maanantai 6. heinäkuuta 2020

Lähikaupan nainen ja Sirkka – Naisia odotusten ulkopuolelta

Olen viime aikoina lukenut kaksi uutuuskirjaa, jotka alkoivat selkeästi keskustella keskenään mielessäni. Sayaka Muratan Lähikaupan nainen ja Anni Saastamoisen Sirkka ovat molemmat olleet kovasti pinnalla lehtijuttujen ja saamiensa palkintojen vuoksi. Vaikka niiden naiskuvaukset ovat erilaisia ja kerronan sävy hyvinkin erilainen, kertovat ne mielestäni jollain tavalla samanlaista tarinaa normien ulkopuolella elämisestä. Vaikka elämme yhä suvaitsevaisempia aikoja, ovat alitajuiset karsinat, joihin ihmisiä mielessämme lokeroimme, edelleen vankkoja, ja odotamme ihmisten käyttäytyvän näiden ennalta määrättyjen sääntöjen mukaisesti. Jos joku ei joko tietoisesti tai tiedostamatta sovi noihin raameihin, häntä pidetään vähintään kummallisena, jos ei suorastaan hylkiönä.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

コンビニ人間, 2016. Suom. Raisa Porrasmaa. Gummerus, 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


Kuvittele pelaavasi peliä. Peliä, jonka säännöt muut pelaajat ymmärtävät vaistomaisesti, mutta sinulla ei ole niistä aavistustakaan. Joudut kontekstin perusteella arvailemaan ja luomaan muistisääntöjä siitä, miten tietyissä tilanteissa tulee toimia, jotta käyttäytyisi sääntöjen mukaisesti. Mitään perusteita niiden tueksi et ymmärrä, mutta toimit niin kuitenkin, koska niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Kun pelitilanteet muuttuvat, muut pelajaat sopeutuvat ja sinä jäät hämmentyneenä kentän laidalle ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui. Ja nyt kuvittele, että tuo peli on elämäsi.

Sayaka Muratan Lähikaupan naista tunnutaan monesti mainostettavan hauskana kirjana. Minusta se oli pikemminkin ahdistava. Keiko Furukura on kolmikymppinen nainen, joka on käytännössä koko aikuisikänsä ollut töissä osa-aikaisena myyjänä lähikaupassa, konbinissa. Monet nuoret naiset Japanissa aloittelevat työuraansa samankaltaisissa työpaikoissa esimerkiksi opiskelujen ohessa, mutta sitä pidetään vain välivaiheena ennen varsinaista työuraa ja perheen perustamista. Keiko on kuitenkin jäänyt liikkeeseen töihin, sillä se on se ekologinen lokero, johon Keiko on parhaiten sopeutunut. Analogia lajin sopeutumisesta tiettyyn ympäristöön toistuu kirjassa.

Keikon läheiset eivät ymmärrä Keikon elämää, jollaista he pitävät vain väliaikaisena vaiheena, josta hänen olisi jo korkea aika siirtyä eteenpäin. Keiko taas ei ymmärrä, mitä pahaa on siinä, että on löytänyt oman paikkansa, jonka säännöt hän ymmärtää ja joiden noudattamisesta hän nauttii. Elämä konbinin ulkopuolella on hänelle käsittämätöntä kaaosta, jossa ihmiset saavat ylennyksiä, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Lasten hankkimisen hän ymmärtää biologiselta näkökannalta, mutta tunneside jälkeläisiin vaikuttaa käsittämättömältä.

Konbiniin tulee töihin Shiraha-niminen nuori mies, joka nopeasti osoittautuu työtä vältteleväksi ja kaikkia yhteiskunnan vaatimuksia halveksuvaksi tyypiksi. Shirahan suhtautuminen naisiin on erityisen vastenmielinen. Hänen työuransa ei kestä kauaa, sillä hän ei edes teeskentele olevansa kiinnostunut työnteosta, vaan haluaisi vain makoilla kotonaan niin sanotusti tutkan alapuolella. Keiko, halussaan tehdä uteliaille ystävilleen mieliksi, ehdottaa Shirahalle naimisiinmenoa, jotta molemmat saisivat olla rauhassa muiden kyselyiltä. Järkyttävää kyllä, tämä järjestely olisi monelle mieluisampi kuin sen hyväksyminen, että Keiko ja Shiraha eläisivät niin kuin haluaisivat.

Lähikaupan nainen ei mielestäni ole niinkään kertomus naisesta, joka ei sopeudu yhteiskunnan odotuksiin, vaan henkilöstä, joka ei koe kuuluvansa edes samaan lajiin muiden ihmisten kanssa. Keikon kohtaamat odotukset ja Shirahan katkera erakkous tuntuvat ahdistavilta, eikä kirjan huumori ole oikein sellaista, jolle tohtisi nauraa. Nautin kirjasta, mutta en osannut lukea sitä sellaisena komediana, kuin monet sitä ovat lukeneet.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

Anni Saastamoinen: Sirkka


Sirkka taas on aivan toista maata, ja sen sävy on selkeästi humoristinen. Sirkkakin on ehkä noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka elämä koostuu samanlaisina toistuvista rutiineista, jotka tuovat elämään järjestystä. Sirkalla on ollut miesystävä, josta hän on eronnut nolostuttuaan treffeiltä myöhästymisestä. Tämä kertoo paljon Sirkan prioriteeteista elämässä. Sirkalle on tärkeää täsmällisyys, tehokkuus, asiallisuus ja asioiden tietynlainen tylsyys. Ehkä räväkin asia Sirkan elämässä on oluttölkin juominen viherkasveja kastellessa.

Sirkka on tyytyväinen omiin rutiineihinsa. Kaikki poikkeamat rutiineista ja turvallisesta arjesta ovat epämiellyttäviä. Mikään erakko Sirkka ei kuitenkaan ole. Taiteilijaäiti ja paras ystävä Natalia ovat tärkeitä hahmoja Sirkan elämässä, jotka rauhallisesti mutta painostamatta houkuttelevat Sirkkaa kokeilemaan jotain uutta. Sirkka yrittääkin rohkaistua tekemään muutakin kuin mihin on tottunut, mistä romaani saa hiukan eteenpäin sysäävää voimaa. Vaikka treffailu ja uudet seikkailut – järkevyyden rajoissa – kiinnostavatkin, ei hän ehkä kuitenkaan ole valmis poistumaan omalta mukavuusalueeltaan.

Pointti onkin juuri siinä. Miksi pitäisikään? Jos on tyytyväinen elämäänsä, olipa se sitten toisten mielestä epäsovinnaista, tylsää tai hyödytöntä, mitä se kellekään kuuluu. "Sirkka" on omien sanojensa mukaan sivuosaroolien nimi, ei koskaan päähenkilön. Mutta eivät kaikki edes halua olla päähenkilöitä. Anonyymiys ja omat, turvalliset kiinnostuksenkohteet ja niihin uppoutuminen riittävät meistä monelle. Vaikka Sirkkaa kummeksutaan, ei siinä ole samanlaista vihamielistä ja ahdistavaa sävyä kuin Lähikaupan naisessa kuvataan. Siinä missä Keikon outous selkeästi pelottaa muita, Sirkan outous ehkä vähän vain hymähdyttää lähipiiriä.

Ja se tekee Sirkasta niin lämpimän ja ihastuttavan kirjan. On ihan ok olla neuroottinen sinkku, jonka rakkaimpia harrastuksia on kielioppivirheiden korjailu kauppojen ilmoitustauluilta. Elämä ei ole kilpailu, jossa voittaa haalimalla rahaa, vaikutusvaltaa, kokemuksia tai täyttämällä kulttuurin sanelemia odotuksia. Se samanlainen "tylsyys", joka Sirkan elämää määrittää, määrittää tavallaan myös Sirkkaa kirjana. Tämä ei ole haukku; Sirkan tarkoitus on olla kuvaus ihmisestä, ei niinkään kirja, jossa tapahtuisi mitenkään valtavasti asioita. Enkä sellaista kaipaakaan. Niin Sirkka kuin Sirkka ovat hyviä juuri sellaisinaan.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018


I shall not cease from mental fight


William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

torstai 28. toukokuuta 2020

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Se questo è un uomo, 1947. Suom. Tapio Hiisivaara. Gummerus, 2019


Vanki numero 174517


Primo Levi (1919–1987) oli italianjuutalainen kemisti ja kirjailija, joka selvisi Auschwitzin keskitysleiriltä. Pian vapautumisensa jälkeen Levi kokosi muistiinpanonsa yhteen ja julkaisi ne kirjana Tällainenko on ihminen, joka on kylmän realistinen Auschwitz-kuvaus ja vaikuttava historiallinen dokumentti asioista, joiden ei pitäisi koskaan tapahtua uudestaan.

Levi pidätettiin 24-vuotiaana keväällä 1944 ja vietiin Auschwitziin. Hän katsoo onnekseen, että hänet vietiin vasta sodan loppuvaiheessa, sillä useampi talvi Puolan kylmyydessä olisi luultavasti tappanut heiveröisen Levin. Uudet keskitysleirivangit selvisivät hengissä keskimäärin kolmesta viiteen kuukautta. Leirillä selviytyminen sitä pidempään vaati poikkeuksellista fyysistä kuntoa, vastustuskykyä taudeille, henkistä kanttia, hyvää tuuria sekä tietynlaista häikäilemättömyyttä. Tätä viimeistä harvemmin keskitysleirejä kuvaavissa kirjoissa tai elokuvissa käsitellään, sillä ymmärrettävistä syistä selviytyjistä halutaan pitää yllä sankarillista kuvaa, eivätkä sankarit alennu varkauksiin, ilmiantoihin tai muuhun omaneduntavoitteluun.

Auschwitzissä jokainen oli kuitenkin Levin mukaan oman onnensa nojassa. Leirillä hyvin nopeasti huomataan, kenellä on mahdollisuuksia selvitä kauheista oloista, ja ketkä leimataan "musulmaaneiksi", valmiiksi krematorioon. Tällaisten kanssa ei kannata oleskella, ettei toivoton tulevaisuus tarttuisi. Levi kirjottaa varastelusta ja antaa ymmärtää itsekin sitä harrastaneensa, sillä hänen mukaansa "jos et kantanut koko omaisuuttasi jatkuvasti mukanasi, sait olla varma, että se varastettaisiin". Moraalisia tuomioita on turha tehdä historian tältä puolelta, ja on virkistävää lukea kuvausta, joka ei tavoittele sankarillisuutta. Esimerkiksi muutama vuosi sitten lukemani puolalaisen ratsuväen upseeri Witold Pileckin tarina vapaaehtoisena soluttautumisesta Auschwitziin oli sankaritarina jos mikä, vaikka en sen vaikuttavuutta tai Pileckin ansioita kiistäkään.

Kirjan sävy on toteava ja kylmä. Keskitysleirielämää ei romantisoida. Levi kuvaa, kuinka alussa saman kylän miehet tapasivat kokoontua aina tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan vaihtamaan kuulumisia, mutta pian porukka jätti tulematta. Kukaan ei halunnut nähdä ensinnäkään joukon hupenevan kerta kerralta, ja toisekseen kukaan ei tahtonut nähdä toisten selviytyjien heikkenevää kuntoa, sillä se oli joka kerta muistutus omankin kunnon heikkenemisestä. Yhteisöllisyyteen ei ollut varaa Auschwitzin kylmyydessä.

Kirjassa on paljon filosofista pohdiskelua ihmisen olemuksesta. Otsikkoonkin nostettu kysymys ihmisyydestä koskee niin leirin vartijoita kuin asukkaitakin. Miten ihminen voi tehdä toisille kuten vartijat tekevät, ja kuinka vanki voi säilyttää ihmisyytensä äärimmäisen kurjuuden keskellä? Jotkut niin vangeista kuin vartijoistakin taas alkoivat suorastaan kukoistaa noissa poikkeusoloissa, jotka kysyivät sellaisia ominaisuuksia, joille ei leirin ulkopuolella ole käyttöä. Miten he taas selvisivät leirin jälkeisessä elämässä, siitä ei kukaan liene tarinoita kirjoittanut.

Toinen mielenkiintoinen kysymys koskee kokemuksen äärimmäisyyttä. Levin mukaan ihminen ei pysty kokemaan äärimmäistä onnea, sillä aina onnelliseksi tultuaan ihminen tottuu siihen tilaan, eikä se enää hetken kuluttua tunnukaan niin auvoiselta. Sama kurjuuden kanssa. Kun on vajonnut tarpeeksi alas, alennuksesta tulee "uusi normaali", jonka kanssa voi oppia elämään ainakin jollain tavalla. Parannukset tuohon alennustilaan muuttavat taas normaaliuden tilaa, ikään kuin nostavat rimaa korkeammas. Auschwitzin talvessa vanki luulee, että vain lämmin takki on hänen ja onnen välissä. Takin saatuaan vanki ajattelee vain täyden vatsan olevan onnen esteenä, ja niin edelleen. Tässäpä ajatuksia meidän sukupolvellemme, joka ei täällä yltäkylläisyyden keskellä pysty miltei kuvittelemaankaan keskitysleirien kaltaisia hirveyksiä.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

M/Tと森のフシギの物語, 1986. Suom. Kai Nieminen. Tammi, 1995


M/Tと森のフシギの物語

Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?


Tämän vuoden epävirallisena lukuhaasteenani on lukea enemmän muuta kuin suomalaista tai angloamerikkalaista kirjallisuutta. Japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kirjallisuuden tuntemukseni on aika kehnoa, joten en oikein tiennyt, mistä aloittaa sillä suunnalla. Lähdin etsimään luettavaa siis menneistä Nobel-voittajista, sillä oletettavasti sieltä löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Kenzaburō Ōe voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994, ja M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on toinen kahdesta suomennetusta Ōen teoksesta. Miksi tuotteliaan ja palkitun kirjailijan teoksia on suomennettu niin vähän, eivätkö oikein ole saaneet täällä lukijoilta vastakaikua?

Nimen hämärä termi "M/T" viittaa Ōen mukaan historiassa toistuviin Matriarkan ja Temppuilijan arkkityyppisiin hahmoihin: vahvoihin äitihahmoihin ja kurittomiin vallankumouksellisiin. Tämä selitetään pitkässä johdannossa ennen varsinaisen kirjan alkua. Kirjassaan Ōe kertoo kotikylänsä historian kuten hän on sen isoäidiltään lapsena kuullut. Tuo historia on täynnä legendoja ja myyttejä, joissa M:n ja T:n hahmot toistuvat. Tarinoiden todenperäisyys on paikoin kysenalaista, mutta kuulijan on ne uskottava silti. Tarina on tosi, vaikka se ei faktuaalisesti pitäisikään paikkaansa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus tarinoiden, symbolien ja niiden herättämien tunteiden voimasta.

Ōe kuuntelee isoäidin tarinoita vastentahtoisesti, eikä ymmärrä, miksi isoäiti kertoo niitä juuri hänelle. Vaikka Ōe pyrkii välttelemään tarinoiden kuuntelemista, ne jäävät hänen mieleensä. Taianomaiset tarinat alkavat kylän perustamisesta. Kylän perustavat linnakaupungista karkotetut aatelispojat, jotka lyöttäytyvät yhteen merirosvojen tytärten kanssa. Yhdessä he luovat keskelle vuorien ympäröimää laaksoa idyllin. Perustajajäsenet elävät satumaisen pitkään ja kasvavat jättiläismäisiin mittoihin. Hauska nähdä, kuinka myyttinen kulta-aika ja yli-inhimilliset hahmot toistuvat ympäri maailman kirjallisuutta. Ehkä tällaisisa tarinoissa on jotain universaalia.

Tarinat kertovat kyläläisten nokkeluudesta ja kyvystä pysytellä muusta maailmasta erillään. Ajan kuluessa kylä kasvaa ja maailma ottaa sen väkisinkin kiinni. Tällöin myyttiset tapahtumat alkavat antaa tilaa historialle ja asioille, jotka ovat "todella" tapahtuneet. Historiallisten tapahtumien vyöryessä kylään ei vaikeuksilta tai verenvuodatukseltakaan voida välttyä, mutta oudolla tavalla kylän tapahtumilla tuntuu olevan merkitystä vain kylälle ja sen asukkaille itselleen. Kirjan loppupuolella Ōe vetää kotikylänsä historiasta yhteyden omaan poikaansa, kehitysvammaiseen Hikariin. Historia, myytit, tarut, uskomukset ja perineet elävät sukupolvesta toiseen ja syntyvät uudelleen uusien sukupolvien myötä.

Kirjan tunnelmassa oli parhaimmillaan jotain, joka muistutti Hayao Miyazakin elokuvista. Ehkä jonkinlainen maaginen tunnelma, luonnon ihailu ja vahvat naishahmot aiheuttivat sen. Ōen tyyli kertoa kylänsä tarinaa nojaa lyhyisiin lukuihin ja runsaaseen toistoon. Uskoisin tämän olevan tehokeino, joka kanavoi isoäidin kertomaa suullista perimätietoa, jossa on pakostakin paljon toistoa. Välillä toisto kävi valitettavasti ärsyttämään. Aluksi innostuin kirjasta kovastikin, mutta puolenvälin paikkeilla väsähdin tarinoiden toistoon, enkä ymmärtänyt, mihin ne johtivat. Pidin kuitenkin kirjan lämpimästä sävystä ja tunnelmasta. On hankala sanoa, mikä varsinaisesti on Ōen tyyli, sillä ainakin tässä kirjassa hän tuntui käyttävän ikään kuin lainattua ääntä kirjoittaessaan äitinsä hänelle kertomia tarinoita auki. Lienee turha kuitenkaan toivoa lisää suomennoksia, joissa Ōen tyyli kirkastuisi paremmin.


tiistai 28. huhtikuuta 2020

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

The Gene – An Intimate History, 2016. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2019


The Gene: An Intimate History

Ihmistä on ihmiskunnan tutkittava


Sanon heti alkuun, että Geeni – Intiimi historia on eräs parhaita lukemiani tietokirjoja, eikä vähiten Natasha Vilokkisen upean suomennoksen vuoksi. Siddhartha Mukherjee selittää geenien toimintaa ja käy läpi geenitutkimuksen historiaa selkeästi, johdonmukaisesti, viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukherjee sitoo geenien historian oman sukunsa historiaan ja sen periytyviin mielenterveysongelmiin, sekä historian saatossa tieteen väärintulkintojen uhriksi joutuneiden kohtaloihin. Vilokkinen tekee loistavan työn kääntäessään tämän kaiken sävykkääksi suomeksi – jopa puujalkavitsejä myöten. Mukherjee ja Vilokkinen panevat parastaan kuvauksessa augustinolaismunkki Gregor Mendelin varhaisista kokeista herneillä:

Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)

Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.

Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.

Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.

Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.

Voin suositella Mukherjeen teosta erittäin lämpimästi, jos perinnöllisyys ja tieteen historia vähänkään kiinnostavat!

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Stewart Home: Yö ilman todistajia

Stewart Home: Yö ilman todistajia

Tainted Love, 2005. Suom. Juha Ahokas. Kovasana, 2020


Tainted Love

Sanotaan, että heroiini poistaa tuskat ja rakkaus parantaa tunne-elämän vammat


Stewart Homen Yö ilman todistajia kuvaa 1960-luvun svengaavan Lontoon pimeää puolta; huumeita, prostituutiota ja viranomaisten mielivaltaa. Teoksen kehyksenä on päähenkilö Jilly O'Sullivanin jälkeensä jättämät muistiinpanot, jotka tämän adoptoitavaksi annettu poika saa käsiinsä ja järjestelee kirjaksi. Rajujen elämäntapojen takana on toisaalta tyhjyyttä ja toisaalta ylpeyttä kyvystä selvitä monenlaisten niljakkeiden parissa.

Skotlannista Lontooseen 16-vuotiaana muuttanut Jilly pääsee Lontoon alakulttuurien piireihin jo ennen kuin Lontoosta tuli yllättäen maailman muodikkain paikka kuusikymmentäluvulla. Hän toimii yökerhojen klubiemäntänä, eli juottaa varakkaille asiakkaille sampanjaa ja tarjoaa seksuaalisia palveluita, joilla rahoittaa heroiiniharrastustaan. Jilly ui näissä piireissä kuin kala vedessä ja tienaa sievoisia summia, joilla ylläpitää huoliteltua ulkoasua. Työväen luokan skottiteini onnistuu muuntamaan itsensä hienostuneeksi lontoolaiseksi escort-tytöksi. Jilly myös tutustuu moniin aikakauden merkkihenkilöihin, joiden nimiä suorastaan tulvii kirjan sivuilta yli.

Jilly tulee raskaaksi ja hänet painostetaan luovuttamaan vauva adoptoitavaksi. Vuosien varrella Jilly pyrkii ottamaan yhteyttä poikaansa tuloksetta, sillä häntä ei pidetä pojalle soveliaana äitinä. Jillyä yrittävät opastaa kaidalle tielle adoptiotoimiston lisäksi niin kirkko kuin poliisikin, mutta kaikkien instituutioiden ydin tuntuu olevan vielä mädempi kuin Jillyn oman taustan kuvitellaan olevan. Varsinkin Lontoon poliisilaitos esitetään joukkiona korruptoituneita sadisteja, mutta myös muut viranomaiset kuvataan lähtökohtaisesti typerinä ja epärehellisinä.

Jilly lähestulkoon ylpeilee heroiinin käytöllään. Varsinkin "turskien pokaamista", eli seksin myyntiä varakkaille ääliöille heroiinipöllyissä hän fiilistelee useaan otteeseen. Vaikka hän mainitsee yrittäneensä päästä aineiden käytöstä eroon toistuvasti, näitä selviä kausia tai yritystä raitistumiseen ei juuri kuvailla. Huumeiden käyttöä ja "kuuppa sekaisin pilkkimistä" sitäkin enemmän. Kirjan loppupuolella Jilly yrittää löytää rauhaa elämäänsä idän uskonnoista ja mystiikasta. Vaikka Jillyn elämä vaikuttaakin sisällöttömältä, hänessä säilyy tietynlainen neuvokkuus ja selviytymisen taito.

Home kirjoittaa 1960-luvun popkulttuuria uusiksi ja repii monet ikoniset hahmot jalustoiltaan maan tasalle. Kuvaukset John Lennonin seksimieltymyksistä tai siitä, mitä Rollari-kitaristi Brian Jonesille todella tapahtui asettavat rock-legendat epäilyttävään valoon. Kukapa toisaalta tietää, mitä noina huuruisina vuosina todella tapahtui. Meininki on luultavasti ollut sama kuin Woodstockissa: jos todella muistat mitä tapahtui, et ollut paikalla.

Kirjan episodimainen rakenne muistuttaa novellikokoelmaa. Jutut toistavat jonkin verran itseään, mikä toisaalta on tehokeinokin kaiken alkaessa näyttää ja tuntua samalta huumeiden ja seksin harmaassa kierteessä. Homen rajusta tekstistä tulee mieleen saman sukupolven skottikirjailija Irvine Welsh, toki ilman murteellista kieltä.

Kiitokset Kovasana-kustantamolle arvostelukappaleesta!

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Neil Peart 1952–2020

Work in progress. Kuva: Rolling Stone

Neil Peart, kanadalaisen Rush-yhtyeen virtuoosimainen rumpali ja sanoittaja, menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen alkuvuodesta 2020. Peart oli rumpalina tekninen hirmu, joka löi kovaa ja tarkasti, ja joka sovitti osuutensa insinöörin tarkkuudella sellaisiksi, että ne olivat erottamaton osa Geddy Leen ja Alex Lifesonin sävellyksiä. Peart teki konserteissa rumpusooloistaan taidetta, jota saattoivat ihastella muutkin kuin rumpalit. Sanoittajana Peart oli ajoittain hieman paasaava, mutta aina mielenkiintoinen, omaperäinen ja teknisesti moitteeton. Ei kukaan kirjoittanut sellaisista aiheista rock-bändin kontekstissa, uran alun fantasia-aiheista kypsän kauden sosiologiaa, tiedettä, historiaa ja ihmissuhteita käsitteleviin teksteihin. Pikkukaupungin unelmoiva nörtti kirjoitti niin, että tämä pikkukaupungin unelmoiva nörtti koki jonkun ymmärtävän.

Peart oli myös innokas matkailija, ja hän kirjoitti useita kirjoja reissuiltaan ympäri maailmaa, niin etapeiltaan polkupyörän selässä Afrikassa kuin moottoripyöräilystä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Käsittelen tässä blogipostauksessa kolmea Peartin matkakirjaa, joista kaksi olen lukenut tänä vuonna ja yhden muutama vuosi sitten.


Ghost Rider – Travels on the Healing Road

(ECW Press, 2002)

Travels on the Healing Road

Shadows on the road behind, shadows on the road ahead


Vuosina 1997 ja 1998 Peartia kohtasi tragedia, jollaista ei toivoisi kellekään. Ensin hänen tyttärensä menehtyi auto-onnettomuudessa, ja vuoden sisällä hänen vaimonsa hävisi lyhyen ja katkeran taistelun syövän kanssa. Tosin Peartin mielestä vaimon todellinen kuolinsyy oli särkyneen sydämen aiheuttama "hidas, apaattinen itsemurha". Ura – ja oikeastaan kaikki muukin – tuntui tällaisen koettelemuksen jälkeen toissijaiselta, joten tarinoita musiikista tai soittamisesta tästä kirjasta on turha etsiä. Koko edeltänyt elämä tuntui vieraalta. Miten jatkaa yksinään, kun elämästä on kadonnut ilo, toivo ja merkitys? Peartin ratkaisu oli hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan. Renkaiden alla kiitävät kilometrit kävivät surutyöstä. Niitä kuitenkin tarvittiin kymmeniä tuhansia, ennen kuin Peart alkoi päästä jonkinlaiseen rauhaan tapahtuneen kanssa.

Without knowing it, I had identified a subtle but important part of the healing process. There would be no peace for me, no life for me, until I learned to forgive life for what it had done to me, forgive others for still being alive, and eventually, forgive myself for being alive.
(s. 55)

Peart käy läpi suruprosessiaan samalla kun kuvailee konkreettista taivaltaan Quebecista Alaskaan, sieltä Kalifornian kautta Meksikoon ja Belizeen, talvehtimaan takaisin Quebeciin ja uudestaan reissun päälle Kanadan ja Yhdysvaltain itäosiin. Mieleen hiipii ajatus siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa Peart on voidessaan lähteä kuukausiksi reissamaan välittämättä kustannuksista, mutta tätäkin puolta Peart käsittelee kirjassaan. Puolen välin jälkeen kirjan rakenne muuttuu hieman, kun Peart alkaa kirjoittaa kirjeitä parhaalle ystävälleen, joka on joutunut huumausainerikoksista tuomittuna vankilaan – ikään kuin aiemmissa vastoinkäymisissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Kirja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi kuvitella. Toki Peart käy läpi kaikkia menetykseen liittyviä tunteita itsesyytöksistä ja vihasta kanssaihmisiä kohtaan lähtien, mutta surun hiljalleen hellittäessä Peart alkaa arvostaa taas asioita, joista hänen aiempi minänsä nautti – luonnon kauneutta, läheisten ihmisten rakkautta, kirjallisuutta. Kirjan alkupuoli ja matkat Kanadassa sekä kuvaus talven vietosta Quebecissa olivat kaikkein kiinnostavinta antia ja saivat jo puolivakavissaan harkitsemaan matkaa Kanadaan. Olin puoleen väliin asti sitä mieltä, että Ghost Rider olisi Peartin kirjoista paras, mutta sen jälkeen valtavasti kasvava kirjeiden määrä ja sitä myötä myös toiston määrä vesittivät lukunautintoa.


Traveling Music – The Soundtrack to My Life and Times

(ECW Press, 2004)

The Soundtrack to My Life and Times

All this machinery making modern music can still be open-hearted


Luin Traveling Musicin vuonna 2016, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja Peartilta. Jos Ghost Rider oli terapiaa, Traveling Music on elämäkertaa. Siinä seestynyt ja uuden rakkauden löytänyt Peart ajelee tällä kertaa luksusautolla pitkin Yhdysvaltoja, kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa siitä, mitä musiikki hänelle merkitsee. Siinä missä Ghost Rider vältteli musiikkia liian läheisenä aiheena, keskittyy Traveling Music nimensä mukaisesti juuri siihen. Peart avaa musiikillista historiaansa, ensivaikuttajia soittoonsa ja ammattimuusikon uran ensiaskelia, jotka lopulta johtavat Rushiin liittymiseen. Kirja on edelleen ensisijaisesti matkakertomus, ja maanteiden, maisemien ja majapaikkojen kuvailu ovat pääosassa. Itselleni kuitenkin kirjan pääanti oli juuri musiikissa. Peartin musiikkimaussa ja vaikuttajissa on paljon tuttua ja ymmärrettävää, kuten The Whon kaltaiset voimatriot ja Buddy Richin kaltaiset rumpulegendat, mutta paljon todella yllättäviäkin valintoja. En esimerkiksi äkkiseltään olisi arvannut Peartin olevan kovan luokan Frank Sinatra -fani, tai että matkamusiikkina olisi myös vaikkapa Linkin Parkia, Madonnaa tai mariachi-musiikkia. Peartin tarve tehdä, vaikuttaa ja vaikuttua, sekä innostus uusista asioista on tarttuvaa. Peartin kallis maku muun muassa autojen suhteen välillä vähän vieraannuttaa, ja miltei kaupalliselta yhteisyöltä tuntuvat jatkuvasti toistuvat maininnat The Macallan -skottiviskin naukkailusta huvittavat.

Peartin soitosta kiinnostuneille tämä on luultavasti suositeltavin Peartin kirjoista. Samanlaista koskettavuutta siinä ei ole kuin Ghost Riderissa, mutta samankaltainen henkilökohtaisuus värittää rumpalin matkamuistelmia, tällä kertaa elämänmyönteisemmissä merkeissä.


Far and Wide – Bring That Horizon to Me!

(ECW Press, 2016)

Bring that Horizon to Me!

Learning that we're only immortal for a limited time


Rushin viimeiseksi jäänyt kiertue juhlisti yhtyeen 40 toimintavuotta. Vaikka Rushin ekalla levyllä rumpuja soittaakin John Rutsey, on debyyttilevyn julkaisun kanssa samana vuonna bändiin liittynyt Neil Peart kiistatta se ainoa oikea rumpali. Ilman yhtä tästä kolmikosta – Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart – ei olisi myöskään Rushia. Siksipä oli hiuskarvan varassa, olisiko 40-vuotiskiertue jäänyt toteutumatta, sillä Peartin terveysongelmat ja Rushin fyysisesti äärimmäisen raskaat keikat saivat Peartin miltei jättäytymään pois kelkasta. Hän kuitenkin suostui sillä ehdolla, että kiertue tulisi olemaan yhtyeen viimeinen. Peart taittoi Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden konserttien väliset matkat moottoripyörällä. Näiltä etapeilta kirjoitetuista teksteistä muodostui kirja Far and Wide.

Kuitenkin itse kiertue saa teksteissä vain pienen osan, ja siitä tärkeintä antia on Peartin oma näkemys lopettamisesta sekä suhteesta bändikavereihin, tai "työkavereihin", kuten hän heitä nimittää. Armoton itsekritiikki yhdistettynä pitkiin konsertteihin sekä vaikeisiin ja raskaisiin osuuksiin on huono yhdistelmä, ja Peart halusi välttää kehäraakiksi päätymisen. Rushin loistavassa Losing It -kappaleessa kuvattu Ernest Hemingwayn kohtalo oli juuri se, jonka Peart halusi välttää:

The writer stares with glassy eyes
Defies the empty page
His beard is white, his face is lined
And streaked with tears of rage
Thirty years ago, how the words would flow
With passion and precision
But now his mind is dark and dulled
By sickness and indecision
And he stares out the kitchen door
Where the sun will rise no more
(Losing It, albumilta Signals, 1982)

Osa kirjan teksteistä oli julkaistu Peartin blogissa, mutta kirjaan niitä on lavennettu ja stilisoitu. Ilmeisesti kirjassa on myös paljon kuvia, mikä ei kuuntelemaani äänikirjaan tietenkään välittynyt. Valitettavasti Far and Wide oli lukemistani Peartin kirjoista hajanaisin ja kehnoin, mikä ehkä selittyy tekstien alkuperäisellä julkaisulla blogialustalla. Kertomukset olivat hyvin erillisiä, eikä niissä ollut yhtä vahvaa kantavaa teemaa kuin kahdessa yllä esitellyssä teoksessa. Ne myös toistivat itseään pahiten, mikä vaivaa välillä muitakin Peartin kirjoja. Rush-anekdootit ja lopettamispäätöksen avaaminen nostavat kuitenkin pisteitä.

Päätän tämän blogipostauksen eräisiin suosikkilainauksistani Peartin sanoituksista. Olkoon se meille muistutukseksi. 

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price
But we will not count the cost
(Bravado, albumilta Roll the Bones, 1991)