Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Neil Peart 1952–2020

Work in progress. Kuva: Rolling Stone

Neil Peart, kanadalaisen Rush-yhtyeen virtuoosimainen rumpali ja sanoittaja, menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen alkuvuodesta 2020. Peart oli rumpalina tekninen hirmu, joka löi kovaa ja tarkasti, ja joka sovitti osuutensa insinöörin tarkkuudella sellaisiksi, että ne olivat erottamaton osa Geddy Leen ja Alex Lifesonin sävellyksiä. Peart teki konserteissa rumpusooloistaan taidetta, jota saattoivat ihastella muutkin kuin rumpalit. Sanoittajana Peart oli ajoittain hieman paasaava, mutta aina mielenkiintoinen, omaperäinen ja teknisesti moitteeton. Ei kukaan kirjoittanut sellaisista aiheista rock-bändin kontekstissa, uran alun fantasia-aiheista kypsän kauden sosiologiaa, tiedettä, historiaa ja ihmissuhteita käsitteleviin teksteihin. Pikkukaupungin unelmoiva nörtti kirjoitti niin, että tämä pikkukaupungin unelmoiva nörtti koki jonkun ymmärtävän.

Peart oli myös innokas matkailija, ja hän kirjoitti useita kirjoja reissuiltaan ympäri maailmaa, niin etapeiltaan polkupyörän selässä Afrikassa kuin moottoripyöräilystä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Käsittelen tässä blogipostauksessa kolmea Peartin matkakirjaa, joista kaksi olen lukenut tänä vuonna ja yhden muutama vuosi sitten.


Ghost Rider – Travels on the Healing Road

(ECW Press, 2002)

Travels on the Healing Road

Shadows on the road behind, shadows on the road ahead


Vuosina 1997 ja 1998 Peartia kohtasi tragedia, jollaista ei toivoisi kellekään. Ensin hänen tyttärensä menehtyi auto-onnettomuudessa, ja vuoden sisällä hänen vaimonsa hävisi lyhyen ja katkeran taistelun syövän kanssa. Tosin Peartin mielestä vaimon todellinen kuolinsyy oli särkyneen sydämen aiheuttama "hidas, apaattinen itsemurha". Ura – ja oikeastaan kaikki muukin – tuntui tällaisen koettelemuksen jälkeen toissijaiselta, joten tarinoita musiikista tai soittamisesta tästä kirjasta on turha etsiä. Koko edeltänyt elämä tuntui vieraalta. Miten jatkaa yksinään, kun elämästä on kadonnut ilo, toivo ja merkitys? Peartin ratkaisu oli hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan. Renkaiden alla kiitävät kilometrit kävivät surutyöstä. Niitä kuitenkin tarvittiin kymmeniä tuhansia, ennen kuin Peart alkoi päästä jonkinlaiseen rauhaan tapahtuneen kanssa.

Without knowing it, I had identified a subtle but important part of the healing process. There would be no peace for me, no life for me, until I learned to forgive life for what it had done to me, forgive others for still being alive, and eventually, forgive myself for being alive.
(s. 55)

Peart käy läpi suruprosessiaan samalla kun kuvailee konkreettista taivaltaan Quebecista Alaskaan, sieltä Kalifornian kautta Meksikoon ja Belizeen, talvehtimaan takaisin Quebeciin ja uudestaan reissun päälle Kanadan ja Yhdysvaltain itäosiin. Mieleen hiipii ajatus siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa Peart on voidessaan lähteä kuukausiksi reissamaan välittämättä kustannuksista, mutta tätäkin puolta Peart käsittelee kirjassaan. Puolen välin jälkeen kirjan rakenne muuttuu hieman, kun Peart alkaa kirjoittaa kirjeitä parhaalle ystävälleen, joka on joutunut huumausainerikoksista tuomittuna vankilaan – ikään kuin aiemmissa vastoinkäymisissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Kirja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi kuvitella. Toki Peart käy läpi kaikkia menetykseen liittyviä tunteita itsesyytöksistä ja vihasta kanssaihmisiä kohtaan lähtien, mutta surun hiljalleen hellittäessä Peart alkaa arvostaa taas asioita, joista hänen aiempi minänsä nautti – luonnon kauneutta, läheisten ihmisten rakkautta, kirjallisuutta. Kirjan alkupuoli ja matkat Kanadassa sekä kuvaus talven vietosta Quebecissa olivat kaikkein kiinnostavinta antia ja saivat jo puolivakavissaan harkitsemaan matkaa Kanadaan. Olin puoleen väliin asti sitä mieltä, että Ghost Rider olisi Peartin kirjoista paras, mutta sen jälkeen valtavasti kasvava kirjeiden määrä ja sitä myötä myös toiston määrä vesittivät lukunautintoa.


Traveling Music – The Soundtrack to My Life and Times

(ECW Press, 2004)

The Soundtrack to My Life and Times

All this machinery making modern music can still be open-hearted


Luin Traveling Musicin vuonna 2016, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja Peartilta. Jos Ghost Rider oli terapiaa, Traveling Music on elämäkertaa. Siinä seestynyt ja uuden rakkauden löytänyt Peart ajelee tällä kertaa luksusautolla pitkin Yhdysvaltoja, kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa siitä, mitä musiikki hänelle merkitsee. Siinä missä Ghost Rider vältteli musiikkia liian läheisenä aiheena, keskittyy Traveling Music nimensä mukaisesti juuri siihen. Peart avaa musiikillista historiaansa, ensivaikuttajia soittoonsa ja ammattimuusikon uran ensiaskelia, jotka lopulta johtavat Rushiin liittymiseen. Kirja on edelleen ensisijaisesti matkakertomus, ja maanteiden, maisemien ja majapaikkojen kuvailu ovat pääosassa. Itselleni kuitenkin kirjan pääanti oli juuri musiikissa. Peartin musiikkimaussa ja vaikuttajissa on paljon tuttua ja ymmärrettävää, kuten The Whon kaltaiset voimatriot ja Buddy Richin kaltaiset rumpulegendat, mutta paljon todella yllättäviäkin valintoja. En esimerkiksi äkkiseltään olisi arvannut Peartin olevan kovan luokan Frank Sinatra -fani, tai että matkamusiikkina olisi myös vaikkapa Linkin Parkia, Madonnaa tai mariachi-musiikkia. Peartin tarve tehdä, vaikuttaa ja vaikuttua, sekä innostus uusista asioista on tarttuvaa. Peartin kallis maku muun muassa autojen suhteen välillä vähän vieraannuttaa, ja miltei kaupalliselta yhteisyöltä tuntuvat jatkuvasti toistuvat maininnat The Macallan -skottiviskin naukkailusta huvittavat.

Peartin soitosta kiinnostuneille tämä on luultavasti suositeltavin Peartin kirjoista. Samanlaista koskettavuutta siinä ei ole kuin Ghost Riderissa, mutta samankaltainen henkilökohtaisuus värittää rumpalin matkamuistelmia, tällä kertaa elämänmyönteisemmissä merkeissä.


Far and Wide – Bring That Horizon to Me!

(ECW Press, 2016)

Bring that Horizon to Me!

Learning that we're only immortal for a limited time


Rushin viimeiseksi jäänyt kiertue juhlisti yhtyeen 40 toimintavuotta. Vaikka Rushin ekalla levyllä rumpuja soittaakin John Rutsey, on debyyttilevyn julkaisun kanssa samana vuonna bändiin liittynyt Neil Peart kiistatta se ainoa oikea rumpali. Ilman yhtä tästä kolmikosta – Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart – ei olisi myöskään Rushia. Siksipä oli hiuskarvan varassa, olisiko 40-vuotiskiertue jäänyt toteutumatta, sillä Peartin terveysongelmat ja Rushin fyysisesti äärimmäisen raskaat keikat saivat Peartin miltei jättäytymään pois kelkasta. Hän kuitenkin suostui sillä ehdolla, että kiertue tulisi olemaan yhtyeen viimeinen. Peart taittoi Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden konserttien väliset matkat moottoripyörällä. Näiltä etapeilta kirjoitetuista teksteistä muodostui kirja Far and Wide.

Kuitenkin itse kiertue saa teksteissä vain pienen osan, ja siitä tärkeintä antia on Peartin oma näkemys lopettamisesta sekä suhteesta bändikavereihin, tai "työkavereihin", kuten hän heitä nimittää. Armoton itsekritiikki yhdistettynä pitkiin konsertteihin sekä vaikeisiin ja raskaisiin osuuksiin on huono yhdistelmä, ja Peart halusi välttää kehäraakiksi päätymisen. Rushin loistavassa Losing It -kappaleessa kuvattu Ernest Hemingwayn kohtalo oli juuri se, jonka Peart halusi välttää:

The writer stares with glassy eyes
Defies the empty page
His beard is white, his face is lined
And streaked with tears of rage
Thirty years ago, how the words would flow
With passion and precision
But now his mind is dark and dulled
By sickness and indecision
And he stares out the kitchen door
Where the sun will rise no more
(Losing It, albumilta Signals, 1982)

Osa kirjan teksteistä oli julkaistu Peartin blogissa, mutta kirjaan niitä on lavennettu ja stilisoitu. Ilmeisesti kirjassa on myös paljon kuvia, mikä ei kuuntelemaani äänikirjaan tietenkään välittynyt. Valitettavasti Far and Wide oli lukemistani Peartin kirjoista hajanaisin ja kehnoin, mikä ehkä selittyy tekstien alkuperäisellä julkaisulla blogialustalla. Kertomukset olivat hyvin erillisiä, eikä niissä ollut yhtä vahvaa kantavaa teemaa kuin kahdessa yllä esitellyssä teoksessa. Ne myös toistivat itseään pahiten, mikä vaivaa välillä muitakin Peartin kirjoja. Rush-anekdootit ja lopettamispäätöksen avaaminen nostavat kuitenkin pisteitä.

Päätän tämän blogipostauksen eräisiin suosikkilainauksistani Peartin sanoituksista. Olkoon se meille muistutukseksi. 

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price
But we will not count the cost
(Bravado, albumilta Roll the Bones, 1991)

tiistai 19. joulukuuta 2017

"Niin todellinen kuin mikä tahansa muu mitä näemme"

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

(Johnny Kniga, 2017)



49. Vuoden 2017 uutuuskirja

A. W. Yrjänä on eräs eniten arvostamiani suomalaisia musiikintekijöitä ja sanoittajia. CMX-yhtyeensä ohella Yrjänä on tehnyt jo melkoisen mittavan uran runoilijana. Lisäksi hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu Päiväkirja 1995 - 2008, jonka sisällön voi päätellä nimestä. Yrjänän viittä runokirjaa on myyty Suomessa typerryttäviä määriä, varsinkin siihen nähden, kuinka syvässä päässä ne parhaimmillaan ja pahimmillaan uivat kaikkine viittauksine esoteerisiin maailmanselityksiin, salatieteisiin ja mytologioihin. Ne muutamat lukemistani Yrjänän runokirjoista eivät ole minua sytyttäneet yhtä paljon kuin CMX:n sanoitukset. Vaikka aihepiirit ovatkin pitkälti samat niin runoissa kuin lauluissakin, jotenkin pidän lauluntekstien jäsennellymmästä ja rytmisemmästä ilmaisusta enemmän. Vuonna 2007, kun CMX julkaisi tarinallisen Talvikuningas-albumin, alkoi Yrjänä vihjailla myös romaanista kyseiseen albumiin liittyen. Odotin sitä innolla, sillä Talvikuninkaan fragmenteissa kerrottu avaruusooppera oli Aionin ja Auran ohella ehdottomasti vahvinta CMX:ää. Valitettavasti tuota scifi-romaania ei koskaan tullut, mutta toisenlainen romaani tuli, kymmenen vuotta myöhemmin. Se romaani on tämä, Joonaanmäen valaat, ja se on jotain aivan muuta kuin odotin, vaikka siitä tekijän tunnistaakin.

Porvoon edustalla Suomenlahdella on saari, Joonaanmäki, jota ei ole kartalla. Se ei aivan täysin muutenkaan noudata arkipäivän järkeä. Sinne pääsee maanalaista tunnelia pitkin, ja sinne ovat asettuneet asumaan ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat kyllästyneet maailman meininkiin. Mieleen tulee hieman tovejanssonmainen taiteilijayhteisö lapsineen. Kertoja Johannes asustelee siellä vaimonsa kanssa, nukkuu paljon, syö hyvin ja hoitaa talon entiseltä omistajalta perinnöksi jäänyttä kolmikerroksista kellarikirjastoa. Kirjaston kolme kerrosta on järjestetty kuin taivas, maa ja helvetti: ylimmässä kerroksessa teologiaa, keskimmäisessä matkakertomuksia ja tiedettä ja alimpana alkemiaa ja demonologiaa, kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä. Ihmisasukkaiden lisäksi saarella vierailee puhuvia eläimiä ja taruolentoja, kuten minotauri ja matemaatikasta koostuva kirahvi. Lähivesistä nousee ajoittain valaita tanssimaan taivaalle:

Kevätpäiväntasauksen aikaan
kun talven myrskyt ovat lopuillaan
eikä pihassa vielä liiku mikään
voi joskus nähdä, jos ilma on kirkas
miten valaat nousevat majesteetillisesti merestä
ja uivat piirissä, suurena kulkueena
pulleana sädehtivän täydenkuun ympäri
(s. 24)

Saaren ohi säännöllisesti kulkevan laivan myötä saarelle päätyy saksalainen Hans, jolla on salaisuus kerrottavaan. Hän on vanha natsi, joka on paitsi elänyt yliluonnollisen kauan, myös pitänyt kaikki nämä vuodet salassa saksalaisten toisen maailmansodan aikana kehittämää mystistä laitetta, jolla voi vaikuttaa painovoimaan. Tuo laite pitäisi viedä mahdollisimman kauas, ettei se päätyisi harkitsemattomiin käsiin, joissa se voisi aiheuttaa koko maailman romahtamisen. Saarella olijoiden on yhdessä uneksittava keino saada laite turvaan, ja sellainen ilmestyy nukutun yön jälkeen. Kellarista, kirjaston alta löytyy oudon tutulta näyttävä sukellusvene. Sehän on ilmiselvä Nautilus, Jules Vernen romaanista tutun kapteeni Nemon kulkupeli! Natsien helvetinkone päätetään viedä sukellusveneellä Etelänavalle turvaan. Matkalla mukaan liittyy myrskyn silmästä ilmestyvä Antoine de Saint-Exupéry, Pikku Prinssin kirjoittanut ja toisen maailmansodan aikana kadonnut ranskalainen lentäjä-kirjailija.

Varsin huuruiset ovat siis tunnelmat, ja paikoitellen teos tuntuu kuin Yrjänän unipäiväkirjalta. Missä ei sinänsä siis ole mitään vikaa, sen verran lennokkaita ja viihdyttäviä nuo unet ovat. Puhuvat eläimet, varsinkin Savon murretta haastelevat ja inuitien mytologiaan etäisesti kuuluvat valaat ovat sangen sympaattisia. Kuten ylläolevasta lainauksesta voi huomata, teksti on aseteltu romaanissa kuin runon muotoon. Tuo esimerkki voisikin johdatella tulkitsemaan koko teosta kuin suurta proosarunoa, mutta tyylillisesti Joonaanmäen valaat on rehti, joskin unenomainen seikkailukertomus, jossa edetään vauhdikkaasta sattumuksesta toiseen. Kirjassa myös syödään jatkuvasti ja ruokia kuvataan yksityiskohtaisesti kuin Viisikko-kirjoissa konsanaan. Eväitä tehdään, asioita pohdiskellaan ruoan ja juoman ääressä ja jokaiset tee- ja kahvitauot mainitaan. Vesi herahti kielelle useammankin kerran lukiessa.

Mielikuvituksella ei ole seikkailun aikana rajoja, ja viittaukset kirjallisuuteen ja myytteihin eivät jää pelkiksi viittauksiksi vaan aineellistuvat konkreettisiksi hahmoiksi ja tapahtumapaikoiksi. Saarella olevan kirjaston kirjat, unet, myytit ja tarut keskustelevat keskenään ja muokkaavat todellisuutta hahmojen silmien edessä. Mieleen muistuvat CMX:n Vallat ja väet -kappaleen alkusanat: "Maailma on uniluoma, yhteinen satu, tarina". Me kaikki luomme tuota yhteistä satua ja kaikki aiemmin kirjoitettu, puhuttu, uneksittu ja koettu on osa sitä.

Joonaanmäen valaat oli varsin erikoinen ja ihastuttava kirja, joka kanavoi vahvasti tietenkin kirjassa mainittuja Verneä ja Saint-Exupérya, maailman vanhoja ja uusia mytologioita, sekä hieman yllättäen myös Tolkienia ja Tove Janssonia. Sen maailma muodostuu kirjoista, keskusteluista, unista, matkoista, tieteestä, pohdinnoista, syömisestä ja juomisesta. Niin kuin meidänkin maailmamme. Kirja sopii uutuuskirjakohdan lisäksi myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 22. Kuvitettu kirja, 31. Fantasiakirja, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

perjantai 26. toukokuuta 2017

"Kaikilla ihmisillä on oltava elämä samalla tavalla -- Joko yhtä hyvin tai yhtä huonosti"

Rosa Liksom: Hytti nro 6

(WSOY, 2011)

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Taas yksi Finlandia-voittaja, tällä kertaa muutaman vuoden takaa. Rosa Liksom on pitkään ollut nimeltä tuttu, ja olen tiennyt sen olevan salanimi. Juuri muuta en Liksomista sitten tiedäkään. Sanaakaan en ollut tosin häneltä lukenut ennen tätä. Hytti nro 6 oli kuitenkin kehuttu kirja, joten nyt oli oiva tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa.

Minulla ei ole muistikuvia neuvostoajalta, mutta Hytti nro 6:n ajankuva tuntuu uskottavalta. Kaikesta on puute, harva asia toimii niin kuin pitää ja byrokratian sokkeloista selviää rahalla. Teksti tuo esiin jatkuvan kylmyyden, ankeuden ja pulan, joita lievittää rehevän musta ja alatyylinen huumori. Ankeudesta ja absurdiudesta tuli paikoitellen jopa Samuel Beckett mieleen, vaikkakaan Liksom ei onneksi jätä aivan yhtä paljon lukija päättelyn varaan. 

Taakse jää Omsk. Suljettu kaupunki. Väsähtänyt, taigan imaisema, vanha kunnon Omsk, jonka nuoruus on hylännyt. -- Tämä on vielä Omskia. Yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä, viisisataa kilometriä öljyputkea, öljynporaustornien keltaiset lieskat ja musta savu. Metsää, lehtikuusikkoa, koivikkoa, metsää, tämä ei ole enää Omsk, lumen alle sortunut talo. Juna jyskyttää halki lumisen, aution maan, Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s.55-56)

Kirjassa nimetön suomalaistyttö matkustaa Neuvostoliiton halki junalla Mongoliaan seuranaan venäläismies, joka hoitaa suurimman osan kirjan puhumisesta. Tytölle itselleen on annettu vain yksi suora repliikki loppupuolella kirjaa, vaikka hänen sanomisiinsa kyllä viitataan ja miehen puheet ovat usein selkeästi vastauksia tytön sanomisiin. Hiljalleen tytön taustat alkavat selvitä. Miksi hän asuu Neuvostoliitossa, ketkä kuuluvat hänen elämäänsä sekä tietysti se, miksi hän on päättänyt lähteä junalla kohti Mongoliaa. Tämä tarina on rakennettu tyylikkään vihjailevasti, ja se aukeaa lukijalle vähitellen, säästäväisesti. Rakkaus on kaiken taustalla, mutta ei lainkaan itsestäänselvällä tavalla.

Matkakumppanina oleva venäläismies nähdään tytön silmin vähintäänkin omalaatuisessa valossa. Tämän erikoisen hahmon elinvoima suorastaan pursuaa yli sivujen äyräiden. Hän puhuu rivoja, kertoilee tarinoita, juo kuin sieni ja syö kuin hevonen. Kaikki on äärimmäistä. Miehen kyyniset mutta suurta intohimoa pulppuavat jorinat eivät aina ole täysin sopusoinnussa keskenään ja osa niistä lienee silkkaa palturia. Viina virtaa ja jutut vilisevät naisia ja heidän sukuelimiään. Usein tyttöä iljettää mies ja hänen puheensa, mutta jostain syystä heidän välilleen kehittyy side. Ehkäpä myötätunto ei aina kysy miellyttävyyttä. Mies kuitenkin tuntuu ymmärtävän tyttöä jopa silloin kun tyttö ei ymmärrä itseään, mikä lienee empatian suurin määritelmä.



Krasnojarskin rautatieasema. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksesta jäi mieleen joitain hienoja yksityiskohtia, kuten mies haukkaamassa raakaa sipulia evääksi, tai muori, jonka seinällä ovat vierekkäin Stalinin muotokuva ja Pyhän Nikolain ikoni. Valitettavasti lukeminen tahmasi kiinnostuksen puutteesta aiheeseen, ja vaikka Liksomin tyyli olikin taidokasta, en niin sanotusti päässyt teokseen sisälle. Miljöö oli neuvostoaikaan liittyvää rappionostalgiaa, joka tuntui toisaalta kiehtovalta ankeuden maksimoinnissaan, mutta ei se olisi yhtään pidemmän kirjan verran jaksanut kiinnostaa. Saatan palata Liksomiin ehkä toistekin, mutta tämä kirja ei valitettavasti ollut lukuhaasteen suosikkihetkiäni.

Kirja sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Oman maun mukaan varmasti toki muihinkin.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

"Ehkäpä kirsikankukkien viesti on tänä keväänä entistäkin merkityksellisempi"

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

(Otava, 2013)

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Asioita jotka kiehtovat

Lähteä kirjan avulla tutkimusmatkalle vieraaseen kulttuuriin oppaan kanssa, joka ei itsekään tiedä kaikkea, vaan selvittää asioita samalla. Tai ainakin antaa sen vaikutelman. 

Irrottautuminen oravanpyörästä. Mainostoimittaja Kankimäki ottaa pitkän virkavapaan ja vie lukijan taidokkaasti mukanaan tutustumaan tuhat vuotta sitten eläneeseen japanilaiseen kirjailijaan nimeltä Sei Shōnagon, sekä siinä sivussa ylipäänsä Japaniin. 

Kummalliset listat. Sein Tyynynaluskirja on erikoinen kokoelma huomioita heian-kauden Japanin hovielämästä ja loputtomia listoja erilaisista asioista, kuten vaikkapa kirjan nimen mukainen "asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

Tutustua tämän matkan myötä jo kadonneeseen kulttuuriin, joka edelsi kaikkea sitä, mitä me miellämme japanilaiseksi. Tuon ajan henkilöistä ja tavoista on jäänyt vain hyvin vähän tietoa, mikä entisestään lisää kirjan kiehtovuutta. 

Minulle täysin vieraiden kabuki- ja nō-teatteriperinteiden kuvaukset. Koko päivän kestävät näytelmät täysin vieraasta perinteestä. Olisipa hienoa nähdä sellainen näytelmä ja ymmärtää siitä jotain!

Unelmien ja pakkomielteiden seuraaminen, tapahtui mitä tapahtui. Pelko paluusta arkeen:

Tajuan yhtäkkiä, että vapaavuodestani on kulunut jo puolet, ja päätän heti anoa lisää virkavapaata saamieni apurahojen turvin. Alan myös miettiä asuntoni myymistä. Tuntuu, että jos vapaavuoden lopuksi palaisin vanhaan työpaikkaani ja vanhaan kotiini, olisi koko vuosi mitätöity. Vaikka voihan olla, että olen molemmista vielä kiitollinen, kunhan tämä outo 'valaistuminen' (kuten työkaverit tilaani kutsuvat) haihtuu.
(s. 237)

Kuinka kirjailija löytää kohtalontoverin tuhannen vuoden takaa ja kuinka kauniisti se on kuvattu. Pinnan alla olemme samoja.

Se, että matka on aina paitsi fyysinen, myös henkinen. The point of the journey is not to arrive.

Sei Shōnagon kuvattuna 600 vuotta kuolemansa jälkeen. Hyvin on säilynyt. Kuva: Wikimedia Commons

Asioita jotka turhauttavat

Apurahat. Tuntuu että niitä on vuosi vuodelta vaikeampaa saada. Kaikki kunnia Kankimäelle, mutta tuntuipa turhauttavalta lukea merkittävistä apurahoista Japanin-matkaa ja pitkäkestoista tutkimustyötä varten, vaikka hän ei puhu japania tai tunnu tietävän, mitä tutkimuksellaan aikoo saavuttaa. Varmasti Kankimäki on hakemuksissaan perustellut työtään paremmin, mutta huumorinkin varjolla annettu kuvaus apurahahakemuksien saamisesta heppoisin perustein jää jäytämään mieltä.

Asioita jotka olen unohtanut muistavani

Kirsikankukat Glasgow'ssa Kelvingroven puistossa. Vaikka eivät varmasti vedäkään vertoja kirjassa kuvatulle Kioton kirsikkapuiden loistolle, ovat erään keväisen lenkkipolkuni varrella kasvaneet kirsikkapuut painuneet lähtemättömästi mieleeni.

Se levoton tunne, kun on päättänyt lähteä kauan sitten ja kun lähtöpäivä viimein koittaa. Sama tunne välittyy Kankimäen teoksesta hienosti.

Kiinnostus johonkin, joka ei tunnu kiinnostavan juuri ketään muita. Kainuulaisena musiikkifanina oli teininä melko yksinäistä välillä, minkä varmasti Kankimäki Sei-fanituksessaan ymmärtää.


Glasgow, tuo Brittein Kioto. Paikallisten mielestä tosin enemmänkin "Pariisi ydinsodan jälkeen".

Asioita joiden laajuutta en ole ymmärtänyt

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus. Kirjan kuvaus siitä pysäytti miettimään. Siitä on vasta vähän aikaa, mutta katastrofin laajuus oli ehtinyt hiipua mielessäni. Olemmekohan vieläkään tajunneet sen kaikkia seurauksia?

Japanin erikoisuus länsimaiseen kulttuurin verrattuna, varsinkin kieltä osaamattomalle kuten kirjan kirjoittaja ja tämän blogin allekirjoittaja. Onhan se aina ollut tiedossa, mutta kerta toisensa jälkeen se hämmästyttää.

Lukuhaasteen kohtia joihin kirja sopii

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
30. Kirjan nimessä on tunne