Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.