Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
(Suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos, 2013)
Teos-kustantamo julkaisi vuonna 2013 kokoelman Virginia Woolfin esseitä Jaana Kapari-Jatan suomennoksina. Hienoa! Esseitä julkaistaan ja käsittääkseni luetaankin sen verran vähän, ettei klassikoitakaan ole juuri suomennettu. Woolf totisesti on yksi klassikoista, vaikka onkin kaunokirjailijana arvostetumpi. Moni moderni feministi siteeraa laajaa Oma huone -esseetä uraauurtavana feministisenä tutkielmana, mutta Woolfilla on paljon muutakin mielenkiintoista sanottavaa, ja omintakeinen tyyli sanoa sanottavansa. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on jaettu kahteen osaan, kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin ja muihin, jotka tosin nekin usein risteävät aiheiltaan kirjallisuutta.
Modernismi tuli suunnilleen 1910- ja 1920-luvuilla englanninkieliseen kirjallisuteen ja toi muassaan muun muassa kiinnostuksen psykologiaan ja tajunnanvirtatekniikan henkilöhahmon ajatusten kuvaamiseen. Woolf itse on yksi kyseisen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia, mutta miten Woolfin tyyli on kehittynyt? Woolf painii suurten kysymysten parissa. Miten saada kuvattua ihmisen ajatukset, muistot, kokemukset ja kuvitelmat tarinan muodossa? Miten välttää epäuskottavuus ja tarinankertojan pakolliset vippaskonstit (juoni, yllätyskäänteet jne.) niin, että tarina pysyy kuitenkin mielenkiintoisena? Woolf kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa venäläisen kirjallisuuden silloin moderneista edustajista, Tolstoista, Tšehovista ja Dostojevskista. Näitä nykyään kaapin päällä pölyttyviä suuruuksia Woolf pääsi lukemaan tuoreeltaan englanninkielisinä käännöksinä ja vaikuttui siitä, kuinka erilaisen kuvan inhimillisestä kokemuksesta ne maalaavat viktoriaaniseen kirjallisuuteen verrattuna. Vaikka esimerkiksi Dostojevskin hahmot käyttäytyvät epäuskottavan ylenpalttisesti (ks. postaukseni Karamazovin veljeksistä), jokin heidän psykologiassaan osuu maaliin. Tšehovin tarinat taas alkavat kesken kaiken eivätkä pääty minkäänlaiseen ratkaisuun, mutta silti ne jättävät lukijaan jäljen, kuin olisi kokenut jotain merkittävää.
Woolf arvosti suuresti myös aikalaisiaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Ulysses-teoksen hienouden hän huomasi jo heti sen ilmestyttyä. Näissä uusissa tuulissa Woolf huomasi fiktion tulevaisuuden inhimillisen kokemuksen kuvaajana: mikään aihe ei ole liian arkipäiväinen tai sopimaton kirjallisuudelle, vaan kaikesta voi kirjoittaa, sillä koko inhimillinen kokemus on taiteeksi saattamisen arvoinen. Woolf tarkkaili omaa ajatuksenjuoksuaan saadakseen selville, miten mielikuvitus ja muisti todella toimivat, ja miten mielikuvat muuttuvat ylös kirjoittaessa. Alla oleva kappale on sen verran hieno kuvaus tietoisuuden luonteesta ja siihen liittyvistä romaanikirjailijan haasteista, että lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy, jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella. Elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen. Eikö romaanikirjailijan tehtävä ole välittää tämä vaihteleva, tuntematon ja kahlitsematon henki – miten sekava ja eksyväinen se onkin – sotkematta mukaan vierasta ja ulkopuolista ainesta yhtään enempää kuin on pakko?
Nämä Woolfin omaa kirjoittamistaan sivuavat esseet ovat kokoelman parasta antia. Yllä mainitsinkin jo feminismin, ja siitä Woolfilla on myös sanansa sanottavana, vaikkei käsitettä luultavasti vielä tuolla nimellä hänen aikanaan tunnettu. Woolf ihailee Jane Austenia, Brontën sisaruksia ja George Eliotia. Heitä ja oletetettavsti muitakin naiskirjailijoita lukiessa ei voi Woolfin mukaan olla tiedostamatta kirjailjan sukupuolta. Siinä missä Charles Dickens on vain kirjailija, Jane Austen on aina naiskirjailija. Tätä sama ongelmaa George Eliot pyrki välttämään taiteilijanimen valinnallaan, mutta eipä hänenkään todellinen sukupuolensa salaisuutena pysynyt. Woolf on monella tapaa kriittinen naisten erityisasemalle kirjallisuudessa. Se, että kirjailija asemoidaan osaksi tiettyä ryhmää, saa lukijan helposti tulkitsemaan kirjailijan aikeet aina tuota ryhmää puoltaviksi ja sen asemaa tai tekoja selitteleviksi, mikä alkaa helposti ärsyttää vastahakoista lukijaa:
Oletan ylläolevan lainauksen "epäkelpoisuudestaan"-sanalle lainausmerkit. Pelkkä (todellisen tai kuvitellun) alisteisen aseman valittelu ei siis vielä nosta kirjaa taiteen tasolle. Woolfin ihailemia kirjailijoita yhdistää se, että heidän asenteensa ei ole vähemmistön tai uhrin, vaan samalla viivalla kilpailevan taiteilijan. Ehkä jokin yllä kuvatun kaltainen lukijan johdattelu uhriutumiseen oli se, mikä ärsytti hiljattain lukemassani N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogiassa.
Woolfin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava. Hän aloittaa usein havainnoilla välittömästä ympäristöstään, minkä kautta hän pikkuhiljaa päätyy analysoimaan aihettaan tarkemmin. Tyyli on jollain tapaa impressionistinen, varsinkin kokoelman jälkipuolen yleisemmissä esseissä. Jälkimmäisen puoliskon esseissä on paljon tekstejä, jotka olisivat kotonaan Woolfin omissa kaunokirjallisissa teoksissaan miltei sellaisinaan. Valitettavasti joukossa on myös esseitä, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä kirjallisuusesseiden lailla. Ehkä niitä pitäisikin lukea enemmän fiktiona kuin tutkielmina. Toisaalta jälkipuolella muutamassa matkustusaiheisessa esseessä Woolf jopa vähän revittelee huumorilla! Osa esseistä on vastineita lehtikirjoituksiin, mikä ainakin minusta toi esseet hauskasti osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaikka se toinen puoli keskustelusta jääkin tässä kokoelmassa kuulematta.
Nautin Woolfin kirjoituksista ja Kapari-Jatan suomennoksista paikoin kovastikin. En ole tosin ihan vakuuttunut esseiden jaottelusta tässä kokoelmassa. Kirjallisuusesseet ovat kylmästi esseen suomennetun nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ja jälkimmäiset esseet taas hyvin löyhästi teemoittain. Usein saman teeman alla on vain pari esseetä, eikä eroa eri teemojen alla aina ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuusesseiden jaottelu alkuperäisen esseekokoelman mukaan tai erillisten esseiden ollessa kyseessä ehkä ilmestymisjärjestyksen mukaan olisi saattanut palvella kokoelmaa paremmin, mutta nämähän ovat aina valintoja ja makuasioita.
Romaanin "oikeaa sisältöä" ei ole olemassakaan; kaikki on romaanin oikeaa sisältöä
Modernismi tuli suunnilleen 1910- ja 1920-luvuilla englanninkieliseen kirjallisuteen ja toi muassaan muun muassa kiinnostuksen psykologiaan ja tajunnanvirtatekniikan henkilöhahmon ajatusten kuvaamiseen. Woolf itse on yksi kyseisen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia, mutta miten Woolfin tyyli on kehittynyt? Woolf painii suurten kysymysten parissa. Miten saada kuvattua ihmisen ajatukset, muistot, kokemukset ja kuvitelmat tarinan muodossa? Miten välttää epäuskottavuus ja tarinankertojan pakolliset vippaskonstit (juoni, yllätyskäänteet jne.) niin, että tarina pysyy kuitenkin mielenkiintoisena? Woolf kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa venäläisen kirjallisuuden silloin moderneista edustajista, Tolstoista, Tšehovista ja Dostojevskista. Näitä nykyään kaapin päällä pölyttyviä suuruuksia Woolf pääsi lukemaan tuoreeltaan englanninkielisinä käännöksinä ja vaikuttui siitä, kuinka erilaisen kuvan inhimillisestä kokemuksesta ne maalaavat viktoriaaniseen kirjallisuuteen verrattuna. Vaikka esimerkiksi Dostojevskin hahmot käyttäytyvät epäuskottavan ylenpalttisesti (ks. postaukseni Karamazovin veljeksistä), jokin heidän psykologiassaan osuu maaliin. Tšehovin tarinat taas alkavat kesken kaiken eivätkä pääty minkäänlaiseen ratkaisuun, mutta silti ne jättävät lukijaan jäljen, kuin olisi kokenut jotain merkittävää.
Woolf arvosti suuresti myös aikalaisiaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Ulysses-teoksen hienouden hän huomasi jo heti sen ilmestyttyä. Näissä uusissa tuulissa Woolf huomasi fiktion tulevaisuuden inhimillisen kokemuksen kuvaajana: mikään aihe ei ole liian arkipäiväinen tai sopimaton kirjallisuudelle, vaan kaikesta voi kirjoittaa, sillä koko inhimillinen kokemus on taiteeksi saattamisen arvoinen. Woolf tarkkaili omaa ajatuksenjuoksuaan saadakseen selville, miten mielikuvitus ja muisti todella toimivat, ja miten mielikuvat muuttuvat ylös kirjoittaessa. Alla oleva kappale on sen verran hieno kuvaus tietoisuuden luonteesta ja siihen liittyvistä romaanikirjailijan haasteista, että lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy, jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella. Elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen. Eikö romaanikirjailijan tehtävä ole välittää tämä vaihteleva, tuntematon ja kahlitsematon henki – miten sekava ja eksyväinen se onkin – sotkematta mukaan vierasta ja ulkopuolista ainesta yhtään enempää kuin on pakko?
(s. 106)
Nämä Woolfin omaa kirjoittamistaan sivuavat esseet ovat kokoelman parasta antia. Yllä mainitsinkin jo feminismin, ja siitä Woolfilla on myös sanansa sanottavana, vaikkei käsitettä luultavasti vielä tuolla nimellä hänen aikanaan tunnettu. Woolf ihailee Jane Austenia, Brontën sisaruksia ja George Eliotia. Heitä ja oletetettavsti muitakin naiskirjailijoita lukiessa ei voi Woolfin mukaan olla tiedostamatta kirjailjan sukupuolta. Siinä missä Charles Dickens on vain kirjailija, Jane Austen on aina naiskirjailija. Tätä sama ongelmaa George Eliot pyrki välttämään taiteilijanimen valinnallaan, mutta eipä hänenkään todellinen sukupuolensa salaisuutena pysynyt. Woolf on monella tapaa kriittinen naisten erityisasemalle kirjallisuudessa. Se, että kirjailija asemoidaan osaksi tiettyä ryhmää, saa lukijan helposti tulkitsemaan kirjailijan aikeet aina tuota ryhmää puoltaviksi ja sen asemaa tai tekoja selitteleviksi, mikä alkaa helposti ärsyttää vastahakoista lukijaa:
Tästä tulee naisen kirjoittamiseen elementti, joka miehen kirjoittamisesta puuttuu tyystin, jos mies ei satu olemaan työläinen tai musta tai joku muu, joka on jostakin syystä tietoinen epäkelpoisuudestaan. Kirjailijan tarve ajaa omaa asiaansa tai tehdä henkilöhahmostaan oman tyytymättömyytensä tai valituksenaiheittensa puhetorvi ahdistaa lukijaa, tuntuu kuin hänen mielenkiintoaan ohjattaisiinkin äkkiä kahtaalle yhden suunnan sijasta.
(s. 126)
Oletan ylläolevan lainauksen "epäkelpoisuudestaan"-sanalle lainausmerkit. Pelkkä (todellisen tai kuvitellun) alisteisen aseman valittelu ei siis vielä nosta kirjaa taiteen tasolle. Woolfin ihailemia kirjailijoita yhdistää se, että heidän asenteensa ei ole vähemmistön tai uhrin, vaan samalla viivalla kilpailevan taiteilijan. Ehkä jokin yllä kuvatun kaltainen lukijan johdattelu uhriutumiseen oli se, mikä ärsytti hiljattain lukemassani N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogiassa.
Woolfin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava. Hän aloittaa usein havainnoilla välittömästä ympäristöstään, minkä kautta hän pikkuhiljaa päätyy analysoimaan aihettaan tarkemmin. Tyyli on jollain tapaa impressionistinen, varsinkin kokoelman jälkipuolen yleisemmissä esseissä. Jälkimmäisen puoliskon esseissä on paljon tekstejä, jotka olisivat kotonaan Woolfin omissa kaunokirjallisissa teoksissaan miltei sellaisinaan. Valitettavasti joukossa on myös esseitä, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä kirjallisuusesseiden lailla. Ehkä niitä pitäisikin lukea enemmän fiktiona kuin tutkielmina. Toisaalta jälkipuolella muutamassa matkustusaiheisessa esseessä Woolf jopa vähän revittelee huumorilla! Osa esseistä on vastineita lehtikirjoituksiin, mikä ainakin minusta toi esseet hauskasti osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaikka se toinen puoli keskustelusta jääkin tässä kokoelmassa kuulematta.
Nautin Woolfin kirjoituksista ja Kapari-Jatan suomennoksista paikoin kovastikin. En ole tosin ihan vakuuttunut esseiden jaottelusta tässä kokoelmassa. Kirjallisuusesseet ovat kylmästi esseen suomennetun nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ja jälkimmäiset esseet taas hyvin löyhästi teemoittain. Usein saman teeman alla on vain pari esseetä, eikä eroa eri teemojen alla aina ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuusesseiden jaottelu alkuperäisen esseekokoelman mukaan tai erillisten esseiden ollessa kyseessä ehkä ilmestymisjärjestyksen mukaan olisi saattanut palvella kokoelmaa paremmin, mutta nämähän ovat aina valintoja ja makuasioita.
