keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Liu Cixin: Synkkä metsä

Liu Cixin: Synkkä metsä

黑暗森林, 2008. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2019

Liu Cixin: Synkkä metsä

Strategiani ei liity viralliseen puolustusohjelmaan millään tavoin


Kolmen kappaleen probleemassa alkanut tarina jatkuu. Vihamielisen Trisolaris-sivilisaation laivasto lähestyy maata, ja vaikka kohtaaminen tapahtuu vasta neljänsadan vuoden päästä, trisolarislaisten teknologinen etumatka on niin suuri, että valmistautuminen on aloitettava välittömästi. Valmistautumista hankaloittavat trisolarislaisten etujoukkoina lähettämät nanomittakaavan koneet, Sofonit, jotka ovat häirinnällään käytännössä katsoen seisauttaneet maan teknologisen ja tieteellisen kehityksen sekä pitävät silmällä kaikkea kommunikaatiota. Ainoa tapa punoa juonia trisolarislaisia vastaan on olla kertomatta niistä kellekään. 

Tätä suunnitelmaa varten ihmiskunta valitsee joukostaan neljä henkilöä, joiden tehtävä on suunnitella strategia trisolarislaisten kohtaamista varten, mutta pitää se omana tietonaan niin kauan kunnes se voidaan panna täytäntöön ilman, että trisolarislaiset ehtivät siihen reagoida. Jokaisen tällaisen "Seinänkohtaajan" täytyy johtaa tarkoituksella harhaan ja naamioida suunnitelmansa hämäykseksi. Heille myönnetään käytännössä rajaton budjetti suunnitelman toteuttamiseen. Jokaiselle Seinänkohtaajalle on myös Seinänmurtajansa, jotka yrittävät saada salatut suunnitelmat selville, sillä osa ihmisistä edelleen tekee yhteistyötä Trisolariksen kanssa, ja on heidän etujensa mukaista, että ihmiskunta häviää kohtaamisen.

Seinänkohtaajat ovat merkittäviä poliittisia johtajia ja tiedemiehiä, yhtä lukuunottamatta. Hän on teoksen päähenkilö, Luo Ji. Luo Ji on älykäs, mutta kunnianhimoton ja hiukan alisuoriutuva tutkija, joka ei oikein itsekään ymmärrä, miksi hänet on tehtävään valittu. Jostain syystä trisolarislaiset pitävät Luo Jitä kaikkien vakavimpana uhkana ja pyrkivät murhaamaan hänet. Luo Ji hyödyntää hänelle myönnetyt rajattomat resurssit lähinnä mukavasti elämiseen, eikä hän paljon piittaa lähestyvästä katastrofista. Ei ennen pientä painostusta. Lopulta hän vihdoin ymmärtää, mitä hänen nuoruudessaan käymänsä keskustelu opettajansa (edellisestä osasta tutun) Ye Wenjien kanssa todella tarkoitti.

Toisena merkittävänä juonilinjana kulkee avaruusjoukkoihin liittyvän Zhang Beihain tarina. Kun vastassa on ylivoimainen vihollinen, on tappiomieliala hyvin realistinen uhka asevoimille. Zhang Beihai pyrkii omilla hämäräperäisillä keinoillaan takaamaan ihmiskunnan selviämisen lopulta koittavassa tuomiopäivän taistelussa. Tämänkin suunnitelman on väistämättä oltava pitkäjänteinen, ja sen on otettava huomioon monta toisistaan riippuvaista askelmaa matkalla päätepisteeseen. Myös sen on välttämättä pysyttävä salassa. 

Tiedon, tiedon puuteen ja tiedon pimittämisen teemat toistuvat läpi kirjan. Salaisia suunnitelmia on niin paljon, että on pohdittava, mihin pohjata päätökset, jos muiden osapuolten aikeet eivät ole tiedossa. Vastaus: odota aina pahinta ja reagoi sen mukaisesti. Kirjan sävy on enimmäkseen kyyninen ihan pieniä toivon pirskahduksia lukuunottamatta. 

Koska Synkän metsän aikaperspektiivi on vielä huomattavasti pidempi kuin Kolmen kappaleen probleeman, Liu Cixin pääsee maalailemaan tulevaisuuden visioitaan, jotka ovatkin kiinnostavia. Tekniset kehitysaskeleet, joita kirjassa kuvataan, tuntuvat luontevilta, samoin ihmisten suhtautuminen niihin. Tulevaisuuden kuvailusta ja yleisesti avaruusoopperamaisemmasta meiningistä huolimatta fokus on tällä kertaa myös enemmän hahmoissa, mikä on erittäin tervetullutta edelliseen osaan verrattuna. Liu Cixin esittää tässä kirjassa myös mielenkiintoisen ajatuksen Fermin paradoksista: Miksi, vaikka maailmankaikkeus on niin käsittämättömän suuri, että elämän muodostumisen myös maapallon ulkopuolella luulisi olevan suhteellisen todennäköistä, emme ole kohdanneet sitä? Jään odottamaan seuraavassa osassa pidempää pohdiskelua aiheesta.

Synkkä metsä jatkoi hyvin alkanutta trilogiaa vielä minulle mieluisampana kunnon avaruusscifinä. Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi trilogian päätösosa, jonka tulen lukemaan ensi tilassa.

torstai 10. syyskuuta 2020

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kärlekens Antarktis, 2018. Suom. Outi Menna. Tammi, 2019


Taivas oli mustien puunoksien puhkoma, ajattelin että oksat olivat tummia salamoita jotka johtivat toiseen maailmaan ja että minä olin menossa juuri sinne


Pohjoismaisten dekkarien suosio se jatkuu vain. Ruotsalaisen Sara Stridsberginkin kirjassa murhataan ja paloitellaan nuori nainen, mutta siinä missä yleensä dekkarissa ruumis on vain rekvisiitta persoonallisille rikosetsiville ja yllätyskäänteille, Stridsbergillä murhan uhri on kertoja ja päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinansa, kun kaikki on jo tapahtunut eikä mitään ole enää tehtävissä.

Inni, nuori heroiiniaddikti ja prostituoitu, hyppää miehen kyytiin. Määränpäänä on mustaa vettä valuvien puiden metsä, mädäntyneeltä haiseva järvi ja kuolema. Mies kuristaa naisen ja paloittelee ruumiin. Pään hän heittää jätekuoppaan, loput sulloo matkalaukkuun. Kadonneen Innin kohtaloa puidaan mediassa, vaikka eläessään hän ei herättänyt suurta huomiota. Inni käy läpi elämäänsä ja mahdollisia syitä siihen, miksi hänen loppunsa oli tällainen. Innin muistot kiertyvät auki vähä kerrallaan, mutta aina ne päätyvät metsään, veden ääreen, ja pian koittavaan unohdukseen.

Vedellä on merkittävä osa Innin elämässä muutenkin. Hänen veljensä hukkui virtaavaan jokeen, kun hänen vanhempansa olivat kaukana rannasta ja Innin oli määrä huolehtia veljestään. Kertomuksen aikana selviää, että Innin vanhemmat, vaikka rakastivatkin lapsiaan yli kaiken, eivät ehkä olleet parhaita henkilöitä huolehtimaan lapsistaan. Alkoholilla oli osansa perheen elämässä, ja Inni joutui ottamaan enemmän vastuuta kuin hänen ikäiseltään voi odottaa. Historia kurkottaa sukupolvien yli, ja rakkauden ja syyllisyyden tunteet periytyvät Innille vanhemmiltaan. Kun Inni vajoaa syvemmälle heroiiniaddiktioon, hänkin menettää lapsensa. Ei tosin kuolemalle vaan sosiaaliviranomaisille, ja joutuu toteamaan, että ehkäpä näin on parempi.

Kodittomana ja itseään myyden Innistä tulee huomaamaton objekti, jonka katoamista ei kukaan huomaa tai kaipaa, tai näin ainakin Inni itse kuvittelee. Tosiasiassa hänestä ovat huolissaan niin Raksha-äiti kuin mies, Shane. Mutta koska heillä on omat ongelmansa ja kyvyttömyytensä kommunikoida yhä kauemmas elämästä lipuvan Innin kanssa, ei mitään ole tehtävissä. Kun murhaaja avaa autonsa oven ja kutsuu Innin kyytiin, Inni tarttuu tarjoukseen vaikka hälytyskellot soivat. Jotain tällaista loppua Inni on toivonutkin tarinalleen.

Rakkauden Antarktiksen kieli on lumoavan runollista. Se mässäilee kauheilla väkivallan kuvauksilla, mutta miten kauniilla kielellä! Kieli valuu ja pulppuaa kuin murhapaikan märät puunlehdet ja soinen maa:

Kyllä, maailma oli yhä olemassa. Samoin oli olemassa rivi kaulanikamia, isoja kulmikkaita helmiä joista muodostui selkäranka, joka oli joskus ollut minun ja joka oli nyt katkaistu. Oli olemassa jänteitä, jotka napsahtivat poikki. Oli olemassa minun henkitorveni, jonka läpi ilma kulki edestakaisin, se virtasi hänen keuhkoistaan minun keuhkoihini, sekoitus hiilidioksidia ja kuumuutta ja verennälkää. Ja nämä keuhkot, jotka olivat olleet minun, täyttyivät mustasta verestä.
(s. 13)

Toisin kuin dekkareissa, itse murhatutkintaa ei kuvata oikeastaan millään lailla, ja rivien välistä voi lukea, ettei murhaajaa koskaan löydetä. Kirjan keskiössä on uhri ja uhrin kokemukset, sekä se, miten kammottava teko tv-sarjojen ja dekkareiden arkipäiväistämä murha todellisuudessa on.


maanantai 6. heinäkuuta 2020

Lähikaupan nainen ja Sirkka – Naisia odotusten ulkopuolelta

Olen viime aikoina lukenut kaksi uutuuskirjaa, jotka alkoivat selkeästi keskustella keskenään mielessäni. Sayaka Muratan Lähikaupan nainen ja Anni Saastamoisen Sirkka ovat molemmat olleet kovasti pinnalla lehtijuttujen ja saamiensa palkintojen vuoksi. Vaikka niiden naiskuvaukset ovat erilaisia ja kerronan sävy hyvinkin erilainen, kertovat ne mielestäni jollain tavalla samanlaista tarinaa normien ulkopuolella elämisestä. Vaikka elämme yhä suvaitsevaisempia aikoja, ovat alitajuiset karsinat, joihin ihmisiä mielessämme lokeroimme, edelleen vankkoja, ja odotamme ihmisten käyttäytyvän näiden ennalta määrättyjen sääntöjen mukaisesti. Jos joku ei joko tietoisesti tai tiedostamatta sovi noihin raameihin, häntä pidetään vähintään kummallisena, jos ei suorastaan hylkiönä.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

コンビニ人間, 2016. Suom. Raisa Porrasmaa. Gummerus, 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


Kuvittele pelaavasi peliä. Peliä, jonka säännöt muut pelaajat ymmärtävät vaistomaisesti, mutta sinulla ei ole niistä aavistustakaan. Joudut kontekstin perusteella arvailemaan ja luomaan muistisääntöjä siitä, miten tietyissä tilanteissa tulee toimia, jotta käyttäytyisi sääntöjen mukaisesti. Mitään perusteita niiden tueksi et ymmärrä, mutta toimit niin kuitenkin, koska niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Kun pelitilanteet muuttuvat, muut pelajaat sopeutuvat ja sinä jäät hämmentyneenä kentän laidalle ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui. Ja nyt kuvittele, että tuo peli on elämäsi.

Sayaka Muratan Lähikaupan naista tunnutaan monesti mainostettavan hauskana kirjana. Minusta se oli pikemminkin ahdistava. Keiko Furukura on kolmikymppinen nainen, joka on käytännössä koko aikuisikänsä ollut töissä osa-aikaisena myyjänä lähikaupassa, konbinissa. Monet nuoret naiset Japanissa aloittelevat työuraansa samankaltaisissa työpaikoissa esimerkiksi opiskelujen ohessa, mutta sitä pidetään vain välivaiheena ennen varsinaista työuraa ja perheen perustamista. Keiko on kuitenkin jäänyt liikkeeseen töihin, sillä se on se ekologinen lokero, johon Keiko on parhaiten sopeutunut. Analogia lajin sopeutumisesta tiettyyn ympäristöön toistuu kirjassa.

Keikon läheiset eivät ymmärrä Keikon elämää, jollaista he pitävät vain väliaikaisena vaiheena, josta hänen olisi jo korkea aika siirtyä eteenpäin. Keiko taas ei ymmärrä, mitä pahaa on siinä, että on löytänyt oman paikkansa, jonka säännöt hän ymmärtää ja joiden noudattamisesta hän nauttii. Elämä konbinin ulkopuolella on hänelle käsittämätöntä kaaosta, jossa ihmiset saavat ylennyksiä, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Lasten hankkimisen hän ymmärtää biologiselta näkökannalta, mutta tunneside jälkeläisiin vaikuttaa käsittämättömältä.

Konbiniin tulee töihin Shiraha-niminen nuori mies, joka nopeasti osoittautuu työtä vältteleväksi ja kaikkia yhteiskunnan vaatimuksia halveksuvaksi tyypiksi. Shirahan suhtautuminen naisiin on erityisen vastenmielinen. Hänen työuransa ei kestä kauaa, sillä hän ei edes teeskentele olevansa kiinnostunut työnteosta, vaan haluaisi vain makoilla kotonaan niin sanotusti tutkan alapuolella. Keiko, halussaan tehdä uteliaille ystävilleen mieliksi, ehdottaa Shirahalle naimisiinmenoa, jotta molemmat saisivat olla rauhassa muiden kyselyiltä. Järkyttävää kyllä, tämä järjestely olisi monelle mieluisampi kuin sen hyväksyminen, että Keiko ja Shiraha eläisivät niin kuin haluaisivat.

Lähikaupan nainen ei mielestäni ole niinkään kertomus naisesta, joka ei sopeudu yhteiskunnan odotuksiin, vaan henkilöstä, joka ei koe kuuluvansa edes samaan lajiin muiden ihmisten kanssa. Keikon kohtaamat odotukset ja Shirahan katkera erakkous tuntuvat ahdistavilta, eikä kirjan huumori ole oikein sellaista, jolle tohtisi nauraa. Nautin kirjasta, mutta en osannut lukea sitä sellaisena komediana, kuin monet sitä ovat lukeneet.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

Anni Saastamoinen: Sirkka


Sirkka taas on aivan toista maata, ja sen sävy on selkeästi humoristinen. Sirkkakin on ehkä noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka elämä koostuu samanlaisina toistuvista rutiineista, jotka tuovat elämään järjestystä. Sirkalla on ollut miesystävä, josta hän on eronnut nolostuttuaan treffeiltä myöhästymisestä. Tämä kertoo paljon Sirkan prioriteeteista elämässä. Sirkalle on tärkeää täsmällisyys, tehokkuus, asiallisuus ja asioiden tietynlainen tylsyys. Ehkä räväkin asia Sirkan elämässä on oluttölkin juominen viherkasveja kastellessa.

Sirkka on tyytyväinen omiin rutiineihinsa. Kaikki poikkeamat rutiineista ja turvallisesta arjesta ovat epämiellyttäviä. Mikään erakko Sirkka ei kuitenkaan ole. Taiteilijaäiti ja paras ystävä Natalia ovat tärkeitä hahmoja Sirkan elämässä, jotka rauhallisesti mutta painostamatta houkuttelevat Sirkkaa kokeilemaan jotain uutta. Sirkka yrittääkin rohkaistua tekemään muutakin kuin mihin on tottunut, mistä romaani saa hiukan eteenpäin sysäävää voimaa. Vaikka treffailu ja uudet seikkailut – järkevyyden rajoissa – kiinnostavatkin, ei hän ehkä kuitenkaan ole valmis poistumaan omalta mukavuusalueeltaan.

Pointti onkin juuri siinä. Miksi pitäisikään? Jos on tyytyväinen elämäänsä, olipa se sitten toisten mielestä epäsovinnaista, tylsää tai hyödytöntä, mitä se kellekään kuuluu. "Sirkka" on omien sanojensa mukaan sivuosaroolien nimi, ei koskaan päähenkilön. Mutta eivät kaikki edes halua olla päähenkilöitä. Anonyymiys ja omat, turvalliset kiinnostuksenkohteet ja niihin uppoutuminen riittävät meistä monelle. Vaikka Sirkkaa kummeksutaan, ei siinä ole samanlaista vihamielistä ja ahdistavaa sävyä kuin Lähikaupan naisessa kuvataan. Siinä missä Keikon outous selkeästi pelottaa muita, Sirkan outous ehkä vähän vain hymähdyttää lähipiiriä.

Ja se tekee Sirkasta niin lämpimän ja ihastuttavan kirjan. On ihan ok olla neuroottinen sinkku, jonka rakkaimpia harrastuksia on kielioppivirheiden korjailu kauppojen ilmoitustauluilta. Elämä ei ole kilpailu, jossa voittaa haalimalla rahaa, vaikutusvaltaa, kokemuksia tai täyttämällä kulttuurin sanelemia odotuksia. Se samanlainen "tylsyys", joka Sirkan elämää määrittää, määrittää tavallaan myös Sirkkaa kirjana. Tämä ei ole haukku; Sirkan tarkoitus on olla kuvaus ihmisestä, ei niinkään kirja, jossa tapahtuisi mitenkään valtavasti asioita. Enkä sellaista kaipaakaan. Niin Sirkka kuin Sirkka ovat hyviä juuri sellaisinaan.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018


I shall not cease from mental fight


William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

torstai 28. toukokuuta 2020

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Se questo è un uomo, 1947. Suom. Tapio Hiisivaara. Gummerus, 2019


Vanki numero 174517


Primo Levi (1919–1987) oli italianjuutalainen kemisti ja kirjailija, joka selvisi Auschwitzin keskitysleiriltä. Pian vapautumisensa jälkeen Levi kokosi muistiinpanonsa yhteen ja julkaisi ne kirjana Tällainenko on ihminen, joka on kylmän realistinen Auschwitz-kuvaus ja vaikuttava historiallinen dokumentti asioista, joiden ei pitäisi koskaan tapahtua uudestaan.

Levi pidätettiin 24-vuotiaana keväällä 1944 ja vietiin Auschwitziin. Hän katsoo onnekseen, että hänet vietiin vasta sodan loppuvaiheessa, sillä useampi talvi Puolan kylmyydessä olisi luultavasti tappanut heiveröisen Levin. Uudet keskitysleirivangit selvisivät hengissä keskimäärin kolmesta viiteen kuukautta. Leirillä selviytyminen sitä pidempään vaati poikkeuksellista fyysistä kuntoa, vastustuskykyä taudeille, henkistä kanttia, hyvää tuuria sekä tietynlaista häikäilemättömyyttä. Tätä viimeistä harvemmin keskitysleirejä kuvaavissa kirjoissa tai elokuvissa käsitellään, sillä ymmärrettävistä syistä selviytyjistä halutaan pitää yllä sankarillista kuvaa, eivätkä sankarit alennu varkauksiin, ilmiantoihin tai muuhun omaneduntavoitteluun.

Auschwitzissä jokainen oli kuitenkin Levin mukaan oman onnensa nojassa. Leirillä hyvin nopeasti huomataan, kenellä on mahdollisuuksia selvitä kauheista oloista, ja ketkä leimataan "musulmaaneiksi", valmiiksi krematorioon. Tällaisten kanssa ei kannata oleskella, ettei toivoton tulevaisuus tarttuisi. Levi kirjottaa varastelusta ja antaa ymmärtää itsekin sitä harrastaneensa, sillä hänen mukaansa "jos et kantanut koko omaisuuttasi jatkuvasti mukanasi, sait olla varma, että se varastettaisiin". Moraalisia tuomioita on turha tehdä historian tältä puolelta, ja on virkistävää lukea kuvausta, joka ei tavoittele sankarillisuutta. Esimerkiksi muutama vuosi sitten lukemani puolalaisen ratsuväen upseeri Witold Pileckin tarina vapaaehtoisena soluttautumisesta Auschwitziin oli sankaritarina jos mikä, vaikka en sen vaikuttavuutta tai Pileckin ansioita kiistäkään.

Kirjan sävy on toteava ja kylmä. Keskitysleirielämää ei romantisoida. Levi kuvaa, kuinka alussa saman kylän miehet tapasivat kokoontua aina tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan vaihtamaan kuulumisia, mutta pian porukka jätti tulematta. Kukaan ei halunnut nähdä ensinnäkään joukon hupenevan kerta kerralta, ja toisekseen kukaan ei tahtonut nähdä toisten selviytyjien heikkenevää kuntoa, sillä se oli joka kerta muistutus omankin kunnon heikkenemisestä. Yhteisöllisyyteen ei ollut varaa Auschwitzin kylmyydessä.

Kirjassa on paljon filosofista pohdiskelua ihmisen olemuksesta. Otsikkoonkin nostettu kysymys ihmisyydestä koskee niin leirin vartijoita kuin asukkaitakin. Miten ihminen voi tehdä toisille kuten vartijat tekevät, ja kuinka vanki voi säilyttää ihmisyytensä äärimmäisen kurjuuden keskellä? Jotkut niin vangeista kuin vartijoistakin taas alkoivat suorastaan kukoistaa noissa poikkeusoloissa, jotka kysyivät sellaisia ominaisuuksia, joille ei leirin ulkopuolella ole käyttöä. Miten he taas selvisivät leirin jälkeisessä elämässä, siitä ei kukaan liene tarinoita kirjoittanut.

Toinen mielenkiintoinen kysymys koskee kokemuksen äärimmäisyyttä. Levin mukaan ihminen ei pysty kokemaan äärimmäistä onnea, sillä aina onnelliseksi tultuaan ihminen tottuu siihen tilaan, eikä se enää hetken kuluttua tunnukaan niin auvoiselta. Sama kurjuuden kanssa. Kun on vajonnut tarpeeksi alas, alennuksesta tulee "uusi normaali", jonka kanssa voi oppia elämään ainakin jollain tavalla. Parannukset tuohon alennustilaan muuttavat taas normaaliuden tilaa, ikään kuin nostavat rimaa korkeammas. Auschwitzin talvessa vanki luulee, että vain lämmin takki on hänen ja onnen välissä. Takin saatuaan vanki ajattelee vain täyden vatsan olevan onnen esteenä, ja niin edelleen. Tässäpä ajatuksia meidän sukupolvellemme, joka ei täällä yltäkylläisyyden keskellä pysty miltei kuvittelemaankaan keskitysleirien kaltaisia hirveyksiä.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

M/Tと森のフシギの物語, 1986. Suom. Kai Nieminen. Tammi, 1995


M/Tと森のフシギの物語

Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?


Tämän vuoden epävirallisena lukuhaasteenani on lukea enemmän muuta kuin suomalaista tai angloamerikkalaista kirjallisuutta. Japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kirjallisuuden tuntemukseni on aika kehnoa, joten en oikein tiennyt, mistä aloittaa sillä suunnalla. Lähdin etsimään luettavaa siis menneistä Nobel-voittajista, sillä oletettavasti sieltä löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Kenzaburō Ōe voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994, ja M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on toinen kahdesta suomennetusta Ōen teoksesta. Miksi tuotteliaan ja palkitun kirjailijan teoksia on suomennettu niin vähän, eivätkö oikein ole saaneet täällä lukijoilta vastakaikua?

Nimen hämärä termi "M/T" viittaa Ōen mukaan historiassa toistuviin Matriarkan ja Temppuilijan arkkityyppisiin hahmoihin: vahvoihin äitihahmoihin ja kurittomiin vallankumouksellisiin. Tämä selitetään pitkässä johdannossa ennen varsinaisen kirjan alkua. Kirjassaan Ōe kertoo kotikylänsä historian kuten hän on sen isoäidiltään lapsena kuullut. Tuo historia on täynnä legendoja ja myyttejä, joissa M:n ja T:n hahmot toistuvat. Tarinoiden todenperäisyys on paikoin kysenalaista, mutta kuulijan on ne uskottava silti. Tarina on tosi, vaikka se ei faktuaalisesti pitäisikään paikkaansa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus tarinoiden, symbolien ja niiden herättämien tunteiden voimasta.

Ōe kuuntelee isoäidin tarinoita vastentahtoisesti, eikä ymmärrä, miksi isoäiti kertoo niitä juuri hänelle. Vaikka Ōe pyrkii välttelemään tarinoiden kuuntelemista, ne jäävät hänen mieleensä. Taianomaiset tarinat alkavat kylän perustamisesta. Kylän perustavat linnakaupungista karkotetut aatelispojat, jotka lyöttäytyvät yhteen merirosvojen tytärten kanssa. Yhdessä he luovat keskelle vuorien ympäröimää laaksoa idyllin. Perustajajäsenet elävät satumaisen pitkään ja kasvavat jättiläismäisiin mittoihin. Hauska nähdä, kuinka myyttinen kulta-aika ja yli-inhimilliset hahmot toistuvat ympäri maailman kirjallisuutta. Ehkä tällaisisa tarinoissa on jotain universaalia.

Tarinat kertovat kyläläisten nokkeluudesta ja kyvystä pysytellä muusta maailmasta erillään. Ajan kuluessa kylä kasvaa ja maailma ottaa sen väkisinkin kiinni. Tällöin myyttiset tapahtumat alkavat antaa tilaa historialle ja asioille, jotka ovat "todella" tapahtuneet. Historiallisten tapahtumien vyöryessä kylään ei vaikeuksilta tai verenvuodatukseltakaan voida välttyä, mutta oudolla tavalla kylän tapahtumilla tuntuu olevan merkitystä vain kylälle ja sen asukkaille itselleen. Kirjan loppupuolella Ōe vetää kotikylänsä historiasta yhteyden omaan poikaansa, kehitysvammaiseen Hikariin. Historia, myytit, tarut, uskomukset ja perineet elävät sukupolvesta toiseen ja syntyvät uudelleen uusien sukupolvien myötä.

Kirjan tunnelmassa oli parhaimmillaan jotain, joka muistutti Hayao Miyazakin elokuvista. Ehkä jonkinlainen maaginen tunnelma, luonnon ihailu ja vahvat naishahmot aiheuttivat sen. Ōen tyyli kertoa kylänsä tarinaa nojaa lyhyisiin lukuihin ja runsaaseen toistoon. Uskoisin tämän olevan tehokeino, joka kanavoi isoäidin kertomaa suullista perimätietoa, jossa on pakostakin paljon toistoa. Välillä toisto kävi valitettavasti ärsyttämään. Aluksi innostuin kirjasta kovastikin, mutta puolenvälin paikkeilla väsähdin tarinoiden toistoon, enkä ymmärtänyt, mihin ne johtivat. Pidin kuitenkin kirjan lämpimästä sävystä ja tunnelmasta. On hankala sanoa, mikä varsinaisesti on Ōen tyyli, sillä ainakin tässä kirjassa hän tuntui käyttävän ikään kuin lainattua ääntä kirjoittaessaan äitinsä hänelle kertomia tarinoita auki. Lienee turha kuitenkaan toivoa lisää suomennoksia, joissa Ōen tyyli kirkastuisi paremmin.


tiistai 28. huhtikuuta 2020

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

The Gene – An Intimate History, 2016. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2019


The Gene: An Intimate History

Ihmistä on ihmiskunnan tutkittava


Sanon heti alkuun, että Geeni – Intiimi historia on eräs parhaita lukemiani tietokirjoja, eikä vähiten Natasha Vilokkisen upean suomennoksen vuoksi. Siddhartha Mukherjee selittää geenien toimintaa ja käy läpi geenitutkimuksen historiaa selkeästi, johdonmukaisesti, viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukherjee sitoo geenien historian oman sukunsa historiaan ja sen periytyviin mielenterveysongelmiin, sekä historian saatossa tieteen väärintulkintojen uhriksi joutuneiden kohtaloihin. Vilokkinen tekee loistavan työn kääntäessään tämän kaiken sävykkääksi suomeksi – jopa puujalkavitsejä myöten. Mukherjee ja Vilokkinen panevat parastaan kuvauksessa augustinolaismunkki Gregor Mendelin varhaisista kokeista herneillä:

Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)

Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.

Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.

Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.

Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.

Voin suositella Mukherjeen teosta erittäin lämpimästi, jos perinnöllisyys ja tieteen historia vähänkään kiinnostavat!