Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna

(Like, 2017)

Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.

9. Kirjan kansi on yksivärinen

Rosa Liksomin viime vuonna julkaistu Everstinna seuraa nimettömäksi jäävän, vain Everstinnana tunnetun lappilaisen naisen tarinaa sota-ajan molemmin puolin. Everstinna näkee Suomen kehityksen ennen toista maailmansotaa kahden suurvallan etupiirien rajalla; kääntyykö pieni, sisällissodan traumojen kanssa kamppaileva kansakunta natsi-Saksan vai Neuvostoliiton syliin? Vaietut fasismi- ja natsisympatiat tuolta ajalta, jotka olivat varsin muodikkaita varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa, saavat voimakkaan äänen Everstinnan ja lähipiirinsä puheissa: Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)

Ihmiset ovat Everstinnassa eriarvoisia, ja se on luonnon laki. Jotkut vain ovat luotuja hallitsemaan ja toiset olemaan hallittavina. Suomenkin rajat kuuluisi vetää Uralille asti ja veljeskansat alistaa suomalaisen herrarodun palvelijoiksi. Natsismia ihailtiin avoimesti ja apua otettiin vastaan, mutta sotien jälkeen yhteistyö Hitlerin kanssa vaiettiin. Everstinna-romaanissa tätä historiallista näkökulmaa vahvemmaksi nousee kuitenkin Everstinnan henkilökohtainen selviytymistarina oman sortajansa ikeen alta.

Naista puhutellaan ja hän puhuttelee itseäänkin vain Everstinnaksi miehensä, ristiriitaisen upseerin, mukaisesti. Everstin ja naisen ikäero on parikymmentä vuotta, ja Eversti on ollut osa naisen elämää lapsesta saakka. Eversti ja naisen isä ovat olleet vanhoja tuttuja. Naisen lapsuusaikana, jolloin silloinkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista traumaattista, Eversti on vielä naimisissa. Huhuja tuon vaimon kohtalosta kantautuu Lapin perukoillekin nuoren naisen korviin. Huhutaan, että Everstin vaimo on lukittujen ovien takana heidän kaupunkiasunnossaan, yleensä mustelmille hakattuna ja mieleltään järkkyneenä. Kuulemma heidän elonsa oli yhtä auvoa ja onnea siihen asti, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen nainen oli antanut annettavansa. Nämä huhut eivät kuitenkaan estä naista rakastumasta Everstiin ja lopulta muuttumasta lainkin silmissä Everstinnaksi. Heidän rakkautensa on syvää, lihallista, alkukantaista, yhtä aikaa pyhää ja rietasta. Eversti ja Everstinna ovat kahdestaan omavarainen maailmankaikkeutensa, eivätkä he muuta tarvitse kuin toisensa. Ainakin näin asiat ovat Everstinnan näkökulmasta. Mutta naimisiinmenon myötä Everstin hulluus paljastuu ja Everstinnan elämä muuttuu väkivallan ja alistamisen painajaiseksi.

Perheväkivallan kuvaukset saavat ison roolin romaanissa, ja niiden järkyttävyteen ei tunnu turtuvan toiston myötä. Everstinnan minuus katoaa voimakastahtoisen Everstin mielivallan alle. Everstinna yrittää aika ajoin luoda itseään uudelleen muun muassa kirjoittamalla erä- ja rakkausromaaneja. Tämän luovan harrastuksen hän pitää salassa mieheltään. Mutta jokin noissa viihteellisissä kirjoitushommissa tuntuu epäaidolta ja pinnalliselta, ikään kuin Everstinnalla ei olisi omaa sisintä alkuunkaan. Tavallaan eversti on varjostanut naisen elämää ja muovannut sitä alusta loppuun, eikä naisen nimettömyys toisaalta tule yllätyksenä. Hän tunnustaa myöhemmin itsekin olevansa kuin lapsi vailla tahtoa ilman Everstiä. Hän ei kyseenalaista valkoisen Suomen natsisympatioita eikä Everstin raakuutta. Naisesta on tullut juuri sellainen kuin Eversti naiselta toivookin, eikä häntä tähän tilaan ole ajanut yksin väkivalta. Matka minuuden katoamiseen alkoi jo lapsuuden traumojen ja viimeistään rakkauden myötä.

Liksom kirjoittaa vahvalla äänellä. Peräpohjalainen murre kuulostaa luontevalta Everstinnan suussa ja on iso osa tämän hahmoa. Everstinna ei omien sanojensa mukaan välttämättä aina ole luotettava kertoja: Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. (s. 42) Jotenkin tuo kertojanääni saa lukijan kuitenkin nyökyttelemään kauhistuneena päätään epäuskottavienkin tapahtumien kohdalla. Everstinna valittiin kirjabloggareiden keskuudessa vuoden 2017 parhaaksi kirjaksi, eikä syyttä. Se on hieno, voimakas ja lyhyttä mittaansa laajempi romaani, joka on vielä kaiken lisäksi kielellisesti raikas murteineen. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemastani Hytti nro 6:sta. Valitsin Everstinnan haasten kohtaan 9, "kirjan kansi on yksivärinen", mutta se sopii myös seuraaviin kohtiin:

16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

"Kaikilla ihmisillä on oltava elämä samalla tavalla -- Joko yhtä hyvin tai yhtä huonosti"

Rosa Liksom: Hytti nro 6

(WSOY, 2011)

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Taas yksi Finlandia-voittaja, tällä kertaa muutaman vuoden takaa. Rosa Liksom on pitkään ollut nimeltä tuttu, ja olen tiennyt sen olevan salanimi. Juuri muuta en Liksomista sitten tiedäkään. Sanaakaan en ollut tosin häneltä lukenut ennen tätä. Hytti nro 6 oli kuitenkin kehuttu kirja, joten nyt oli oiva tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa.

Minulla ei ole muistikuvia neuvostoajalta, mutta Hytti nro 6:n ajankuva tuntuu uskottavalta. Kaikesta on puute, harva asia toimii niin kuin pitää ja byrokratian sokkeloista selviää rahalla. Teksti tuo esiin jatkuvan kylmyyden, ankeuden ja pulan, joita lievittää rehevän musta ja alatyylinen huumori. Ankeudesta ja absurdiudesta tuli paikoitellen jopa Samuel Beckett mieleen, vaikkakaan Liksom ei onneksi jätä aivan yhtä paljon lukija päättelyn varaan. 

Taakse jää Omsk. Suljettu kaupunki. Väsähtänyt, taigan imaisema, vanha kunnon Omsk, jonka nuoruus on hylännyt. -- Tämä on vielä Omskia. Yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä, viisisataa kilometriä öljyputkea, öljynporaustornien keltaiset lieskat ja musta savu. Metsää, lehtikuusikkoa, koivikkoa, metsää, tämä ei ole enää Omsk, lumen alle sortunut talo. Juna jyskyttää halki lumisen, aution maan, Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s.55-56)

Kirjassa nimetön suomalaistyttö matkustaa Neuvostoliiton halki junalla Mongoliaan seuranaan venäläismies, joka hoitaa suurimman osan kirjan puhumisesta. Tytölle itselleen on annettu vain yksi suora repliikki loppupuolella kirjaa, vaikka hänen sanomisiinsa kyllä viitataan ja miehen puheet ovat usein selkeästi vastauksia tytön sanomisiin. Hiljalleen tytön taustat alkavat selvitä. Miksi hän asuu Neuvostoliitossa, ketkä kuuluvat hänen elämäänsä sekä tietysti se, miksi hän on päättänyt lähteä junalla kohti Mongoliaa. Tämä tarina on rakennettu tyylikkään vihjailevasti, ja se aukeaa lukijalle vähitellen, säästäväisesti. Rakkaus on kaiken taustalla, mutta ei lainkaan itsestäänselvällä tavalla.

Matkakumppanina oleva venäläismies nähdään tytön silmin vähintäänkin omalaatuisessa valossa. Tämän erikoisen hahmon elinvoima suorastaan pursuaa yli sivujen äyräiden. Hän puhuu rivoja, kertoilee tarinoita, juo kuin sieni ja syö kuin hevonen. Kaikki on äärimmäistä. Miehen kyyniset mutta suurta intohimoa pulppuavat jorinat eivät aina ole täysin sopusoinnussa keskenään ja osa niistä lienee silkkaa palturia. Viina virtaa ja jutut vilisevät naisia ja heidän sukuelimiään. Usein tyttöä iljettää mies ja hänen puheensa, mutta jostain syystä heidän välilleen kehittyy side. Ehkäpä myötätunto ei aina kysy miellyttävyyttä. Mies kuitenkin tuntuu ymmärtävän tyttöä jopa silloin kun tyttö ei ymmärrä itseään, mikä lienee empatian suurin määritelmä.

Krasnojarskin rautatieasema. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksesta jäi mieleen joitain hienoja yksityiskohtia, kuten mies haukkaamassa raakaa sipulia evääksi, tai muori, jonka seinällä ovat vierekkäin Stalinin muotokuva ja Pyhän Nikolain ikoni. Valitettavasti lukeminen tahmasi kiinnostuksen puutteesta aiheeseen, ja vaikka Liksomin tyyli olikin taidokasta, en niin sanotusti päässyt teokseen sisälle. Miljöö oli neuvostoaikaan liittyvää rappionostalgiaa, joka tuntui toisaalta kiehtovalta ankeuden maksimoinnissaan, mutta ei se olisi yhtään pidemmän kirjan verran jaksanut kiinnostaa. Saatan palata Liksomiin ehkä toistekin, mutta tämä kirja ei valitettavasti ollut lukuhaasteen suosikkihetkiäni.

Kirja sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Oman maun mukaan varmasti toki muihinkin.