Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009. Suom. Maija Paavilainen. Bazar, 2014)

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Jos on 11-vuotias poikkeuksellisen älykäs ja itsevarma tyttö Englannin maaseudulla sijaitsevassa vanhassa kartanossa 1950-luvulla, äiti kuollut, isä etäinen postimerkkeilijä ja isosiskot sietämättömiä teinejä, mihin purkaa kaikki padottu tarmokkuus? Flavia de Lucen vastaus on kemia. Ja siinä sivussa murhien ratkominen. Kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarisarja nuoresta kemististä Flavia de Lucesta on kerännyt ihastusta, ja ymmärrän kyllä miksi. Flavia-dekkarit ovat vanhoja kunnon murhamysteerejä Agatha Christien hengessä. Poissa on nykydekkareiden seksuaalisella väkivallalla ja psykopatioilla mässäily ja viinaan menevä ihmisiä vihaava rikostutkija, joka painiskelee oman menneisyytensä kanssa. Tilalla on kutkuttava murha kartanossa, useita epäiltyjä, paljon teetaukoja, kemiallisia kokeita ja ihastuttava päähenkilö, joka ei olekaan aivan niin itsevarma kuin päälle päin näyttää.

Flavian äiti Harriet on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Flavian ollessa vasta yksivuotias. Flavian isä, Haviland, ei koskaan kunnolla toipunut tragediasta, ja vanhemmat tyttäret Ophelia ja Daphne purkavat omat pulmansa pikkusiskoon. Isä eristäytyy työhuoneeseensa tutkimaan ja ylläpitämään arvokasta postimerkkikokoelmaansa. De Lucen perheen lisäksi kartanossa asuu kamaripalvelija Dogger, joka oli sota-aikana Flavian isän aseveli. Sotavankeus ja pakkotyö Burman kuoleman rautatiellä jättivät Doggeriin syvät arvet. Nykyään Dogger on vain varjo entisestä itsestään, ja sodan muistot aiheuttavat hänelle silloin tällöin kamalia kauhukohtauksia. Hajamielisen ja omalaatuisen Doggerin älykkyys ja myötätunto tekevät kuitenkin hänestä eräänlaisen sielunkumppanin Flavialle.

Eräänä päivänä kartanon ovelta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki, mikä saa Flavian isän pois tolaltaan. Myöhemmin Flavia kuulee isänsä riitelevän miehen kanssa, jonka Flavia myöhemmin löytää henkitoreissaan pihamaan kurkkupenkistä. Kuollessaan mies kuiskaa viimeisillä voimillaan sanan 'vale'. Kuka mies oikein oli? Onko isä syyllistynyt murhaan? Miten lintu ja postimerkki liittyvät kuolleeseen mieheen? Mitä tarkoittaa sana 'vale' - muuta kuin paikkaansa pitämätöntä väitettä, mille harhapolulle suomennos tahattomasti johdattelee? Entä mitä tekemistä tällä kaikella on ikkunalaudalle jääneen vaniljapiirakan kanssa?

Juonivyyhti alkaa keriytyä auki nopeasti. Johtolangat ja epäillyt seuraavat toisiaan, kun Flavia alkaa tutkia tapausta. Paikalliset poliisivoimat komisario Hewittin johdolla eivät jostain kumman syystä ota 11-vuotiaan tytön apua vastaan riemulla. Flavia itse taas on innosta suunniltaan, eikä kohtaaminen kuoleman kanssa hätkähdytä häntä tippaakaan:

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
(s. 37)

Flavian utelias mieli ja tieteelliset metodit johdattavat tämän ratkaisun äärelle poliisia nopeammin. Flavia on itsepäinen, salaileva ja omasta mielestään nokkelampi muita. Eli sellainen kuin 11-vuotiaan tytön ikään kuin kuuluukin olla. Flavian hahmo onkin Bradleyn dekkarisarjan kaikkein kantavin tukipalkki. Juoni on, kuten sanottua, perinteistä dekkarikamaa ja hyvä niin, mutta se, mikä erottaa Bradleyn muista vastaavista dekkaristeista on nimenomana Flavian hahmo. Nuori intohimoinen kemisti ja murhatutkija on todella sympaattinen. Jos Flavia olisi erehtymätön ja moitteeton, hän olisi hahmona todella ärsyttävä. Mutta Flavia ei ole aina oikeassa, ja hänen taustallaan on valtavasti surua ja yksinäisyyttä sekä läheisyyden kaipuuta, mikä nostaa hänet paljon monimuotoisemmaksi hahmoksi kuin aluksi kuvittelisi. Flavia ei ole koskaan saanut tuntea äitiään ja tuntee mustasukkaisuutta siskojaan kohtaan sen vuoksi. Flavia on turhautunut isänsä eristyneisyyteen ja haluaisi ravistella tätä, mutta puolison kuolema on kasvattanut niin syvän kuilun Havilandin ja perheensä välille, ettei sitä helposti ylitetä.

Surulliset ainekset ovat kuitenkin vain mausteena keitoksessa, ja Piiraan maku makea on sävyltään enimmäkseen kepeä ja kupliva. Bradleyn teos on nopealukuinen, perinteitä kunnoittava dekkari, jonka parissa viihtyy mainiosti sen keston ajan. Suomentaja Maija Paavilainen kirjoittaa tyylikkäästi ja kääntää eri hahmojen puheenparret mainioksi, vivahteikkaaksi suomen kieleksi. Helmet-lukuhaasteesta kirja kuittaa seuraavat kohdat:

3. Kirja aloittaa sarjan
11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

"One of the few pleasures I have left is wallowing in my own fucking despair"

Iain Banks: The Quarry

(2013. Abacus, 2014)

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Skotlantilainen Iain Banks on eräs suosikkikirjailijoistani. Valitettavasti hänen elämänsä ja uransa päättyivät aivan liian varhain muutama vuosi sitten, kun hän syöpädiagnoosin saatuaan joutui pyytämään pitkäaikaista naisystäväänsä suomaan sen kunnian, että tämä tulisi hänen leskekseen. Banksin teoksia lukeneet tunnistanevat tutun mustan huumorin myös tästä. Olen lukenut häneltä enemmän Iain M. Banks -nimellä julkaistua scifi-tuotantoa, ja hänen Kulttuuri-sarjansa on mielestäni melkeinpä parasta scifiä, mitä on kirjoitettu. Hänen realistinen fiktionsa on toki myös hienoa, varsinkin Crow Roadin käsikirjoitus on loistava. Vaikka tuotteliasta Banksia on suomennettu paljon, ihan kaikkea ei valitettavasti ainakaan vielä ole käännetty, vaikka varmasti lukijoita olisi (vink vink, saattaisi olla kääntäjäkin tiedossa). Tähän joukkoon kuuluu hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa, The Quarry.

Pohjois-englantilaisessa pikkukaupungissa valtavan kivilouhoksen vieressä on rapistuva viktoriaaninen talo, jossa asuvat neljissäkymmenissä oleva, terminaalivaiheen syöpää sairastava Guy ja hänen 18-vuotias poikansa Kit. Heti alusta on selvää, että niin mies, poika kuin heidän suhteensa eivät ole tavanomaisia. Guy on entinen radiojuontaja, jonka yliopisto-opinnot jäivät kesken päihteiden ja naissuhteiden viedessä kaiken ajan. Epämääräisistä suhteista todistaa se, että Guy ei ole kertonut pojalleen, kuka tämän äiti on. Tai tarkemmin sanoen hän on kertonut monta eri versiota siitä, toinen toistaan epäuskottavampia. Guy on aina ollut kriittinen ja paha suustaan, mutta syöpä on vienyt nämä puolet hänestä äärimmilleen, eikä häntä kiinnosta pätkääkään, loukkaantuuko joku hänen puheistaan. Guy on katkera siitä, että poika on täyttänyt niin ison osan hänen liian aikaisin päättyvästä elämästään, eikä ujostele sanoa tätä pojalleen, kun tämä huolella laskee Guyn tarvitsemia lääkemääriä:

'Yeah, that's all you can do, isn't it? Count. That's what you're good at. That's all you can do: just count. You don't even have the people skills to be a fucking accountant, do you? I wasted my fucking life on you. I don't know why I bothered.'
(s. 57)

18-vuotiaan Kitin on usein vaikea tulkita muita ihmisiä. Miksi ihmiset eivät vain sano, mitä he tarkoittavat, hän ihmettelee. Tai tarkoita mitä sanovat. Aspergerin syndrooma (tai jokin sen tapainen autismin muoto) vaikeuttaa sosiaalisia suhteita, ja Kit viihtyykin paljon paremmin virtuaalimaailmassa, jossa hänellä on ystäviä, vaikutusvaltaa ja jossa hän saattaa jopa tienata rahaa. Tuntuu että vain Hol, isän opiskelukaveri, ymmärtää häntä. Jopa niinkin hyvin, että Kit epäilee tämän olevan hänen äitinsä. Huippuälykäs Kit hoitaa tunnollisesti kuolevaa isäänsä, kun isä kutsuu opiskeluaikojensa kämppäkaverit viikonlopuksi talolle. Tarkoituksena on ainakin päällisin puolin etsiä vanha videonauha, jollaisille kaverukset ovat opiskeluaikoinaan kuvanneet omia lyhytelokuvia. Mitä tuo kadonnut nauha pitää sisällään, siitä kaverukset eivät halua Kitille kertoa muuta kuin sen, että sen paljastuminen tuhoaisi monen heistä uran. Kaverukset saapuvat, asettuvat taloksi ja opiskelijaelämästä tuttu huuruinen viikonlopunvietto alkaa. Kaikkien mielessä on Guyn lähestyvä kuolema. 

Harvoin saa lukea niin tulikivenkatkuista vihaa syöpää ja kuolemaa kohtaan kuin Banks kirjottaa Guyn suuhun. Repliikki repliikin jälkeen kaikki kliseet ja latteudet selviämistaistelusta, urheudesta ja vaihtoehtoisista hoidoista revitään kappaleiksi. Kun Kit yrittää kannustaa isäänsä ajattelemaan positiivisesti, Guy vastaa:

'I mean, apart from the hilarity of all the pain and weakness and the fear and the general humiliation of the disease and the fucking treatments...' He breaks off to cough. 'It makes it hard to be fucking positive about any fucking thing, with the notable exception of feeling positive that you're going to fucking die.
(s. 194)

Aavemaisen tästä tekee tieto siitä, että Banks itse sai tietää sairastavansa syöpää, kun kirja oli miltei valmis. Ainakin haastattelujen perusteella Banks tosin itse suhtautui syöpään ja omaan kuolemaansa hyvin eri tavalla kuin Guy, joka ei voi sietää ajatusta siitä, että maailma jatkaa kulkuaan hänen jälkeensä: I hate the thought of the world and all the people in it just going merrily on without me after I'm gone. How fucking dare they? (s. 197)

Toisaalta Guy on myös hyvillään siitä, ettei ole näkemässä mihin maailma on menossa. Guyn pitkässä litaniassa asioista, joista hän on hyvillään ettei ole niitä näkemässä, voisi hyvinkin kuvitella kuulevansa vasemmistolaisen Banksin oman äänen. Osansa saavat julkkiksista hurmioituneet pinnalliset britit, hallitus joka pelastaa mieluummin pankit kuin huono-osaiset kansalaiset, ilmastonmuutoksen kiistäjät ja ylipäänsä kaikki, jotka haluavat sortaa sellaisia, jotka vain sattuvat olemaan pintapuolisesti erilaisia kuin itse. Kaiken summaakin Guyn lakoninen toteamus: I am, for the most part, surrounded by fucking idiots. (s. 338)

Kirjan oleellinen sisältö onkin suhtautumisessa kuolemaan. Kaikesta vihasta ja katkeruudesta huolimatta Banks saa teokseensa tuttua inhimillistä lämpöä, vaikka se usein pueataankin sysimustan huumorin vaatteisiin. Tuo raivo suuntautuu louhoksen symboloimaa kaiken nielevää tyhjyyttä vastaan, 'rage against the dying of the light', kuten Dylan Thomas kirjoittaa. Kit jaksaa, kaikesta Guyn julmuudesta huolimatta, huolehtia isästään loppuun saakka. Hol taas ottaa vastuun siitä, että Kit edes jotenkin oppisi ymmärtämään muita ihmisiä. 

The Quarry on Banksin teoksista helpoimpia, sillä hahmoja on vähän, tapahtumapaikkoja on vain yksi, eikä ajassakaan pompita suuntaan tai toiseen. Narratiivin yksinkertaisuus antaa tilaa sisällölle. The Quarry on tekijänsä näköinen, arvokas hyvästijättö. Jään kaipaamaan Banksia, mutta onneksi minulla on vielä monta kirjaa häneltä lukematta. 

Iain (M.) Banks 1954 - 2013. Kuva The Guardian -lehdelle tehdystä viimeisestä haastattelusta.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen ja 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.