Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2000-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2000-luku. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. elokuuta 2017

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)


4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

"One of the few pleasures I have left is wallowing in my own fucking despair"

Iain Banks: The Quarry

(2013. Abacus, 2014)


20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Skotlantilainen Iain Banks on eräs suosikkikirjailijoistani. Valitettavasti hänen elämänsä ja uransa päättyivät aivan liian varhain muutama vuosi sitten, kun hän syöpädiagnoosin saatuaan joutui pyytämään pitkäaikaista naisystäväänsä suomaan sen kunnian, että tämä tulisi hänen leskekseen. Banksin teoksia lukeneet tunnistanevat tutun mustan huumorin myös tästä. Olen lukenut häneltä enemmän Iain M. Banks -nimellä julkaistua scifi-tuotantoa, ja hänen Kulttuuri-sarjansa on mielestäni melkeinpä parasta scifiä, mitä on kirjoitettu. Hänen realistinen fiktionsa on toki myös hienoa, varsinkin Crow Roadin käsikirjoitus on loistava. Vaikka tuotteliasta Banksia on suomennettu paljon, ihan kaikkea ei valitettavasti ainakaan vielä ole käännetty, vaikka varmasti lukijoita olisi (vink vink, saattaisi olla kääntäjäkin tiedossa). Tähän joukkoon kuuluu hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa, The Quarry.

Pohjois-englantilaisessa pikkukaupungissa valtavan kivilouhoksen vieressä on rapistuva viktoriaaninen talo, jossa asuvat neljissäkymmenissä oleva, terminaalivaiheen syöpää sairastava Guy ja hänen 18-vuotias poikansa Kit. Heti alusta on selvää, että niin mies, poika kuin heidän suhteensa eivät ole tavanomaisia. Guy on entinen radiojuontaja, jonka yliopisto-opinnot jäivät kesken päihteiden ja naissuhteiden viedessä kaiken ajan. Epämääräisistä suhteista todistaa se, että Guy ei ole kertonut pojalleen, kuka tämän äiti on. Tai tarkemmin sanoen hän on kertonut monta eri versiota siitä, toinen toistaan epäuskottavampia. Guy on aina ollut kriittinen ja paha suustaan, mutta syöpä on vienyt nämä puolet hänestä äärimmilleen, eikä häntä kiinnosta pätkääkään, loukkaantuuko joku hänen puheistaan. Guy on katkera siitä, että poika on täyttänyt niin ison osan hänen liian aikaisin päättyvästä elämästään, eikä ujostele sanoa tätä pojalleen, kun tämä huolella laskee Guyn tarvitsemia lääkemääriä:

'Yeah, that's all you can do, isn't it? Count. That's what you're good at. That's all you can do: just count. You don't even have the people skills to be a fucking accountant, do you? I wasted my fucking life on you. I don't know why I bothered.'
(s. 57)

18-vuotiaan Kitin on usein vaikea tulkita muita ihmisiä. Miksi ihmiset eivät vain sano, mitä he tarkoittavat, hän ihmettelee. Tai tarkoita mitä sanovat. Aspergerin syndrooma (tai jokin sen tapainen autismin muoto) vaikeuttaa sosiaalisia suhteita, ja Kit viihtyykin paljon paremmin virtuaalimaailmassa, jossa hänellä on ystäviä, vaikutusvaltaa ja jossa hän saattaa jopa tienata rahaa. Tuntuu että vain Hol, isän opiskelukaveri, ymmärtää häntä. Jopa niinkin hyvin, että Kit epäilee tämän olevan hänen äitinsä. Huippuälykäs Kit hoitaa tunnollisesti kuolevaa isäänsä, kun isä kutsuu opiskeluaikojensa kämppäkaverit viikonlopuksi talolle. Tarkoituksena on ainakin päällisin puolin etsiä vanha videonauha, jollaisille kaverukset ovat opiskeluaikoinaan kuvanneet omia lyhytelokuvia. Mitä tuo kadonnut nauha pitää sisällään, siitä kaverukset eivät halua Kitille kertoa muuta kuin sen, että sen paljastuminen tuhoaisi monen heistä uran. Kaverukset saapuvat, asettuvat taloksi ja opiskelijaelämästä tuttu huuruinen viikonlopunvietto alkaa. Kaikkien mielessä on Guyn lähestyvä kuolema. 

Harvoin saa lukea niin tulikivenkatkuista vihaa syöpää ja kuolemaa kohtaan kuin Banks kirjottaa Guyn suuhun. Repliikki repliikin jälkeen kaikki kliseet ja latteudet selviämistaistelusta, urheudesta ja vaihtoehtoisista hoidoista revitään kappaleiksi. Kun Kit yrittää kannustaa isäänsä ajattelemaan positiivisesti, Guy vastaa:

'I mean, apart from the hilarity of all the pain and weakness and the fear and the general humiliation of the disease and the fucking treatments...' He breaks off to cough. 'It makes it hard to be fucking positive about any fucking thing, with the notable exception of feeling positive that you're going to fucking die.
(s. 194)

Aavemaisen tästä tekee tieto siitä, että Banks itse sai tietää sairastavansa syöpää, kun kirja oli miltei valmis. Ainakin haastattelujen perusteella Banks tosin itse suhtautui syöpään ja omaan kuolemaansa hyvin eri tavalla kuin Guy, joka ei voi sietää ajatusta siitä, että maailma jatkaa kulkuaan hänen jälkeensä: I hate the thought of the world and all the people in it just going merrily on without me after I'm gone. How fucking dare they? (s. 197)

Toisaalta Guy on myös hyvillään siitä, ettei ole näkemässä mihin maailma on menossa. Guyn pitkässä litaniassa asioista, joista hän on hyvillään ettei ole niitä näkemässä, voisi hyvinkin kuvitella kuulevansa vasemmistolaisen Banksin oman äänen. Osansa saavat julkkiksista hurmioituneet pinnalliset britit, hallitus joka pelastaa mieluummin pankit kuin huono-osaiset kansalaiset, ilmastonmuutoksen kiistäjät ja ylipäänsä kaikki, jotka haluavat sortaa sellaisia, jotka vain sattuvat olemaan pintapuolisesti erilaisia kuin itse. Kaiken summaakin Guyn lakoninen toteamus: I am, for the most part, surrounded by fucking idiots. (s. 338)

Kirjan oleellinen sisältö onkin suhtautumisessa kuolemaan. Kaikesta vihasta ja katkeruudesta huolimatta Banks saa teokseensa tuttua inhimillistä lämpöä, vaikka se usein pueataankin sysimustan huumorin vaatteisiin. Tuo raivo suuntautuu louhoksen symboloimaa kaiken nielevää tyhjyyttä vastaan, 'rage against the dying of the light', kuten Dylan Thomas kirjoittaa. Kit jaksaa, kaikesta Guyn julmuudesta huolimatta, huolehtia isästään loppuun saakka. Hol taas ottaa vastuun siitä, että Kit edes jotenkin oppisi ymmärtämään muita ihmisiä. 

The Quarry on Banksin teoksista helpoimpia, sillä hahmoja on vähän, tapahtumapaikkoja on vain yksi, eikä ajassakaan pompita suuntaan tai toiseen. Narratiivin yksinkertaisuus antaa tilaa sisällölle. The Quarry on tekijänsä näköinen, arvokas hyvästijättö. Jään kaipaamaan Banksia, mutta onneksi minulla on vielä monta kirjaa häneltä lukematta. 


Iain (M.) Banks 1954 - 2013. Kuva The Guardian -lehdelle tehdystä viimeisestä haastattelusta.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen ja 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.