Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography
(HarperCollins, 2017)
Scream for me!
Bruce Dickinsonin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Päätyönsä hevilegenda Iron Maidenin keulilla laulamisen lisäksi Dickinson on miekkaillut Ison-Britannian kansallisella tasolla, toiminut reittilentäjänä, radiotoimittajana, yrittäjänä ja bisnesmaailman motivaatiopuhujana, kirjoittanut pari kirjaa ja elokuvakäsikirjoituksen, sekä lanseerannut oman oluen. Dickinsonin kirjoittaa omaelämäkerrassaan lukuisista kiinnostuksen kohteistaan tarttuvalla innokkuudella, ja varsinkin näin hänen itsensä lukemana äänikirja on herkullista kuunneltavaa. Dickinson rajaa elämäkertansa sisällön vain uraansa ja kiinnostuksen kohteisiinsa: avioliitot, lapset ja suhteet – niin omat kuin muidenkin – jäävät kirjan ulkopuolelle.
Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.
Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.
Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.
Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.
Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.
Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.
Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.
Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.
Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.
Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.
Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.
Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.
