Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska: Pobeda 1946

(Pobeda 1946, 2016. Suom. Jouko Vanhanen. WSOY, 2017)

Pobeda-setä!

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Toinen maailmansota on päättynyt ja varovainen rauha laskeutunut Tallinnaan. Neuvostoliitto on liittänyt Baltian maat uusiksi raja-alueikseen, ja salainen poliisi valvoo tuoreen neuvostokansan uskollisuutta. Isä, äiti ja poika, kaikki nimettömiksi jääviä, yrittävät olla herättämättä liikaa huomiota. Virallisten papereiden mukaan perheen isä on kadonnut. Viron itsenäisyyttä ajavan kansalliskomitean kannattajiin kuulunut isä piileskelee kammarissa, suljettujen verhojen takana. Poika ihmettelee, miksei haamuksi entisestään kuihtunut isä tule koskaan ulos leikkimään, ja miksi äitikin on aina niin kireä, aina pahalla tuulella. Harmaaseen arkeen syttyy valon pilkahdus, kun pihaan kaartaa Neuvostoliiton autoteollisuuden kruununjalokivi, vuosimallin 1946 Pobeda. Hymyilevä ja kiltti kuski alkaa jututtaa pihalla leikkivää poikaa ja saavuttaa tämän luottamuksen. Pian kuitenkin toinen auto kaartaa pihaan ja isä katoaa auton perälle tuntemattomien miesten taluttamana.

Pobeda-mies alkaa käydä tapailemassa pojan äitiä lupaillen uutisia miehestä. Miestään kauan piilotellut ja tunteitaan turruttanut äiti sortuu salaiseen poliisiin kuuluvan hurmaavan miehen lepertelyihin. Poika ihastuu Pobeda-setään ikihyviksi, ja tätä luottamusta mies käyttää hyväksi savustaessaan äidistä tietoja miehensä vallankumouksellisesta toiminnasta. Ilmiantoja vaaditaan. Poika ei ymmärrä, miksi äiti pelkää Pobeda-setää. Pojan herkästi muovautuvassa mielessä lastenlorut sekoittuvat kommunistipropagandaan. Unelmissa siintää uutuuttaankiiltävä Pobeda-auto.

Äidin sisar Johanna on kuuluisa laulaja, joka on nähnyt ja kokenut kaiken - ainakin oopperatalon lavalla, jos ei todellisessa maailmassa. Johannan rakastettu, brittiläinen Alan on jäänyt rautaesiripun toiselle puolelle, ja kontakti tuohon toiseen maailmaan tuntuu kadotetun ainiaaksi. Alan on BBC:n uutistenlukija, eli hyvinkin epäilyttävää ainesta. Johannan ja Alanin oopperamaailman termeihin verhotut rakkauskirjeet tulkitaan salakoodiksi, jonka turvin länsivallat muka suunnittelisivat maihinnousua. Poika päätyy Johannan luokse turvaan. Johannalla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, kuinka 6-vuotiasta poikaa käsitellään.

Perheen tarinan anonyymius koskettaa. Nimettömyys korostaa sitä, että kyseessä voisi olla mikä perhe hyvänsä neuvosto-Virossa. Neuvostoliiton salaisen poliisin häikäilemätön toiminta yltää kaikkialle, ja jokaisella perheellä on siitä jokin kokemus. Vainoharhaisuus ja pelko menolipusta Siperiaan saavat ihmiset epäluuloiseksi toisiaan kohtaan. Ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä ja jäljelle jää vain katkera hiljaisuus. Mitä merkitystä on yhden ihmisen hengellä kokonaisen kansakunnan turvallisuuden rinnalla? Kireässä ilmapiirissä niin äiti kuin poika kaipaavat hellyyttä, jota ottavat vastaan sieltä, mistä sitä saavat.

Ilmar Taskan esikoisromaani on muisto maailmasta, jonka toivoisi olevan kaukaisempaa todellisuutta kuin se on. Taskaa ei varsinaisesti voi hienovaraisuudesta syyttää, kun hän vetää yhteen salaisen poliisin urkinnan ja sen, kuinka halvalla yksityisyytemme myymme nykyään vapaaehtoisesti:

Hänen mielikuvituksensa lensi tahtomattaan taas tulevaisuuteen. Siellä lasten kasvot heijastuivat pienistä ja suurista kuvaruuduista, joita he kantoivat mukanaan tai jioden edessä he istuivat. He kohottivat ne silmiensä eteen ja painoivat vasten korviaan. He uskoivat noille valaistuille kuvaruuduille pienet ja suuret salaisuutensa. Hän puolestaan istui Keskuksessa puhtaassa ja avarassa ilmastoidussa huoneessaan laajan kuvaruudun takana ja näki ja kuuli kaiken. Seurasi heitä kaikkialle.
(s. 303-304)

Hieman kömpelöstä tulevaisuudenvisiosta huolimatta Taskalla on vahva pointti. Yksityisyys voi olla suurempi valuutta kuin mitä annamme sille arvoa. Taska on kuitenkin ehkä sittenkin lopulta romantikko ennemmin kuin pessimisti. Terrorin ja urkinnan yli kantaa epätoivoisissakin tilanteissa rakkaus, vaikka sitä sävyttää alituinen epävarmuus tulevasta. Vaikka teos ei pääty yksiselitteisen onnellisesti, ei se jätä lukijaa täyteen synkkyyteenkään.

Helmet-lukuhaasteesta sopivia kohtia Pobeda 1946:lle ovat:
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.