Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keltainen kirjasto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keltainen kirjasto. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. syyskuuta 2020

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kärlekens Antarktis, 2018. Suom. Outi Menna. Tammi, 2019


Taivas oli mustien puunoksien puhkoma, ajattelin että oksat olivat tummia salamoita jotka johtivat toiseen maailmaan ja että minä olin menossa juuri sinne


Pohjoismaisten dekkarien suosio se jatkuu vain. Ruotsalaisen Sara Stridsberginkin kirjassa murhataan ja paloitellaan nuori nainen, mutta siinä missä yleensä dekkarissa ruumis on vain rekvisiitta persoonallisille rikosetsiville ja yllätyskäänteille, Stridsbergillä murhan uhri on kertoja ja päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinansa, kun kaikki on jo tapahtunut eikä mitään ole enää tehtävissä.

Inni, nuori heroiiniaddikti ja prostituoitu, hyppää miehen kyytiin. Määränpäänä on mustaa vettä valuvien puiden metsä, mädäntyneeltä haiseva järvi ja kuolema. Mies kuristaa naisen ja paloittelee ruumiin. Pään hän heittää jätekuoppaan, loput sulloo matkalaukkuun. Kadonneen Innin kohtaloa puidaan mediassa, vaikka eläessään hän ei herättänyt suurta huomiota. Inni käy läpi elämäänsä ja mahdollisia syitä siihen, miksi hänen loppunsa oli tällainen. Innin muistot kiertyvät auki vähä kerrallaan, mutta aina ne päätyvät metsään, veden ääreen, ja pian koittavaan unohdukseen.

Vedellä on merkittävä osa Innin elämässä muutenkin. Hänen veljensä hukkui virtaavaan jokeen, kun hänen vanhempansa olivat kaukana rannasta ja Innin oli määrä huolehtia veljestään. Kertomuksen aikana selviää, että Innin vanhemmat, vaikka rakastivatkin lapsiaan yli kaiken, eivät ehkä olleet parhaita henkilöitä huolehtimaan lapsistaan. Alkoholilla oli osansa perheen elämässä, ja Inni joutui ottamaan enemmän vastuuta kuin hänen ikäiseltään voi odottaa. Historia kurkottaa sukupolvien yli, ja rakkauden ja syyllisyyden tunteet periytyvät Innille vanhemmiltaan. Kun Inni vajoaa syvemmälle heroiiniaddiktioon, hänkin menettää lapsensa. Ei tosin kuolemalle vaan sosiaaliviranomaisille, ja joutuu toteamaan, että ehkäpä näin on parempi.

Kodittomana ja itseään myyden Innistä tulee huomaamaton objekti, jonka katoamista ei kukaan huomaa tai kaipaa, tai näin ainakin Inni itse kuvittelee. Tosiasiassa hänestä ovat huolissaan niin Raksha-äiti kuin mies, Shane. Mutta koska heillä on omat ongelmansa ja kyvyttömyytensä kommunikoida yhä kauemmas elämästä lipuvan Innin kanssa, ei mitään ole tehtävissä. Kun murhaaja avaa autonsa oven ja kutsuu Innin kyytiin, Inni tarttuu tarjoukseen vaikka hälytyskellot soivat. Jotain tällaista loppua Inni on toivonutkin tarinalleen.

Rakkauden Antarktiksen kieli on lumoavan runollista. Se mässäilee kauheilla väkivallan kuvauksilla, mutta miten kauniilla kielellä! Kieli valuu ja pulppuaa kuin murhapaikan märät puunlehdet ja soinen maa:

Kyllä, maailma oli yhä olemassa. Samoin oli olemassa rivi kaulanikamia, isoja kulmikkaita helmiä joista muodostui selkäranka, joka oli joskus ollut minun ja joka oli nyt katkaistu. Oli olemassa jänteitä, jotka napsahtivat poikki. Oli olemassa minun henkitorveni, jonka läpi ilma kulki edestakaisin, se virtasi hänen keuhkoistaan minun keuhkoihini, sekoitus hiilidioksidia ja kuumuutta ja verennälkää. Ja nämä keuhkot, jotka olivat olleet minun, täyttyivät mustasta verestä.
(s. 13)

Toisin kuin dekkareissa, itse murhatutkintaa ei kuvata oikeastaan millään lailla, ja rivien välistä voi lukea, ettei murhaajaa koskaan löydetä. Kirjan keskiössä on uhri ja uhrin kokemukset, sekä se, miten kammottava teko tv-sarjojen ja dekkareiden arkipäiväistämä murha todellisuudessa on.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

M/Tと森のフシギの物語, 1986. Suom. Kai Nieminen. Tammi, 1995


M/Tと森のフシギの物語

Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?


Tämän vuoden epävirallisena lukuhaasteenani on lukea enemmän muuta kuin suomalaista tai angloamerikkalaista kirjallisuutta. Japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kirjallisuuden tuntemukseni on aika kehnoa, joten en oikein tiennyt, mistä aloittaa sillä suunnalla. Lähdin etsimään luettavaa siis menneistä Nobel-voittajista, sillä oletettavasti sieltä löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Kenzaburō Ōe voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994, ja M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on toinen kahdesta suomennetusta Ōen teoksesta. Miksi tuotteliaan ja palkitun kirjailijan teoksia on suomennettu niin vähän, eivätkö oikein ole saaneet täällä lukijoilta vastakaikua?

Nimen hämärä termi "M/T" viittaa Ōen mukaan historiassa toistuviin Matriarkan ja Temppuilijan arkkityyppisiin hahmoihin: vahvoihin äitihahmoihin ja kurittomiin vallankumouksellisiin. Tämä selitetään pitkässä johdannossa ennen varsinaisen kirjan alkua. Kirjassaan Ōe kertoo kotikylänsä historian kuten hän on sen isoäidiltään lapsena kuullut. Tuo historia on täynnä legendoja ja myyttejä, joissa M:n ja T:n hahmot toistuvat. Tarinoiden todenperäisyys on paikoin kysenalaista, mutta kuulijan on ne uskottava silti. Tarina on tosi, vaikka se ei faktuaalisesti pitäisikään paikkaansa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus tarinoiden, symbolien ja niiden herättämien tunteiden voimasta.

Ōe kuuntelee isoäidin tarinoita vastentahtoisesti, eikä ymmärrä, miksi isoäiti kertoo niitä juuri hänelle. Vaikka Ōe pyrkii välttelemään tarinoiden kuuntelemista, ne jäävät hänen mieleensä. Taianomaiset tarinat alkavat kylän perustamisesta. Kylän perustavat linnakaupungista karkotetut aatelispojat, jotka lyöttäytyvät yhteen merirosvojen tytärten kanssa. Yhdessä he luovat keskelle vuorien ympäröimää laaksoa idyllin. Perustajajäsenet elävät satumaisen pitkään ja kasvavat jättiläismäisiin mittoihin. Hauska nähdä, kuinka myyttinen kulta-aika ja yli-inhimilliset hahmot toistuvat ympäri maailman kirjallisuutta. Ehkä tällaisisa tarinoissa on jotain universaalia.

Tarinat kertovat kyläläisten nokkeluudesta ja kyvystä pysytellä muusta maailmasta erillään. Ajan kuluessa kylä kasvaa ja maailma ottaa sen väkisinkin kiinni. Tällöin myyttiset tapahtumat alkavat antaa tilaa historialle ja asioille, jotka ovat "todella" tapahtuneet. Historiallisten tapahtumien vyöryessä kylään ei vaikeuksilta tai verenvuodatukseltakaan voida välttyä, mutta oudolla tavalla kylän tapahtumilla tuntuu olevan merkitystä vain kylälle ja sen asukkaille itselleen. Kirjan loppupuolella Ōe vetää kotikylänsä historiasta yhteyden omaan poikaansa, kehitysvammaiseen Hikariin. Historia, myytit, tarut, uskomukset ja perineet elävät sukupolvesta toiseen ja syntyvät uudelleen uusien sukupolvien myötä.

Kirjan tunnelmassa oli parhaimmillaan jotain, joka muistutti Hayao Miyazakin elokuvista. Ehkä jonkinlainen maaginen tunnelma, luonnon ihailu ja vahvat naishahmot aiheuttivat sen. Ōen tyyli kertoa kylänsä tarinaa nojaa lyhyisiin lukuihin ja runsaaseen toistoon. Uskoisin tämän olevan tehokeino, joka kanavoi isoäidin kertomaa suullista perimätietoa, jossa on pakostakin paljon toistoa. Välillä toisto kävi valitettavasti ärsyttämään. Aluksi innostuin kirjasta kovastikin, mutta puolenvälin paikkeilla väsähdin tarinoiden toistoon, enkä ymmärtänyt, mihin ne johtivat. Pidin kuitenkin kirjan lämpimästä sävystä ja tunnelmasta. On hankala sanoa, mikä varsinaisesti on Ōen tyyli, sillä ainakin tässä kirjassa hän tuntui käyttävän ikään kuin lainattua ääntä kirjoittaessaan äitinsä hänelle kertomia tarinoita auki. Lienee turha kuitenkaan toivoa lisää suomennoksia, joissa Ōen tyyli kirkastuisi paremmin.


torstai 15. marraskuuta 2018

Yann Martel: Piin elämä

Yann Martel: Piin elämä

(Life of Pi, 2001. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2012)

Te ette voi osoittaa, kumpi tarina on totta ja kumpi ei


33. Selviytymistarina

"Minulla on tarina, joka saa teidät uskomaan Jumalaan", sanotaan esipuheessa kirjailija Yann Martelille. Martel, tai siis hänen fiktiivinen alter egonsa, kirjaa ylös Kanadan-intialaisen Piscine "Pii" Patelin uskomattoman seikkailun, jolle jo esipuheesta voi päätellä vahvan uskonnollisen pohjavireen. Yleensä olen allerginen allegoriselle kerronnalle. Nytkin se oli vähällä pilata lukukokemuksen. Piin elämä todistaa tarinan viettelevästä magiasta. Se myös väittää, että totuus on valintakysymys.

Ranskalaisen uimahallin mukaan nimetty Piscine Patel kasvaa Intian Pondicherryssä Patelin perheen omistamassa eläintarhassa. Patel luo itselleen uuden identiteetin lyhentämällä hieman kiusallisen etunimensä: Piscinestä tulee Pii, matemaattinen symboli, jonka merkittävyys geometriassa on kuin taivaassa saneltu. Piin herkkiin nuoruusvuosiin vaikuttavat erityisesti kaksi miestä, joilla on sattumalta sama nimi; toinen on biologian opettaja ja toinen muslimimystikko. Piitä kiehtovat hengelliset kysymykset, mutta perhettä järkyttää se, että hän pitää kaikkia uskontoja yhtä oikeina. Pii hakee oppia yhtä aikaa kristinuskosta, islamista ja hindulaisuudesta, mikä närkästyttää kyseisten uskontojen harjoittajia, kun heille selviää Piin uskonnollinen uskottomuus. Piille kaikki uskon ilmenemismuodot ovat yhtä tosia, eivätkä millään tavoin ristiriidassa keskenään. Tärkeintä on usko, eivät sen ulkoiset tunnukset.

Intian 1970-luvun poliittisen kuohunnan vuoksi Patelin perheen isä päättää myydä eläintarhan ja muuttaa perheineen kauas Kanadaan vakaamman tulevaisuuden toivossa. Rahtilaiva Tsimtsum lähtee pitkälle matkalleen kuin Nooan arkki konsanaan, tosin eläimiä on ruumassa huomattavasti enemmän kuin kaksi kutakin lajia. Laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Ainoana selviytyjänä ihmisistä on pelastusveneeseen ehtinyt Pii. Veneeseen päätyvät Piin lisäksi jalkansa murtanut seepra, hyväntahtoinen orankiemo, nälkäinen hyeena ja valtava bengalintiikeri.

Se oli alle viiden metrin päässä minusta. Kuinka valtava se olikaan! -- Vähäinen kokemukseni pelastusveneeseen joutuneista villieläimistä oli saanut minut luulemaan, että verenvuodatukseen liittyi runsaasti meteliä ja vastarintaa. Nyt kaikki kävi vähin äänin.
(s. 194) 

Kerronnan sävy muuttuu tässä vaiheessa kirjaa. Leppoisahkona kasvutarinana alkanut kertomus muuttuu seikkailuksi ja kamppailuksi selviytymisestä. Pii askartelee itselleen lautan, koska ei ymmärrettävistä syistä tahdo hengailla samassa veneessä bengalintiikerin kanssa. Lukijalle esitellään suhteellisen uskottavasti, kuinka kerätä vettä, säännöstellä ruokaa ja kalastaa hengenpitimikseen tuhansien kilometrien päässä lähimmästä satamasta. Viikkojen kuluessa epätoivo alkaa hiipiä veneeseen, kun pelastusta ei kuulu. Piin ei auta muu kuin kesyttää tiikeri kumppanikseen.

Mitä pidemmälle haaksirikkotarinassa mennään, sitä epäuskottavammaksi se käy. En tässä käy sen enempiä spoilaamaan tarinaa, mutta eräässä vaiheessa mennään jo vahvasti fantasian puolelle, mikä häiritsee, kun niin pitkään on pysytty ainakin pinnallisesti realistisessa kerronnassa. Mutta hetkinen, eikös kirjan alussa puhuttu viljalti uskonnoista? Ja siitä, kuinka tärkeämpää kuin se, mihin uskoo tai ovatko uskonnot keskenään ristiriidassa, on usko itsessään? Siitäkö tässä merenkulkutarinassa onkin kyse, pyhäkoulun oppitunnista? Asiat voivat olla näin tai noin, ja se jää lukijan päätettäväksi. Viimeisen sivujen keskustelu tarinan merkityksestä on miltei raivostuttava. Tämäkö olikin kaikki vain vertauskuvallista? Vai oliko sittenkään?

Jokin tarinassa jäi häiritsemään ja jätti lievän huijatuksi tulemisen tunteen. Sinänsä Piin elämä on vahva esimerkki siitä, kuinka tarina voi johdatella yhteen suuntaan vaikka onkin todellisuudessa viemässä toisaalle. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että totuus voisi olla noin simppeli valintakysymys. Tyylin puolesta Martel vie pisteet kotiin, samoin kuin Helene Bützowin tuttuun tapaan hieno suomennos.

Piin elämä täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina





keskiviikko 27. joulukuuta 2017

"Olen joku jonka on määrä olla minä"

Don DeLillo: Nolla Kelviniä

(Zero K, 2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)



2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:

Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)

Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.

Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä  tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.

Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

"Alla väenpaljous"

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet

(Tammi, 2016)



13. Kirja "kertoo sinusta"

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.

Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.

Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.

Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:

Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)

Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.

Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

"Kun pääset kirjan loppuun, tarjoa lukijalle vielä viime hetken yllätys"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La Vérité sur l'Affaire Harry Quebert, 2012. Suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi, 2014)



16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Menestysteoksen kirjoittanut nuori kirjailija Marcus Goldman viivyttelee välttämätöntä ja uuden kirjan aloittamista tyhjän paperin kammoa potien. Hän ottaa yhtyettä vanhaan yliopisto-opettajaansa ja mentoriinsa, Harry Quebertiin, opastuksen toivossa. Quebert itse kirjoitti 1970-luvulla klassikoksi nousseen teoksen, mutta jonka jälkeen hän ei ole kirjoittanut mitään yhtä merkittävää, vaikka onkin ollut kysytty luennoitsija ympäri Pohjois-Amerikkaa. Kahden kirjailijan välinen ystävyys jatkuu siitä, mihin se oli jäänytkin, kunnes Harry Quebertin pihalta haudattuna löydetään nuoren tytön ruumis. 15-vuotias tyttö oli kadonnut hieman ennen Quebertin menestyskirjan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki, sillä pian selviää, että Harry Quebertilla oli ollut suhde tämän kanssa.

Quebert pidätetään, ja Goldman alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Voiko hänen suuresti arvostamansa nerokas kirjailija todella olla syyllistynyt lapsenmurhaan? Goldman on itse aina mennyt elämässä siitä, mistä aita on matalin. Hän on epäilemättä lahjakas, mutta on aina valinnut taisteluikseen vain ne, joissa varmasti on ylivoimainen, ja alisuoriutuu kaikesta muusta. Yhtäkkinen menestys kihahtaa hattuun, mutta ei tarjoa selkeitä suuntia elämälle.

Goldmanin tutkimukset kirjailijaystävänsä menneisyyteen selvittävät myös hänen itsensä motiiveja ja toimivat lopulta polttoaineena luovuuden vaisuna kytevälle liekille. Tutkimukset paljastavat Quebertista, kuolleesta Nola-tytöstä ja koko kylän asukkaista yksi kiusallinen tosiasia kerrallaan amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alla muhivan pimeyden. Ja paljastuksia ja käänteitä totta tosiaan romaanin aikana riittää.

Sveitsin kirjallisuusilmiö Joël Dicker on kirjailijana kuin päähenkilönsä, nuori menestyskirjailija, joka ei piilottele vaikutteitaan. Tapahtumapaikka Yhdysvaltain koilliskulmassa tuo heti mieleen amerikkalaiset Uuteen-Englantiin teoksensa sijoittavat menestyskirjailijat John Irvingin ja Stephen Kingin. Mysteerin tuntua Dicker lainaa Kingiltä ja erikoiset persoonat ja hahmojen neuroosit taas Irvingiltä. Kuulemma juoni on hyvin paljon velkaa jollekin Philip Rothin romaanille, mutta tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, joten mene ja tiedä. Pituudeltaankin (yli 800 sivua pokkarina) Totuus Harry Quebertin tapauksesta painii samassa sarjassa esikuviensa kanssa. Pakko todeta myös tässä vaiheessa, että en tarkoita tätä pahalla, sillä pidin Dickerin kirjasta kovasti, kuten myös mainituista Irvingistä ja Kingistäkin (parhaimmillaan). Uhrin puhtoisesta persoonasta, jolla on salattu menneisyys, tulee taas väistämättä mieleen taas ajankohtainen Twin Peaks -tv-sarja.

And which way would that be?
Tutuissa maisemissa siis liikutaan, mutta kuten tarinan kuolleena löytynyt tyttökään, ei Totuus Harry Quebertin tapauksesta ole sitä, miltä näyttää. Se on rikosromaani vain pinnalta. Sitä enemmän se on kirja kirjoittamisesta, kiitollisuudesta ja luovuuden paineista:

- Miten voit olla varma että aina jaksat kirjoittaa kirjoja?
- Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Sinulla kyllä voimat riittävät. Minä tiedän sen.
- Miten voit olla siitä noin varma?
- Koska kirjoittaminen on sinussa. Vähän niin kuin tauti. Kirjailijantauti ei nimittäin tarkoita sitä ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa ettei pysty olemaan kirjoittamatta.
(s. 241)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli varsinainen "page-turner", kuten angloamerikkalaiset sanovat, jonka jälkimmäiset 400 sivua ahmaisin parissa päivässä. Välillä ärsytti osan hahmoista selkeä karikatyyrimaisuus, kuten vaikkapa Goldmanin kliseinen neuroottinen, hössöttävä juutalaisäiti. Mutta sen minkä Dicker ehkä omaperäisyydessä häviää, hän voittaa yksinkertaisesti vetävyydessä ja miellyttävästi pinnan alla kuplivissa, perinteisestä rikosromaanista poikkeavissa teemoissa. Tästä tyhjyydestä, epäonnistumisen pelosta ja luovuuden luonteesta tarina saa voimansa. Vahva suositus viihdyttävästä, mutta ei liian höttöisestä kirjallisuudesta pitäville. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.