Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella
Pilvilinna joka romahti

(Män som hatar kvinnor, 2005
Flickan som lekte med elden, 2006
Luftslottet som sprängdes, 2007
Suom. Marja Kyrö. WSOY, 2006 - 2008)

Mestarietsivä Kalle Blomkvist

 

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Tapojeni vastaisesti kokoan nyt useamman kirjan yhden blogitekstin alle. Tähän on kuitenkin perusteltu syy, tai itse asiassa parikin. Ensimmäinen on se, että Stieg Larssonin ilmiöksi noussutta rikostrilogiaa toimittaja Mikael Blomkvististä ja hakkeri Lisbeth Salanderista voidaan pitää yhtenä ja samana tarinana, ainakin osittain. Toinen on syy on se, että luin kirjat nopeina välipaloina maaliskuussa, enkä hoksannut tehdä niistä muistiinpanoja luullen, että ehtisin kirjoittaa niistä hieman lähempänä lukuhetkeä. Parempi myöhään ja vähän tekstiä kuin ei milloinkaan minkäänlaista, joten nyt siis käsittelen koko trilogiaa tämän yhden blogitekstin alla.

Mikael Blomkvist on arvostetun Millennium-lehden toimittaja. Millennium erikoistuu poliittiseen journalismiin kentän vasemmalla laidalla sekä paljastamaan korruptiota ja kaikenlaista vilunkipeliä. Ensimmäisen kirjan alussa tosin Blomkvistin paljastusjuttu on mennyt metsään, sillä edessä on kunnianloukkausyyte teollisuusmoguli Wennerströmiä vastaan tehdyistä syytöksistä, jotka eivät yllättäen olekaan vesitiiviitä. Oikeudenkäyntiä edeltävän hyllytyksen aikana Blomkvist saa erikoisen työtarjouksen toisaalta.

Vauraan teollisuussuvun entinen päämies Henrik Vanger saa joka vuosi samana päivänä kukkalähetyksen, jonka lähettäjä on mysteeri. Vanger epäilee kukkien liittyvän vuosikymmeniä sitten kadonneeseen Harriet-tyttöön, jonka Vanger epäilee tulleen murhatuksi. Suvun omistamalla ja tapahtumahetkellä eristyksissä olleella saarella murhaa ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin suvun jäsen. Vanger palkkaa Mikaelin selvittämään, mitä tuona kuusikymmenluvun kesäisenä päivänä todella tapahtui. Avukseen Mikael saa hieman yllättäen epäsosiaalien hakkerinero Lisbeth Salanderin.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, keskittyy enemmän Mikael Blomkvistin tutkimuksiin hänen selvittäessään Vangerin suvun historiaa ja sen jäsenten mahdollisia motiiveja Harrietin surmaamiseen. Kaksi jälkimmäistä osaa, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti taas keskittyvät vahvasti show'n varastavan Lisbethin hahmoon. Lisbeth on julistettu holhouksenalaiseksi epämääräisissä olosuhteissa. Lapsuuden ja teini-iän Lisbeth on viettänyt laitoksissa, ja aikuisuuden kynnyksellä on ollut vaarassa hairahtua kaidalta tieltä ties minne. Kaikkien asiakirjojen mukaan Lisbeth on vailla täyttä ymmärrystä eikä kykene ottamaan vastuuta muun muassa taloudenhoidostaan. Kuitenkin Lisbeth on ilmiselvä nero, joka lukee yliopistotason matematiikkaa huvikseen ja kykenee saamaan selville kenestä hyvänsä mitä hyvänsä - kunhan siitä on jäänyt jokin jälki tietokoneelle. Ja kaikestahan jää. Mikaelille Lisbethistä tulee korvaamaton apu. Kirjojen numero kaksi ja kolme aikana Lisbeth kuitenkin makaa sairaalan sängyssä syytteessä murhasta, joten hänen hakkerikykynsä ovat poissa pelistä. Mikaelin on siis vuorostaan autettava häntä omalla tavallaan.

Trilogia on vahvasti juonivetoinen, mutta hahmojen luonteetkin saavat onneksi tilaa. Mikael Blomkvist on narkomaniaa hipovalla tavalla työlleen omistautunut toimittaja, jossa on enemmän kuin hippusen salapoliisin vikaa. Blomkvist on suorapuheinen, välitön ja naisten suosiossa, "mies jonka kanssa naisen on helppo harrastaa seksiä". Kuinka paljon tässä on Larssonin omaa miesihannetta, se jääköön jokaisen itse spekuloitavaksi, mutta selkeästi ihaillen hän päähenkilöstään ja tämän valloituksista kirjoittaa. Lisbeth Salander on mustiin pukeutuva, tatuoitu kyberpunkkari, jota useasti verrataan Peppi Pitkätossuun. Samanlaista anarkiaa Lisbethissä tavallaan onkin, mutta Lisbethin anarkia on kyynistä ja nihilististä siinä missä Peppi on riemukas ja räiskyvä. Molempien käsittelyssä paha saa silti palkkansa. Lisbethin yiluonnolliset hakkerinkyvyt, kieli- ja muuntautumistaito ja tuuri selviytyä mahdottomista paikoista koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta viihdyttävyyden eteen kenties siitä voikin hieman tinkiä.

Mikael ja Lisbeth ovat epäilyksettä kirjasarjan päähenkilöt, mutta näkökulma ei rajoitu pelkästään heihin. Tapahtumia kuvataan myös muiden henkilöiden näkökulmista, ja mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä enemmän henkilöitä liittyy mukaan kerrontaan. Osa tosin vain käväisee näyttämöllä poistuakseen pian unohduksiin. Toisen kirjan aikana Lisbeth häivytetään kertojan roolista tämän ollessa pakosalla murhasyytökset niskassaan, mikä lisää tehokkaasti jännitystä ja lukijan epävarmuutta tapahtumien todellisesta kulusta.

Kerronta on varsin laveaa, ja miljöön kuvailu yksityiskohtaista - paikoin jopa liiankin. Trilogia tuntuu välillä pitkältä eväsretkeltä loputtomine kahvien keittämisineen ja maksamakkaravoileipineen (onko mitään pohjoismaisempaa?), ja toisaalta taas esimerkiksi Lisbethin tietokonearsenaalin vuolaat luettelot tuntuvat huvittavilta, kun tietotekniikalla on taipumus vanheta nopeasti. Seksiä trilogiassa on myös suorastaan tarpeettoman paljon, mutta helpotuksena sanottakoon, etteivät seksikohtaukset ole sentään aivan korvia punottavan nolosti kirjoitettuja.

Trilogian ensimmäinen osa on mielestäni ehdottomasti sarjan paras. Sen juoni on tiivis, eikä se ole dekkari kliseisimmästä päästä, sillä se pääsee luotaamaan myös joitain yhteiskunnallisia epäkohtia sangen ansiokkaasti. Jotenkin huomaa, että Stieg Larsson itsekin on toimittaja, sen verran kiehtovasti hän kuvaa Blomkvistin tutkivaa journalismia tämän päätyessä syvemmälle ja syvemmälle kansankodin synkkiin salaisuuksiin, joita kaikkia sitoo yhteen koko yhteyskunnan läpäisevä naisviha. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhtä ja samaa tarinaa, joten ne ovat hieman erillään ensimmäisestä osasta. Millennium-trilogian kutsuminen trilogiaksi on siis ehkä liioittelua - enemmänkin se on yksi hieno kirja, jolle tehtiin kaksiniteinen jatko-osa. Sarjan jälkimmäiset osat kaipaisivat tiivistämistä, sillä uusia käänteitä ja hahmoja esitellään hätäillen ja tuhlaillen. Kirjasarjan edetessä myös lukijan valmius uskoa epäuskottaviakin käänteitä joutuu koetukselle, kun sarjan pahikset ja kaiken takana olevat salaliitot alkavat saavuttaa jo jamesbondmaisia sfäärejä.

Viihdyin kirjojen parissa, ensimmäisen osan parissa kovastikin, vaikka loppua kohden ehkä kirjailijan huolimattomuus tuntui kasvavan. Olen perinteisesti ollut vähän huono tarttumaan dekkareihin tai sellaisiksi luokiteltaviin kirjoihin kaavamaisuuden ja kliseisyyden pelossa. Näitten pelkojen toteutumiselta onneksi vältyin. Puolisoni lykkäsi sarjan ensimmäisen osan käteeni saatesanoilla "jos luet jonkin dekkarin niin lue tämä", siksipä se täyttää Helmet-haasteen kohdan 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle suosittelema kirja". Samasta syystä valitsin yhden kirjan täyttämään kohdan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Jokin kohta oli vielä löydettävä yhdelle kirjalle, joten Tyttö joka leikki tulella saa luvan täyttää kohdan 38, "kirjan kannessa on kulkuneuvo".

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna

(Like, 2017)

Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.

9. Kirjan kansi on yksivärinen

Rosa Liksomin viime vuonna julkaistu Everstinna seuraa nimettömäksi jäävän, vain Everstinnana tunnetun lappilaisen naisen tarinaa sota-ajan molemmin puolin. Everstinna näkee Suomen kehityksen ennen toista maailmansotaa kahden suurvallan etupiirien rajalla; kääntyykö pieni, sisällissodan traumojen kanssa kamppaileva kansakunta natsi-Saksan vai Neuvostoliiton syliin? Vaietut fasismi- ja natsisympatiat tuolta ajalta, jotka olivat varsin muodikkaita varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa, saavat voimakkaan äänen Everstinnan ja lähipiirinsä puheissa: Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)

Ihmiset ovat Everstinnassa eriarvoisia, ja se on luonnon laki. Jotkut vain ovat luotuja hallitsemaan ja toiset olemaan hallittavina. Suomenkin rajat kuuluisi vetää Uralille asti ja veljeskansat alistaa suomalaisen herrarodun palvelijoiksi. Natsismia ihailtiin avoimesti ja apua otettiin vastaan, mutta sotien jälkeen yhteistyö Hitlerin kanssa vaiettiin. Everstinna-romaanissa tätä historiallista näkökulmaa vahvemmaksi nousee kuitenkin Everstinnan henkilökohtainen selviytymistarina oman sortajansa ikeen alta.

Naista puhutellaan ja hän puhuttelee itseäänkin vain Everstinnaksi miehensä, ristiriitaisen upseerin, mukaisesti. Everstin ja naisen ikäero on parikymmentä vuotta, ja Eversti on ollut osa naisen elämää lapsesta saakka. Eversti ja naisen isä ovat olleet vanhoja tuttuja. Naisen lapsuusaikana, jolloin silloinkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista traumaattista, Eversti on vielä naimisissa. Huhuja tuon vaimon kohtalosta kantautuu Lapin perukoillekin nuoren naisen korviin. Huhutaan, että Everstin vaimo on lukittujen ovien takana heidän kaupunkiasunnossaan, yleensä mustelmille hakattuna ja mieleltään järkkyneenä. Kuulemma heidän elonsa oli yhtä auvoa ja onnea siihen asti, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen nainen oli antanut annettavansa. Nämä huhut eivät kuitenkaan estä naista rakastumasta Everstiin ja lopulta muuttumasta lainkin silmissä Everstinnaksi. Heidän rakkautensa on syvää, lihallista, alkukantaista, yhtä aikaa pyhää ja rietasta. Eversti ja Everstinna ovat kahdestaan omavarainen maailmankaikkeutensa, eivätkä he muuta tarvitse kuin toisensa. Ainakin näin asiat ovat Everstinnan näkökulmasta. Mutta naimisiinmenon myötä Everstin hulluus paljastuu ja Everstinnan elämä muuttuu väkivallan ja alistamisen painajaiseksi.

Perheväkivallan kuvaukset saavat ison roolin romaanissa, ja niiden järkyttävyteen ei tunnu turtuvan toiston myötä. Everstinnan minuus katoaa voimakastahtoisen Everstin mielivallan alle. Everstinna yrittää aika ajoin luoda itseään uudelleen muun muassa kirjoittamalla erä- ja rakkausromaaneja. Tämän luovan harrastuksen hän pitää salassa mieheltään. Mutta jokin noissa viihteellisissä kirjoitushommissa tuntuu epäaidolta ja pinnalliselta, ikään kuin Everstinnalla ei olisi omaa sisintä alkuunkaan. Tavallaan eversti on varjostanut naisen elämää ja muovannut sitä alusta loppuun, eikä naisen nimettömyys toisaalta tule yllätyksenä. Hän tunnustaa myöhemmin itsekin olevansa kuin lapsi vailla tahtoa ilman Everstiä. Hän ei kyseenalaista valkoisen Suomen natsisympatioita eikä Everstin raakuutta. Naisesta on tullut juuri sellainen kuin Eversti naiselta toivookin, eikä häntä tähän tilaan ole ajanut yksin väkivalta. Matka minuuden katoamiseen alkoi jo lapsuuden traumojen ja viimeistään rakkauden myötä.

Liksom kirjoittaa vahvalla äänellä. Peräpohjalainen murre kuulostaa luontevalta Everstinnan suussa ja on iso osa tämän hahmoa. Everstinna ei omien sanojensa mukaan välttämättä aina ole luotettava kertoja: Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. (s. 42) Jotenkin tuo kertojanääni saa lukijan kuitenkin nyökyttelemään kauhistuneena päätään epäuskottavienkin tapahtumien kohdalla. Everstinna valittiin kirjabloggareiden keskuudessa vuoden 2017 parhaaksi kirjaksi, eikä syyttä. Se on hieno, voimakas ja lyhyttä mittaansa laajempi romaani, joka on vielä kaiken lisäksi kielellisesti raikas murteineen. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemastani Hytti nro 6:sta. Valitsin Everstinnan haasten kohtaan 9, "kirjan kansi on yksivärinen", mutta se sopii myös seuraaviin kohtiin:

16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.