. The Women's Press, 1978)

41. Kirjan kannessa on eläin

Alice Munro nostettiin modernin novellin mestariksi palkitsemalla hänet Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013. Tämän kanadalaisen kirjailijan nimi on pitkään ollut minulle tuttu, ja olen kuullut kehuja Munron novelleista jo vuosia, mutta vasta nyt tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran. Lives of Girls and Women on eräs Munron varhaisteoksia, ja hänelle poikkeavasti se usein luokitellaan romaaniksi. Mutta onko se romaani?

Jokainen kirjan luku toimii itsenäisenä tarinana, jolla on oma draamankaarensa. Kuitenkin päähenkilö ja tapahtumapaikka ovat koko ajan samat, tarinat etenevät kronologisessa järjestyksessä ja päähenkilö kehittyy kirjan edetessä. Joskus tällaisista teoksista nähdään käytettävän termiä "novellisykli" (short story cycle), mutta mikä sitten erottaa novellisyklin episodimaisesta romaanista? Ovatko Don Quijote tai vastikään lukemani Vanikan palat romaaneja vai novellisyklejä? Mene ja tiedä.

Kirjassa seurataan Del-nimistä kanadalaista tyttöä pienessä, Ontarion provinssissa sijaitsevassa kylässä toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Maaseudulla asuvan perheen elinkeinona on hopeakettujen kasvatus, mutta perheen äitiä ei maaseutuelämä viehätä. Kaikki on niin likaista ja sivistymätöntä. Vaikka hän omasta mielestään on heikkojen ja sorrettujen puolella, hyväntekeväisyys taitaa koskea vain niitä, joiden kanssa hänen ei tarvitse olla henkilökohtaisesti tekemisissä:

She was on the side of poor people everywhere, on the side of Negroes and Jews and Chinese and women, but she couldn't bear drunkenness, no, and she could not bear sexual looseness, dirty language, haphazard lives, contented ignorance; and so she had to exclude the Flats Road people from the really oppressed and deprived people, the real poor whom she still loved.
(s. 7)

Osan vuodesta äiti lapsineen asuu läheisessä Jubileen pikkukaupungissa, jossa äiti myy tietosanakirjasarjoja ovelta ovelle lasten nolostukseksi. Del tarkkailee lähipiiriään ja ympäristöään, ja monessa tarinassa keskitytään Delin erikoisiin läheisiin. Milloin mistäkin innostuva ja yhtä nopeasti innostuksen kohdetta vaihtava Benny-setä löytää itselleen vaimon lehti-ilmoituksen avulla, mutta totuus on vähemmän hohdokas kuin kuvitelmat. Craig-setä kirjoittaa pakkomielteisesti perheen ja Jubileen kaupungin historiaa. Monisatasivuiseen käsikirjoitukseen on tallennettu jokainen perhetapahtuma, luonnonilmiö ja talojen rakennus- ja purkuvuodet. Sedän kuoltua pitkäpiimäinen käsikirjoitus jää Delin viimeisteltäväksi.

Osa tarinoista koskee enemmän Deliä itseään, ja niissä nähdään tytön tietoisuuden ja älykkyyden kasvu unohtamatta teini-iän haasteita. Delin äiti on ottanut kotiinsa asumaan Fern-nimisen naisen, jonka miesystävä alkaa osoittaa Deliä kohtaan sopimatonta huomiota. Koulun opettajattaren joka vuosi järjestämät operetit saavat osallistuvat lapset näyttämötaiteen pauloihin ja aiemmin tarkkaan toisiaan välttelevien tyttöjen ja poikien välillä herää aivan uudenlaisia tunteita. Delin varttuessa pojat alkavat kiinnostaa enemmänkin, ja ensimmäiset seksuaaliset kokeilut kiehtovat, ensin kuivan älyllisen Jerryn, sitten uskovaisen mutta rohkean maalaispoika French Garnetin kanssa.

Huomaan, että Munron novelleista on vaikea kirjoittaa niin, että tekisin niille oikeutta. Novelleissa ei tapahdu mitään erikoista sinänsä, mutta jokainen silti tempaa mukaansa. Arkipäivän pienistä havainnoista on saatu luotua jotain, joka koskettaa yleismaailmallisesti. Tarinoiden toiminta, draama ja huumori ovat hienovaraisia, mutta juuri siksi niin kiehtovia. Jokaisessa tarinassa on jokin tietty huippukohta, jokin paljastus, joka muuttaa päähenkilön suhtautumisen täysin. Tilanteiden rakentelu tähän huippukohtaan on taidokasta, miltei huomaamatonta. Tarinaa aloittaessa ei voinut tietää, mihin se johtaisi, mutta loppuun päästyä kaikella tuntui olevan merkityksensä.

Alice Munro on tähän mennessä eräs tämän haasteen mieluisimpia uusia tuttavuuksia, ja tulen varmasti lukemaan lisää hänen novellejaan. Nobel-palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Lives of Girls and Women sopii tämän eläinkansikohdan lisäksi myös kohtiin 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina.

"Suspended between radiance and darkness"

Carson McCullers: The Heart Is a Lonely Hunter

(1940. Penguin Books, 1977)

30. Kirjan nimessä on tunne

Carson McCullers syntyi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen pääteoksinaan pidetään hänen varhaisia romaanejaan ja pienoisromaanejaan The Heart Is a Lonely Hunter (1940, suom. Yksinäinen sydän), Reflections in a Golden Eye (1941, Heijastuksia kultaisessa silmässä), The Member of the Wedding (1946) ja Ballad of the Sad Cafe (1951, Surullisen kahvilan balladi). Sairaudet ja alkoholismi vaivasivat ja hidastivat 50-vuotiaana kuolleen McCullersin uraa, mutta pienehkö tuotanto on sitäkin tiiviimpää tavaraa. Kirjallisuudentutkijat sijoittavat McCullersin osaksi 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneita "Southern Gothic" -kirjailijoita, jotka käsittelivät ulkopuolisuuden teemoja usein groteskien, fyysisesti poikkeavien hahmojen avulla. McCullersin toistuvia aiheita ovat yksinäisyys, kykenemättömyys luoda yhteys muihin ihmisiin ja rakkauden mahdottomuus.  'Hilpeä' ei ole adjektiivi, jolla ensimmäisenä McCullersia kuvailisin.

The Heart Is a Lonely Hunter sijoittuu McCullersin kotikulmille, Georgian osavaltioon, 1930-luvun loppuun. Rotuerottelu on vielä hyvinkin voimissaan syvässä etelässä. Samat oikeudet eivät päde kaikille, mutta tämä ei rajoitu pelkästään ihonväriin. Köyhän pikkukaupungin talous uinuu, eikä köyhien elinoloissa ole hurraamista niin valkoisilla kuin mustillakaan. Naapuruston keskuksena toimii kahvila, jonka asiakkaista jokainen on yksin, kukin omalla tavallaan. Kahvilan omistaja Biff vaimoineen pyörittää bisnestä vuorokauden ympäri, vaikkei aina asiakkaita olisikaan. Työ täyttää päivät, jottei etääntynyttä puolisoa tarvitsisi kohdata enempää kuin on tarpeen. Naapurin esiteini-ikäinen, hieman poikamainen tyttö Mick haaveilee musiikista, jota muut eivät kuule; alkoholisti Jake Blount raivoaa, koska vain hän yksin kokee ymmärtävänsä totuuden maailmasta; tummaihoinen tohtori Copeland, joka työskentelee väsymättä köyhien, kouluttamattomien mustien parissa välittämättä omasta tuberkuloosistaan. Kaikkia heitä yhdistää yksi mies, arvoituksellinen kuuromykkä herra Singer. Singer on ainoa, jolle he voivat uskoutua omista ongelmistaan, vaikka hän ei pysty vastaamaan heille mitään - tai juuri siitä syystä.

Singer on asunut pitkään toisen kuuromykän, sairaalloisen lihavan kreikkalaisen Antonapoulosin kanssa. Antonapoulos, jonka vihjataan olevan henkisesti vajavainen, on kuitenkin lähetetty mielisairaalaan ja Singer on jäänyt yksin. On epäselvää, miksi Singer kokee vastenmielisen ja typerän Antonapoulosin olevan hänelle läheinen, mutta tunteet nyt joskus vain ovat epäselviä. Singer odottaa lomapäiviä kuin kuuta nousevaa päästäkseen tapaamaan ystäväänsä mielisairaalassa. Siinä missä kaikki muut vuodattavat toiveensa ja pelkonsa Singerin kuuroille korville, samoin tekee Singer Antonapoulosille, joka ei kykene ymmärtämään saati vastaamaan Singerin ajatuksiin.

Henkilöhahmot tarpovat yksin omien päidensä sisällä, ja vain herra Singerin hiljainen läsnäolo tuo minkäänlaista lohtua. Nuori Mick tasapainoilee lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hänessä on herännyt pohjaton jano musiikkiin. Mick unelmoi sinfonian säveltämisestä, mutta perheellä ei ole varaa pianoon. Hän säveltää kuitenkin päänsä sisällä ja yrittää muistella esikuvansa Beethovenin kolmannen sinfonian rakennetta, kirjaten sitä muistinsa varassa ylös omaan vihkoonsa. Tässä vihkossa on myös muita Mickin "sisäisen huoneen" asioita, joihin kuuluu myös orastava seksuaalisuus. Toteuttaakseen unelmansa Mick hankkii itselleen osa-aikatyön, joka pian kuitenkin vie kaiken hänen aikansa, eikä sisäiseen huoneeseen enää ole pääsyä.

Mahdottomat unelmat ajavat muutkin umpikujiin. Rotusorron aiheuttama epäluulo ja katkeruus mustien ja valkoisten välillä tiivistyy Copelandissa, joka toivoisi mustien voivan nousta sorrosta älyn ja tiedon voimalla. Copeland joutuu kuitenkin kohtaamaan valkoisten virkavallan edustajien mielivallan, jonka edessä hän on voimaton. Kerrasta toiseen hän joutuu pettymään myös omiinsa ja huomaamaan, kuinka hänen toverinsa ja sukulaisensa alistuvat osaansa, sokeaan uskoon, tai mikä kaikkein pahinta, haluavat olla kuin valkoisetkin:

'Many a day when I be ploughing or working,' Grandpapa said slowly, 'I done thought and reasoned about the time Jesus going to descend again to this earth. 'Cause I done always wanted it so much it seem to me like it will be while I am living. I done studied about it many a time. And this here the way I done planned it. I reason I will get to stand before Jesus with all my childrens and grandchildrens and great grandchildrens and kinfolks and friends and I say to Him, "Jesus Christ, us is all sad coloured peoples." And then he will place His holy hand upon our heads and straightaway us will be white as cotton.'
(s. 130-131)

Copelandin epätoivoa rotujen välisestä epätasapainosta peilaavat Jake Blountin ajatukset siitä, kuinka Yhdysvaltain kulttuuri säännönmukaisesti sortaa köyhiä ja huono-osaisia rikkaimman prosentin eduksi. Blount on Marxinsa lukenut, ja joutuu todistamaan töissä ollessaan hallitsevan luokan piittaamattomuuden työtä suorittavan luokan oloista. Maa on jakautunut kahtia rodun, mutta myös sosioekonomisen aseman rajaamana, peruuttamattomasti. Lopulta väistämätön tapahtuu ja Blountin patoutunut luokkaviha purkautuu väkivaltaisesti. Nämä tökkäykset amerikkalaisen unelman puhkaisemiseksi tuntuvat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turhankin tutuilta.

McCullers tasapainottelee erilaisten hahmojen välillä sujuvasti, peilaten ja vertaillen erilaisia kohtaloita peruuttamattomien muutosten kourissa. Toive löytää edes jonkinlainen kontakti muihin, rikkoa yksinäisyyden muuri, on meissä vahvana, vaikka tuo toive osoittautuisikin mahdottomaksi. The Heart Is a Lonely Hunter on synkkä, mutta jollain tavalla katkeransuloinen. Pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat pimeässä kirkkaammilta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.

"yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes"

James Joyce: Ulysses

(1922. Penguin, 2000)

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Tässä se on. The big one. Leikkimielisen sanonnan mukaan paras kirja, jota kukaan ei ole lukenut. Tämä irlantilaisen James Joycen pääteos vuodelta 1922 on ollut jo useita vuosia kirjahyllyssäni koskemattomana sen jälkeen kun sen Akateemisen alesta ostin. Edes Alastalon salissa ei herättänyt vastaavanlaista rimakauhua. Tämä haasteen myötä sain viimein tartuttua härkää sarvista kesäloman aloittajaisiksi. Se olikin täydellinen kesälomakirja, sillä aloitin Ulysseksen (Ulysseen?) kesälomani ensimmäisenä päivänä ja sain sen loppuun viimeisenä. Muuta siinä ei kyllä kyennyt lukemaan, eli saa nähdä kaatuiko Helmet-haasteen sataprosenttinen onnistuminen tähän.

Ulysses on käännetty suomeksi kahteenkin otteeseen. Vuonna 1964 asialla oli Pentti Saarikoski, joka käänsi romaanin nimen suomalaisille tutumpaan muotoon Odysseus, ja vuonna 2012 näki päivänvalon Leevi Lehdon tarkoilla alaviitteillä varustettu käännös. Kumpaankaan en ole kursorista silmäystä pidemmälle tutustunut, mutta minusta tuntui yhtä kaikki siltä, että luen teoksen mieluummin alkuperäisellä englannin kielellä. Vaikeaksi tiedetyn teoksen ongelmakohdat eivät luultavasti olisi sen helpompia suomeksi käännettyinäkään.

Mistä siis Ulysses-romaanissa on kyse? Romaanissa seurataan yhden päivän (16. kesäkuuta 1904) ajan tapahtumia Dublinissa kolmen päähenkilön näkökulmasta: juutalaisen mainosalan miehen Leopold Bloomin, lääketieteen opiskelija Stephen Dedaluksen sekä Leopoldin vaimon, laulajatar Molly Bloomin. Näkökulma ja aika ovat siis rajattuja, mutta juuri mikään muu ei sitten yli 900-sivuisessa järkäleessä olekaan. Kuten nimestä voi päätellä, romaanilla on yhteys myös antiikin Kreikkaan ja Odysseuksen harharetkiin. Leopold Bloom on 1900-luvun Odysseus, joka kulkee päivän aikana ympäri Dublinia kuten kreikkalainen vastineensa seilasi kymmenen vuoden ajan pitkin Kreikan saaristoa. Stephen on kuin Odysseuksen poika Telemakhos, ja Molly on tietenkin Odysseuksen kotona odottava vaimo, Penelope. Jokaisella luvulla on vastaparinsa Homeroksen eepoksessa, ja erilaisia viittauksia Odysseiaan on luultavasti enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Mutta siinä missä Odysseia on sankarillinen eepos, on Ulysses ennen kaikkea arkipäiväinen.
 
Ensimmäiset kolme lukua seurataan nuorta runoilijanalkua ja lääketieteen opiskelija Stephen Dedalusta. Stephen on joillekin lukijoille tuttu Joycen ensimmäisen romaanin, omaelämäkerrallisen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta päähenkilönä. Stephen herää, suorittaa aamutoimet, keskustelee vastenmielisen kämppiksensä kanssa ("Telemakhos"), käy aamupäivällä opettamassa koulussa ("Nestor") ja kuljeskelee pitkin rantaa pohdiskellen filosofiaa ("Proteus"). Stephenin ajatukset kulkevat turbovaihteella, ja syvälliset mietteet ovat verrattain hankalia seurata lukijallekin. Hänen dialogiaan muiden hahmojen kanssa seuratessaan käy selväksi, että näin on tarkoituskin, ja että hän on monesti hyvin ulkopuolinen. Lausahdukset kuten "That is god... a shout in the street" eivät varmasti katolisessa ja ahdasmielisessä Irlannissa ainakaan auta hänen ulkopuolisuuden tunnettaan.

Kartta käteen ja Bloomia seuraamaan. Kuva: http://bigthink.com/strange-maps/518-mapping-bloomsday

Suurin osa romaanista seurataan Leopold Bloomin kulkua. Hänkin herää, suorittaa aamutoimet ("Kalypso"), käy tuttavansa hautajaisissa ("Haades"), vierailee kylpylässä ("Lootuksensyöjät"), yrittää saada mainoksen painettua lehteen ("Aiolos"), käy ihailemassa patsaita kirjastossa, jossa myös Stephen on väittelemässä oppineiden kanssa Shakespearesta ("Skylla ja Kharybdis"), syö lounasta ("Laistrygonit"), jää kuuntelemaan kapakassa Stephenin isän laulua ("Seireenit"), ajautuu väittelyyn juutalaisvihamielisen ja kiihkonationalistisen urpon kanssa ("Kyklooppi"), jää tuijottamaan nuorta alusvaatteitaan hänelle vilauttelevaa neitoa rannalla samalla masturboiden ("Nausikaa"), viettää iltaa synnytyssairaalan viereisessä pubissa Stephenin ja muiden lääkisopiskelijoiden kanssa ("Helioksen karja"), seuraa juopunutta Stepheniä punaisten lyhtyjen alueelle ("Kirke"), kunnes lopulta saattaa kolhuja saaneen Stephenin kotiinsa selviämään ("Ithaka"). Kirjan vihoviimeisessä luvussa viimein Molly Bloom saa pitkän monologin, jossa hän käy läpi aiempia ihmissuhteitaan, seksuaalisuutta ja Bloomin kosintaa ("Penelope"). Mollylle annettu teoksen viimeinen sana, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Yes, päättää teoksen elämän ja rakkauden päättäväiseen hyväksyntään.

Bloom on jotenkin vähän rassukka. Hän tietää, että hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen, mutta hän yrittää koko romaanin ajan vältellä edes aiheen ajattelemista. Avioliitto Mollyn kanssa on kuihtunut etäiseksi kumppanuudeksi toisen lapsen kuoltua, eikä hän ole kymmeneen vuoteen kyennyt makuukammarissa muuhun kuin aamiaisen tuomiseen vuoteeseen. Lohtua hän hakee anonyymistä kirjeenvaihtosuhteesta ja (niin ainakin annetaan olettaa) ajoittaisesta prostituoitujen palveluiden käyttämisestä. Hänellä on taipumuksia masentuneisuuteen ja masokismiin, sekä fyysiseen että henkiseen hänen kiduttaessa itseään omilla kuvitelmillaan vajavaisuudestaan. Bloom on kuitenkin äärimmäisen empaattinen. Hän kykenee asettumaan niin ramman kerjäläisen kuin synnyttävän äidin asemaan, ja miettii, millaista olisi kokea mitä hekin kokevat. Varsinkin naisen asema ja kokemus naisena olemisesta miehisessä maailmassa kiinnostaa häntä valtavasti. Häntä ahdistavat nuorten humalaisten miesten seksistiset puheet ja ravintolassa kohtaamansa öykkäri, joka on sokea muiden mielipiteille. Muut miehet pitävät Bloomia heikkona ja naismaisena, eivätkä juuri vaivaudu menemään edes hänen selkänsä taakse hänelle nauraessaan.

James Joycen patsas Dublinissa.

Aina kun puhutaan Joycesta, tunnutaan puhuvan tajunnanvirtatekniikasta. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaakin, sillä ainakin nykylukijalle varsinaista suodattamatonta tajunnanvirtaa Ulysses-romaanissa on jopa yllättävän vähän. Suurin vaikeus on tyylin ja rekisterin vaihdoksissa. Paitsi että jokainen luku vastaa osaa Odysseiasta, jokaisella luvulla on myös oma tyylinsä ja kerronnallinen tekniikkansa. 900-sivuisen romaanin aikana parodioidaan melko lailla kaikki mahdolliset englannin kielen tyylilajit. Yksi luku on kuin sentimentaalista romantiikkaa, toinen on karnevalistinen ja hallusinaatioita täynnä oleva näytelmä, eräs taas muodostuu 309 kysymyksestä ja vastauksesta. Yhdessä luvussa jokainen kappale edustaa eri tyyliä lakitekstistä ritariromantiikkaan ja irlantilaiseen mytologiaan . Ruokaa käsittelevän "Laistrygonit"-luvun lauseet pätkivät kuin nälkäisen ihmisen ajatus, kun taas musiikkia koskeva "Seireenit"-luku alkaa sekaisella kollaasilla sanoja ja lauseenpätkiä, jotka tulevat toistumaan varsinaisessa luvussa, ikään kuin orkesteri virittämässä soittimia ennen konsertin alkua (!) "Helioksen karja" -luvussa teksti käy tyylillisesti läpi koko englanninkielisen kirjallisuuden historian latinasta käännetyistä teksteistä muinais-, keski- ja nykyenglannin kautta mukaelmiin tunnetuista 1600-1900 -lukujen englantilaisten kirjailijoiden tyyleistä. Onnea matkaan kääntäjälle. Lukijalla on siis lievästi todeten melkoinen urakka pysyä perässä. En häpeä tunnustaa selailleeni erinäisiä Joyceen keskittyviä sivustoja apua saadakseni, sillä muuten en olisi todellakaan pysynyt perässä. En siltikään aina pysynyt.

Ulysses on siis teknisesti virtuoosimainen taidonnäyte. Mutta mitä se on sen alla? Se on tutkielma siitä, millaista on tuntea ihminen läpikotaisin. Pääsemme tuntemaan Leopold Bloomin tarkemmin kuin yhdenkään toisen kirjallisuuden hahmon. Jonkun mielestä jopa liiankin tarkoin kaikkine vajavaisuuksineen. Kirjassa kuvataan jokainen ihmisen ruumiintoiminto, mikä korostaa meidän kaikkien olevan lopulta lihaa, verta ja epämiellyttäviä hajuja. Harvoin pääsemme oikeassa elämässäkään tuntemaan ketään näin tarkoin. Tämä saa meidät myös itsetietoisiksi. Haluammeko todella kenenkään toisen tuntevan meitä kaikkine vikoinemme? Tunnemmeko itse edes itseämme? Sillä Bloom ainakin on erinomaisen sokea monille puolille itsestään, mikä tulee ilmi Mollyn tarkkanäköisestä monologista. Bloom ei tajua, kuinka paljon hänen kyvyttömyytensä päästää Mollya lähelle, henkisesti ja fyysisesti, satuttaa tätä.

Joycen Dublin on mikrokosmos, joka pitää sisällään koko maailman. Sen kaduilla tapaamme henkilöhahmoissa arkkityyppejä omasta elämästämme, myös itsemme: We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves. (s. 273) Ja tuo kohtaaminen itsemme kanssa on se, mikä jopa voi pelottaa. Ulysses on myös elämän ylistys. Kirjan kuvaaman yhden päivän aikana käydään läpi ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Tärkeää onkin, mitä niiden välissä on. Tuttavansa hautajaisissa Bloom on surkeissa tunnelmissa muistellessaan itsemurhan tehnyttä isäänsä ja lapsena kuollutta poikaansa. Nuoruus on iäksi kadonnut, eikä tieto pettävästä vaimostakaan varsinaisesti lohduta. Kaikesta huolimatta hän on silti optimisti, joka päättää elää "warm fullblooded life", vaikka se tekisikin hänet naurunalaiseksi. Hänen mielestään vain yksi asia on todella elämässä tärkeää:

- But it's no use, says he. Force, hatred, history, all that. That's not life for men and women, insult and hatred. And everybody knows that it's the very opposite of that that is really life.
- What? says Alf.
- Love, says Bloom. I mean the opposite of hatred.
(s. 432) 

Ensimmäinen tutustumiseni Joycen pääteokseen on nyt siis takana, ja vaikka se oli kivinen taival, olen silti tyytyväinen tähän kokemukseen. Joitain suuria teemoja huomasin, mutta vielä enemmän jäi varmasti huomaamatta. Ilman mitään selittävää teosta tai jonkinasteista tutustumista Homeroksen Odysseiaan en lähtisi tähän leikkiin. En myöskään suosittele tätä ensitutustumiseksi Joyceen, siihen soveltuu novellikokoelma Dublinilaisia paljon paremmin. Ihan heti ei tee mieli tarttua tähän uudestaan, mutta oli siinä sen verran paljon pureksittavaa, että uskon palaavani Leopold Bloomin jalanjälkiin jonain päivänä. Suosikkilukujani olivat helpommin ymmärrettävät "Kalypso", "Nausikaa", "Laistrygonit", "Haades" ja lopun upea, vapaasti virtaava "Penelope"-monologi. Myös loppupuolen pitkä, hallusinatorinen "Kirke"-näytelmä puhutteli, ja siitä tuli jollain tavalla mieleen Pink Floydin The Wall -levyn ja elokuvan oikeudenkäyntikohtaus. Näin mielessäni haudasta nousevan Stephenin äidin Gerald Scarfen kuvittamana. "Seireeneistä", "Proteuksesta" ja "Helioksen karjasta" taas en oikein osaa sanoa yhtään mitään, sillä niissä olin enimmäkseen pihalla kuin lumiukko.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 19. Yhdenpäivänromaani, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta ja 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"One of the few pleasures I have left is wallowing in my own fucking despair"

Iain Banks: The Quarry

(2013. Abacus, 2014)

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Skotlantilainen Iain Banks on eräs suosikkikirjailijoistani. Valitettavasti hänen elämänsä ja uransa päättyivät aivan liian varhain muutama vuosi sitten, kun hän syöpädiagnoosin saatuaan joutui pyytämään pitkäaikaista naisystäväänsä suomaan sen kunnian, että tämä tulisi hänen leskekseen. Banksin teoksia lukeneet tunnistanevat tutun mustan huumorin myös tästä. Olen lukenut häneltä enemmän Iain M. Banks -nimellä julkaistua scifi-tuotantoa, ja hänen Kulttuuri-sarjansa on mielestäni melkeinpä parasta scifiä, mitä on kirjoitettu. Hänen realistinen fiktionsa on toki myös hienoa, varsinkin Crow Roadin käsikirjoitus on loistava. Vaikka tuotteliasta Banksia on suomennettu paljon, ihan kaikkea ei valitettavasti ainakaan vielä ole käännetty, vaikka varmasti lukijoita olisi (vink vink, saattaisi olla kääntäjäkin tiedossa). Tähän joukkoon kuuluu hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa, The Quarry.

Pohjois-englantilaisessa pikkukaupungissa valtavan kivilouhoksen vieressä on rapistuva viktoriaaninen talo, jossa asuvat neljissäkymmenissä oleva, terminaalivaiheen syöpää sairastava Guy ja hänen 18-vuotias poikansa Kit. Heti alusta on selvää, että niin mies, poika kuin heidän suhteensa eivät ole tavanomaisia. Guy on entinen radiojuontaja, jonka yliopisto-opinnot jäivät kesken päihteiden ja naissuhteiden viedessä kaiken ajan. Epämääräisistä suhteista todistaa se, että Guy ei ole kertonut pojalleen, kuka tämän äiti on. Tai tarkemmin sanoen hän on kertonut monta eri versiota siitä, toinen toistaan epäuskottavampia. Guy on aina ollut kriittinen ja paha suustaan, mutta syöpä on vienyt nämä puolet hänestä äärimmilleen, eikä häntä kiinnosta pätkääkään, loukkaantuuko joku hänen puheistaan. Guy on katkera siitä, että poika on täyttänyt niin ison osan hänen liian aikaisin päättyvästä elämästään, eikä ujostele sanoa tätä pojalleen, kun tämä huolella laskee Guyn tarvitsemia lääkemääriä:

'Yeah, that's all you can do, isn't it? Count. That's what you're good at. That's all you can do: just count. You don't even have the people skills to be a fucking accountant, do you? I wasted my fucking life on you. I don't know why I bothered.'
(s. 57)

18-vuotiaan Kitin on usein vaikea tulkita muita ihmisiä. Miksi ihmiset eivät vain sano, mitä he tarkoittavat, hän ihmettelee. Tai tarkoita mitä sanovat. Aspergerin syndrooma (tai jokin sen tapainen autismin muoto) vaikeuttaa sosiaalisia suhteita, ja Kit viihtyykin paljon paremmin virtuaalimaailmassa, jossa hänellä on ystäviä, vaikutusvaltaa ja jossa hän saattaa jopa tienata rahaa. Tuntuu että vain Hol, isän opiskelukaveri, ymmärtää häntä. Jopa niinkin hyvin, että Kit epäilee tämän olevan hänen äitinsä. Huippuälykäs Kit hoitaa tunnollisesti kuolevaa isäänsä, kun isä kutsuu opiskeluaikojensa kämppäkaverit viikonlopuksi talolle. Tarkoituksena on ainakin päällisin puolin etsiä vanha videonauha, jollaisille kaverukset ovat opiskeluaikoinaan kuvanneet omia lyhytelokuvia. Mitä tuo kadonnut nauha pitää sisällään, siitä kaverukset eivät halua Kitille kertoa muuta kuin sen, että sen paljastuminen tuhoaisi monen heistä uran. Kaverukset saapuvat, asettuvat taloksi ja opiskelijaelämästä tuttu huuruinen viikonlopunvietto alkaa. Kaikkien mielessä on Guyn lähestyvä kuolema. 

Harvoin saa lukea niin tulikivenkatkuista vihaa syöpää ja kuolemaa kohtaan kuin Banks kirjottaa Guyn suuhun. Repliikki repliikin jälkeen kaikki kliseet ja latteudet selviämistaistelusta, urheudesta ja vaihtoehtoisista hoidoista revitään kappaleiksi. Kun Kit yrittää kannustaa isäänsä ajattelemaan positiivisesti, Guy vastaa:

'I mean, apart from the hilarity of all the pain and weakness and the fear and the general humiliation of the disease and the fucking treatments...' He breaks off to cough. 'It makes it hard to be fucking positive about any fucking thing, with the notable exception of feeling positive that you're going to fucking die.
(s. 194)

Aavemaisen tästä tekee tieto siitä, että Banks itse sai tietää sairastavansa syöpää, kun kirja oli miltei valmis. Ainakin haastattelujen perusteella Banks tosin itse suhtautui syöpään ja omaan kuolemaansa hyvin eri tavalla kuin Guy, joka ei voi sietää ajatusta siitä, että maailma jatkaa kulkuaan hänen jälkeensä: I hate the thought of the world and all the people in it just going merrily on without me after I'm gone. How fucking dare they? (s. 197)

Toisaalta Guy on myös hyvillään siitä, ettei ole näkemässä mihin maailma on menossa. Guyn pitkässä litaniassa asioista, joista hän on hyvillään ettei ole niitä näkemässä, voisi hyvinkin kuvitella kuulevansa vasemmistolaisen Banksin oman äänen. Osansa saavat julkkiksista hurmioituneet pinnalliset britit, hallitus joka pelastaa mieluummin pankit kuin huono-osaiset kansalaiset, ilmastonmuutoksen kiistäjät ja ylipäänsä kaikki, jotka haluavat sortaa sellaisia, jotka vain sattuvat olemaan pintapuolisesti erilaisia kuin itse. Kaiken summaakin Guyn lakoninen toteamus: I am, for the most part, surrounded by fucking idiots. (s. 338)

Kirjan oleellinen sisältö onkin suhtautumisessa kuolemaan. Kaikesta vihasta ja katkeruudesta huolimatta Banks saa teokseensa tuttua inhimillistä lämpöä, vaikka se usein pueataankin sysimustan huumorin vaatteisiin. Tuo raivo suuntautuu louhoksen symboloimaa kaiken nielevää tyhjyyttä vastaan, 'rage against the dying of the light', kuten Dylan Thomas kirjoittaa. Kit jaksaa, kaikesta Guyn julmuudesta huolimatta, huolehtia isästään loppuun saakka. Hol taas ottaa vastuun siitä, että Kit edes jotenkin oppisi ymmärtämään muita ihmisiä. 

The Quarry on Banksin teoksista helpoimpia, sillä hahmoja on vähän, tapahtumapaikkoja on vain yksi, eikä ajassakaan pompita suuntaan tai toiseen. Narratiivin yksinkertaisuus antaa tilaa sisällölle. The Quarry on tekijänsä näköinen, arvokas hyvästijättö. Jään kaipaamaan Banksia, mutta onneksi minulla on vielä monta kirjaa häneltä lukematta. 

Iain (M.) Banks 1954 - 2013. Kuva The Guardian -lehdelle tehdystä viimeisestä haastattelusta.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen ja 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

"Et ole ainoa joka unohtaa hyvän käytöksen hänen maalauksensa edessä"

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

(Girl with a Pearl Earring, 1999. Suom. Arja Gothoni, Otava, 2001)

9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

1600-luvulla eläneen hollantilaisen taiteilijan Johannes Vermeerin elämästä ei tiedetä paljonkaan. Vain aikaansa edellä olleet, realistiset ja värikylläät maalaukset antavat aihetta spekuloida maalarin elämästä ja vaiheista. Tracy Chevalier lähtee tutkimusmatkalle Vermeerin kotiin päähenkilönsä, palvelustyttö Grietin johdolla.

Delfitssä, Hollannissa asuva teini-ikäinen Griet pääsee palvelustytöksi tunnetun maalari Vermeerin talouteen. Grietin perheen taloustilanne on heikko perheen isän jouduttua jättämään ammattinsa sokeutumisen vuoksi, joten tytön panosta kaivataan. Palkka ei ole kummoinen, mutta onpahan sentään jotain. Vermeerin taloudessa on lapsia jo miltei toistakymmentä, ja taiteilijan verkas työtahti ei aina riitä kattamaan kaikkia kuluja. Henkilökemiat aiheuttavat ristiriitoja Grietin ja talon emännän, muun palvelusväen ja lasten välillä. Grietiin ei luoteta, ja hänet yritetäänkin lavastaa syylliseksi varkauksiin. Griet ei kuitenkaan ole tavallinen yksinkertainen palvelustyttö. Yllättäen Johannes Vermeer itse huomaa tytössä jotain, mitä muut eivät näe. Ateljeeta siivotessaan Grietin yllättävä lahjakkuus sommittelussa ja värien harmonian havaitsemisessa tekevät vaikutuksen Vermeerin, ja tyttö päätyy tämän assistentiksi. Vaikka tätä yritetään kuinka pitää salassa, ei se tietenkään onnistu. Palvelustytön paikka ei ole mestarin ateljeessa, ja tällä yhteistyöllä on vakavia seurauksia kaikille asianosaisille.

Koska Vermeeristä ei tosiaan tiedetä juuri mitään, ei Chevalierkaan lähde kovin villisti spekuloimaan tämän elämästä, vaan tyytyy lähinnä kertomaan kuinka hän viettää pitkiä aikoja kiltarakennuksessa ja ilmeisesti on perso viinalle. Vihjaus camera obscuran, eräänlaisen varhaisen projektorin tai kameran esiasteen käytöstä apuvälineenä on harvoja selkeämpiä taiteellisia vapauksia Chevalierin osalta. Silloin kun Vermeer esiintyy romaanissa, hän on vähäpuheinen, etäinen ja itseriittoinen, mutta hänen ammattitaitonsa ja taiteellinen neroutensa tekee vaikutuksen Grietiin. Nuori tyttö ihastuu sopimattomasti vanhaan mestariin. Sopivampi pari tälle löytyisi hänen omasta yhteiskuntaluokastaan ja tutusta lihakauppiaan pojasta, mutta sydän ei tottele. Vermeerin poikkeuslaatuisuudelle ei mitkään lihakauppiaan pojat voi vetää vertoja:

Vaikken ymmärtänyt miksi, tiesin hänen olevan oikeassa koska näin sen naista esittävässä maalauksessa ja myös siinä mitä muistin Delftiä esittävästä maalauksesta. Hän näki asioita tavalla jolla muut eivät nähneet, niin että kaupunki jossa olin elänyt koko ikäni vaikutti aivan eri paikalta, niin että naisesta tuli kaunis kun valo lankesi hänen kasvoilleen.
(s. 87) 

Chevalier luo kiehtovaa ajankuvaa 1600-luvun Hollannista ja kuvailee kirjassa esiintyviä maalauksia elävästi. Kuvauksellisen aiheen huomioon ottaen ei ole ihme, että romaanin tarina filmattiin piakkoin ilmestymisen jälkeen. Tarina kaipaakin visuaalista otetta, sillä historiallinen romaani nuoren tytön kasvusta ja naisen rajatuista vaikutusmahdollisuuksista tahtoo muuten jäädä turhankin köykäiseksi. Monet henkilöhahmoista jäävät luonnosmaisiksi eivätkä saa riittävää syvyyttä. Aivan viihteelliseksi en kirjaa kuitenkin kuvailisi, vaikka suhteellisen kevyt lukukokemus olikin. Jostain syystä tauot kirjan lukemisessa kasvoivat pitkiksi, vaikka aina kun luin, luin mielelläni pidempiä pätkiä kerralla. Taiteesta ja historiata kiinnostuneille oivaa kesälukemista.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja ja 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"Kun pääset kirjan loppuun, tarjoa lukijalle vielä viime hetken yllätys"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La Vérité sur l'Affaire Harry Quebert, 2012. Suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi, 2014)

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Menestysteoksen kirjoittanut nuori kirjailija Marcus Goldman viivyttelee välttämätöntä ja uuden kirjan aloittamista tyhjän paperin kammoa potien. Hän ottaa yhtyettä vanhaan yliopisto-opettajaansa ja mentoriinsa, Harry Quebertiin, opastuksen toivossa. Quebert itse kirjoitti 1970-luvulla klassikoksi nousseen teoksen, mutta jonka jälkeen hän ei ole kirjoittanut mitään yhtä merkittävää, vaikka onkin ollut kysytty luennoitsija ympäri Pohjois-Amerikkaa. Kahden kirjailijan välinen ystävyys jatkuu siitä, mihin se oli jäänytkin, kunnes Harry Quebertin pihalta haudattuna löydetään nuoren tytön ruumis. 15-vuotias tyttö oli kadonnut hieman ennen Quebertin menestyskirjan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki, sillä pian selviää, että Harry Quebertilla oli ollut suhde tämän kanssa.

Quebert pidätetään, ja Goldman alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Voiko hänen suuresti arvostamansa nerokas kirjailija todella olla syyllistynyt lapsenmurhaan? Goldman on itse aina mennyt elämässä siitä, mistä aita on matalin. Hän on epäilemättä lahjakas, mutta on aina valinnut taisteluikseen vain ne, joissa varmasti on ylivoimainen, ja alisuoriutuu kaikesta muusta. Yhtäkkinen menestys kihahtaa hattuun, mutta ei tarjoa selkeitä suuntia elämälle.

Goldmanin tutkimukset kirjailijaystävänsä menneisyyteen selvittävät myös hänen itsensä motiiveja ja toimivat lopulta polttoaineena luovuuden vaisuna kytevälle liekille. Tutkimukset paljastavat Quebertista, kuolleesta Nola-tytöstä ja koko kylän asukkaista yksi kiusallinen tosiasia kerrallaan amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alla muhivan pimeyden. Ja paljastuksia ja käänteitä totta tosiaan romaanin aikana riittää.

Sveitsin kirjallisuusilmiö Joël Dicker on kirjailijana kuin päähenkilönsä, nuori menestyskirjailija, joka ei piilottele vaikutteitaan. Tapahtumapaikka Yhdysvaltain koilliskulmassa tuo heti mieleen amerikkalaiset Uuteen-Englantiin teoksensa sijoittavat menestyskirjailijat John Irvingin ja Stephen Kingin. Mysteerin tuntua Dicker lainaa Kingiltä ja erikoiset persoonat ja hahmojen neuroosit taas Irvingiltä. Kuulemma juoni on hyvin paljon velkaa jollekin Philip Rothin romaanille, mutta tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, joten mene ja tiedä. Pituudeltaankin (yli 800 sivua pokkarina) Totuus Harry Quebertin tapauksesta painii samassa sarjassa esikuviensa kanssa. Pakko todeta myös tässä vaiheessa, että en tarkoita tätä pahalla, sillä pidin Dickerin kirjasta kovasti, kuten myös mainituista Irvingistä ja Kingistäkin (parhaimmillaan). Uhrin puhtoisesta persoonasta, jolla on salattu menneisyys, tulee taas väistämättä mieleen taas ajankohtainen Twin Peaks -tv-sarja.

And which way would that be?

Tutuissa maisemissa siis liikutaan, mutta kuten tarinan kuolleena löytynyt tyttökään, ei Totuus Harry Quebertin tapauksesta ole sitä, miltä näyttää. Se on rikosromaani vain pinnalta. Sitä enemmän se on kirja kirjoittamisesta, kiitollisuudesta ja luovuuden paineista:

- Miten voit olla varma että aina jaksat kirjoittaa kirjoja?

- Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Sinulla kyllä voimat riittävät. Minä tiedän sen.

- Miten voit olla siitä noin varma?

- Koska kirjoittaminen on sinussa. Vähän niin kuin tauti. Kirjailijantauti ei nimittäin tarkoita sitä ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa ettei pysty olemaan kirjoittamatta.

(s. 241)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli varsinainen "page-turner", kuten angloamerikkalaiset sanovat, jonka jälkimmäiset 400 sivua ahmaisin parissa päivässä. Välillä ärsytti osan hahmoista selkeä karikatyyrimaisuus, kuten vaikkapa Goldmanin kliseinen neuroottinen, hössöttävä juutalaisäiti. Mutta sen minkä Dicker ehkä omaperäisyydessä häviää, hän voittaa yksinkertaisesti vetävyydessä ja miellyttävästi pinnan alla kuplivissa, perinteisestä rikosromaanista poikkeavissa teemoissa. Tästä tyhjyydestä, epäonnistumisen pelosta ja luovuuden luonteesta tarina saa voimansa. Vahva suositus viihdyttävästä, mutta ei liian höttöisestä kirjallisuudesta pitäville. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"One is respected and judged only as a human being. It is an appalling experience."

Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness

(1969. Orbit, 2014)

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Syy siihen, miksi rakastan hyvää scifiä, tiivistyy kysymykseen "mitä jos?". Yleensä scifi-kirjailijat tuntuvat käsittävän kysymyksen koskevan teknologiaa: Mitä jos valoa nopeampi matkustus olisi mahdollista? Mitä jos koneet kehittäisivät itselleen tietoisuuden? Lähes yhtä usein kysymys koskee poikkeavia luonnonoloja: Mitä jos jäätiköt sulaisivat tai maa aavikoituisi? Hieman harvinaisempi kysymys, johon amerikkalainen Ursula K. Le Guin on erikoistunut, koskee ihmisenä olemisen kokemusta. Kuten kaikki humanistit tietävät, siihen vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei miltei mahdotonta. Le Guinin The Left Hand of Darknessissa (julkaistu suomeksi nimellä Pimeyden vasen käsi) esittämä kysymys on eräs ihmisyyden suurimpia: Mitä jos sukupuolemme ei olisi pysyvä?

Le Guin muotoilee tarinansa antropologiseksi tutkimusraportiksi vieraalta planeetalta. Ympäri galaksin levittäytynyt kollektiivi Ekumen lähettää edustajansa, Genly Ain, jääkautiselle Gethen-planeetalle, jonka toivotaan liittyvän osaksi tähteinvälistä ihmiskuntaa. Heti ensimmäisessä luvussa Genly kuitenkin toteaa kirjoittavansa raportin kertomuksen muotoon, lisäten siihen kansantaruja, Gethen-planeetan historiaa ja muiden päiväkirjamerkintöjä. Tämä kerronnallinen silmänkääntötemppu oli varmasti scifissä edellä aikaansa kirjan julkaisuvuonna 1969. Se tuo teokseen moniäänisyyttä ja aivan uusia kerroksia.

Genly toimii lähettiläänä Karhiden valtakunnassa, joka on vastikään joutunut kiistoihin raja-asioista naapurivaltio Orgoreynin kanssa. Rajakahakan lisäksi naapurivaltioiden välejä hiertää Genlyn edustama Ekumen, jonka väliintulo ennen eristäytyneelle Gethenille muuttaisi koko planeetan täysin. Pian Genly joutuu pelinappulaksi kilpailevien vallanpitäjien omassa pelissä. Hän joutuu pakenemaan Karhidesta vain tullakseen vangituksi naapurivaltio Orgoreynissä. Sieltä hänet pakomatkalle jäätikön poikki auttaa erikoinen matkakumppani, maanpakoon tuomittu entinen pääministeri Estraven, joka jakaa Genlyn kohtalon poliittisen juonittelun uhrina. Luottamus on vaikea saavuttaa, sillä kumpikin tuntuu toiselle täysin käsittämättömältä ymmärtää. Molemmat kuitenkin edustavat jotain itseään suurempaa, joka ylittää valtioiden ja kansojen rajat:

How does one hate a country, or love one? Tibe talks about it; I lack the trick of it. I know people, I know towns, farms, hills and rivers and rocks, I know how the sun at sunset in autumn falls on the side of a certain ploughland in the hills; but what is the sense of giving a boundary to all that, of giving it a name and ceasing to love where the name ceases to apply? What is love of one's country; is it hate of one's uncountry? (s.  172)

Hyvään scifiin ja fantasiaan liittyy aina kartta. Kuva: Milan Dubnicky, www.ursulakleguin.com

Genlyn ja Estravenin suhde kuvastaa suurempaa teemaa; kahtiajaosta nousevaa yhtenäisyyttä, eroista sulautuvaa samankaltaisuutta. Gethenillä tunnetun myytin mukaan "valo on pimeyden vasen käsi", eikä toista voi olla olemassa ilman toista. Dualismi on Le Guinin teoksissa usein toistuva teema, mutta harvassa yhtä voimallisesti kuin The Left Hand of Darknessissa. Eniten tämä teema näkyy teoksen tavassa käsitellä sukupuolta, joka on edelleen ainutlaatuinen.

Getheniläisillä ei ole syntymässä määrättyä sukupuolta, vaan jokainen henkilö suunnilleen kerran kuukaudessa tulee kemmeriin, jonka seurauksena hän aktivoituu seksuaalisesti ja muuttuu joko maskuliiniseksi tai feminiiniseksi palautuen muutaman päivän kuluttua ennalleen sukupuolettomaksi, somer-tilaan. Jokainen on mahdollinen isä, jokainen on mahdollinen äiti, eikä sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa tai hyväksikäyttöä tunneta. Mutta muuttaako sukupuolen puute ihmisen perusluonnetta? Genlyn on vaikea sopeutua sukupuolettomuuteen, ja hän on jatkuvasti tietoinen itsestään ja erikoisuudestaan getheniläisten silmissä. Hänhän on heille jatkuvasti "kiimassa", jatkuvasti vain mies, vailla mahdollisuutta koskaan olla mitään muuta.

Yksisukupuolisuus tunnetaan käsitteenä Gethenillä, mutta sitä pidetään perversiona. Tätä perversiota käytetään hyödyksi ennustusrituaalissa, joka pyrkii kanavoimaan kaiken seksuaalisuuteen ja turhautumiseen liittyvän energian yhdistäväksi, näynomaiseksi välähdykseksi, joka voi vastata mihin tahansa kysymykseen. Oraakkeleille itselleen ennustamisen suurin merkitys on tehdä selväksi se, kuinka turhaa on tietää vastaus väärään kysymykseen. Vain epävarmuus on tärkeää, sillä ilman epävarmuutta ei ole uskoa. Vastaus kysymykseen, liittyykö Gethen lopulta osaksi Ekumenia, on selvä. Mutta mitä liittyminen todella tarkoittaa, on kaikkea muuta kuin selvä. Päätänsä nostava nationalismi ja eturistiriidat nostattavat lojaalisuuden ja petturuuden käsitteet aivan toisella tavalla pintaan.

The Left Hand of Darkness tai Pimeyden vasen käsi on kirja, jonka soisi muidenkin kuin scifin ystävien lukevan. Se on sivumäärältään lyhyt mutta sisällöltään valtava, eikä blogimuoto tee oikeutta sen teemoille. Se on tiivistä, kaunista tekstiä, jännittävä seikkailu yli jäätiköiden ja aarreaitallinen pohdittavaa. Ehdoton suositus.

Kirja sopii myös kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Kaikilla ihmisillä on oltava elämä samalla tavalla -- Joko yhtä hyvin tai yhtä huonosti"

Rosa Liksom: Hytti nro 6

(WSOY, 2011)

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Taas yksi Finlandia-voittaja, tällä kertaa muutaman vuoden takaa. Rosa Liksom on pitkään ollut nimeltä tuttu, ja olen tiennyt sen olevan salanimi. Juuri muuta en Liksomista sitten tiedäkään. Sanaakaan en ollut tosin häneltä lukenut ennen tätä. Hytti nro 6 oli kuitenkin kehuttu kirja, joten nyt oli oiva tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa.

Minulla ei ole muistikuvia neuvostoajalta, mutta Hytti nro 6:n ajankuva tuntuu uskottavalta. Kaikesta on puute, harva asia toimii niin kuin pitää ja byrokratian sokkeloista selviää rahalla. Teksti tuo esiin jatkuvan kylmyyden, ankeuden ja pulan, joita lievittää rehevän musta ja alatyylinen huumori. Ankeudesta ja absurdiudesta tuli paikoitellen jopa Samuel Beckett mieleen, vaikkakaan Liksom ei onneksi jätä aivan yhtä paljon lukija päättelyn varaan. 

Taakse jää Omsk. Suljettu kaupunki. Väsähtänyt, taigan imaisema, vanha kunnon Omsk, jonka nuoruus on hylännyt. -- Tämä on vielä Omskia. Yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä, viisisataa kilometriä öljyputkea, öljynporaustornien keltaiset lieskat ja musta savu. Metsää, lehtikuusikkoa, koivikkoa, metsää, tämä ei ole enää Omsk, lumen alle sortunut talo. Juna jyskyttää halki lumisen, aution maan, Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s.55-56)

Kirjassa nimetön suomalaistyttö matkustaa Neuvostoliiton halki junalla Mongoliaan seuranaan venäläismies, joka hoitaa suurimman osan kirjan puhumisesta. Tytölle itselleen on annettu vain yksi suora repliikki loppupuolella kirjaa, vaikka hänen sanomisiinsa kyllä viitataan ja miehen puheet ovat usein selkeästi vastauksia tytön sanomisiin. Hiljalleen tytön taustat alkavat selvitä. Miksi hän asuu Neuvostoliitossa, ketkä kuuluvat hänen elämäänsä sekä tietysti se, miksi hän on päättänyt lähteä junalla kohti Mongoliaa. Tämä tarina on rakennettu tyylikkään vihjailevasti, ja se aukeaa lukijalle vähitellen, säästäväisesti. Rakkaus on kaiken taustalla, mutta ei lainkaan itsestäänselvällä tavalla.

Matkakumppanina oleva venäläismies nähdään tytön silmin vähintäänkin omalaatuisessa valossa. Tämän erikoisen hahmon elinvoima suorastaan pursuaa yli sivujen äyräiden. Hän puhuu rivoja, kertoilee tarinoita, juo kuin sieni ja syö kuin hevonen. Kaikki on äärimmäistä. Miehen kyyniset mutta suurta intohimoa pulppuavat jorinat eivät aina ole täysin sopusoinnussa keskenään ja osa niistä lienee silkkaa palturia. Viina virtaa ja jutut vilisevät naisia ja heidän sukuelimiään. Usein tyttöä iljettää mies ja hänen puheensa, mutta jostain syystä heidän välilleen kehittyy side. Ehkäpä myötätunto ei aina kysy miellyttävyyttä. Mies kuitenkin tuntuu ymmärtävän tyttöä jopa silloin kun tyttö ei ymmärrä itseään, mikä lienee empatian suurin määritelmä.

Krasnojarskin rautatieasema. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksesta jäi mieleen joitain hienoja yksityiskohtia, kuten mies haukkaamassa raakaa sipulia evääksi, tai muori, jonka seinällä ovat vierekkäin Stalinin muotokuva ja Pyhän Nikolain ikoni. Valitettavasti lukeminen tahmasi kiinnostuksen puutteesta aiheeseen, ja vaikka Liksomin tyyli olikin taidokasta, en niin sanotusti päässyt teokseen sisälle. Miljöö oli neuvostoaikaan liittyvää rappionostalgiaa, joka tuntui toisaalta kiehtovalta ankeuden maksimoinnissaan, mutta ei se olisi yhtään pidemmän kirjan verran jaksanut kiinnostaa. Saatan palata Liksomiin ehkä toistekin, mutta tämä kirja ei valitettavasti ollut lukuhaasteen suosikkihetkiäni.

Kirja sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Oman maun mukaan varmasti toki muihinkin.

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.

(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on totta. Lindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31. Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.