"Deep caves paved with kitchen linoleum"

Alice Munro: Lives of Girls and Women

(1971. The Women's Press, 1978)

41. Kirjan kannessa on eläin

Alice Munro nostettiin modernin novellin mestariksi palkitsemalla hänet Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013. Tämän kanadalaisen kirjailijan nimi on pitkään ollut minulle tuttu, ja olen kuullut kehuja Munron novelleista jo vuosia, mutta vasta nyt tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran. Lives of Girls and Women on eräs Munron varhaisteoksia, ja hänelle poikkeavasti se usein luokitellaan romaaniksi. Mutta onko se romaani?

Jokainen kirjan luku toimii itsenäisenä tarinana, jolla on oma draamankaarensa. Kuitenkin päähenkilö ja tapahtumapaikka ovat koko ajan samat, tarinat etenevät kronologisessa järjestyksessä ja päähenkilö kehittyy kirjan edetessä. Joskus tällaisista teoksista nähdään käytettävän termiä "novellisykli" (short story cycle), mutta mikä sitten erottaa novellisyklin episodimaisesta romaanista? Ovatko Don Quijote tai vastikään lukemani Vanikan palat romaaneja vai novellisyklejä? Mene ja tiedä.

Kirjassa seurataan Del-nimistä kanadalaista tyttöä pienessä, Ontarion provinssissa sijaitsevassa kylässä toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Maaseudulla asuvan perheen elinkeinona on hopeakettujen kasvatus, mutta perheen äitiä ei maaseutuelämä viehätä. Kaikki on niin likaista ja sivistymätöntä. Vaikka hän omasta mielestään on heikkojen ja sorrettujen puolella, hyväntekeväisyys taitaa koskea vain niitä, joiden kanssa hänen ei tarvitse olla henkilökohtaisesti tekemisissä:

She was on the side of poor people everywhere, on the side of Negroes and Jews and Chinese and women, but she couldn't bear drunkenness, no, and she could not bear sexual looseness, dirty language, haphazard lives, contented ignorance; and so she had to exclude the Flats Road people from the really oppressed and deprived people, the real poor whom she still loved.
(s. 7)

Osan vuodesta äiti lapsineen asuu läheisessä Jubileen pikkukaupungissa, jossa äiti myy tietosanakirjasarjoja ovelta ovelle lasten nolostukseksi. Del tarkkailee lähipiiriään ja ympäristöään, ja monessa tarinassa keskitytään Delin erikoisiin läheisiin. Milloin mistäkin innostuva ja yhtä nopeasti innostuksen kohdetta vaihtava Benny-setä löytää itselleen vaimon lehti-ilmoituksen avulla, mutta totuus on vähemmän hohdokas kuin kuvitelmat. Craig-setä kirjoittaa pakkomielteisesti perheen ja Jubileen kaupungin historiaa. Monisatasivuiseen käsikirjoitukseen on tallennettu jokainen perhetapahtuma, luonnonilmiö ja talojen rakennus- ja purkuvuodet. Sedän kuoltua pitkäpiimäinen käsikirjoitus jää Delin viimeisteltäväksi.

Osa tarinoista koskee enemmän Deliä itseään, ja niissä nähdään tytön tietoisuuden ja älykkyyden kasvu unohtamatta teini-iän haasteita. Delin äiti on ottanut kotiinsa asumaan Fern-nimisen naisen, jonka miesystävä alkaa osoittaa Deliä kohtaan sopimatonta huomiota. Koulun opettajattaren joka vuosi järjestämät operetit saavat osallistuvat lapset näyttämötaiteen pauloihin ja aiemmin tarkkaan toisiaan välttelevien tyttöjen ja poikien välillä herää aivan uudenlaisia tunteita. Delin varttuessa pojat alkavat kiinnostaa enemmänkin, ja ensimmäiset seksuaaliset kokeilut kiehtovat, ensin kuivan älyllisen Jerryn, sitten uskovaisen mutta rohkean maalaispoika French Garnetin kanssa.

Huomaan, että Munron novelleista on vaikea kirjoittaa niin, että tekisin niille oikeutta. Novelleissa ei tapahdu mitään erikoista sinänsä, mutta jokainen silti tempaa mukaansa. Arkipäivän pienistä havainnoista on saatu luotua jotain, joka koskettaa yleismaailmallisesti. Tarinoiden toiminta, draama ja huumori ovat hienovaraisia, mutta juuri siksi niin kiehtovia. Jokaisessa tarinassa on jokin tietty huippukohta, jokin paljastus, joka muuttaa päähenkilön suhtautumisen täysin. Tilanteiden rakentelu tähän huippukohtaan on taidokasta, miltei huomaamatonta. Tarinaa aloittaessa ei voinut tietää, mihin se johtaisi, mutta loppuun päästyä kaikella tuntui olevan merkityksensä.

Alice Munro on tähän mennessä eräs tämän haasteen mieluisimpia uusia tuttavuuksia, ja tulen varmasti lukemaan lisää hänen novellejaan. Nobel-palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Lives of Girls and Women sopii tämän eläinkansikohdan lisäksi myös kohtiin 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina.

"One is respected and judged only as a human being. It is an appalling experience."

Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness

(1969. Orbit, 2014)

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Syy siihen, miksi rakastan hyvää scifiä, tiivistyy kysymykseen "mitä jos?". Yleensä scifi-kirjailijat tuntuvat käsittävän kysymyksen koskevan teknologiaa: Mitä jos valoa nopeampi matkustus olisi mahdollista? Mitä jos koneet kehittäisivät itselleen tietoisuuden? Lähes yhtä usein kysymys koskee poikkeavia luonnonoloja: Mitä jos jäätiköt sulaisivat tai maa aavikoituisi? Hieman harvinaisempi kysymys, johon amerikkalainen Ursula K. Le Guin on erikoistunut, koskee ihmisenä olemisen kokemusta. Kuten kaikki humanistit tietävät, siihen vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei miltei mahdotonta. Le Guinin The Left Hand of Darknessissa (julkaistu suomeksi nimellä Pimeyden vasen käsi) esittämä kysymys on eräs ihmisyyden suurimpia: Mitä jos sukupuolemme ei olisi pysyvä?

Le Guin muotoilee tarinansa antropologiseksi tutkimusraportiksi vieraalta planeetalta. Ympäri galaksin levittäytynyt kollektiivi Ekumen lähettää edustajansa, Genly Ain, jääkautiselle Gethen-planeetalle, jonka toivotaan liittyvän osaksi tähteinvälistä ihmiskuntaa. Heti ensimmäisessä luvussa Genly kuitenkin toteaa kirjoittavansa raportin kertomuksen muotoon, lisäten siihen kansantaruja, Gethen-planeetan historiaa ja muiden päiväkirjamerkintöjä. Tämä kerronnallinen silmänkääntötemppu oli varmasti scifissä edellä aikaansa kirjan julkaisuvuonna 1969. Se tuo teokseen moniäänisyyttä ja aivan uusia kerroksia.

Genly toimii lähettiläänä Karhiden valtakunnassa, joka on vastikään joutunut kiistoihin raja-asioista naapurivaltio Orgoreynin kanssa. Rajakahakan lisäksi naapurivaltioiden välejä hiertää Genlyn edustama Ekumen, jonka väliintulo ennen eristäytyneelle Gethenille muuttaisi koko planeetan täysin. Pian Genly joutuu pelinappulaksi kilpailevien vallanpitäjien omassa pelissä. Hän joutuu pakenemaan Karhidesta vain tullakseen vangituksi naapurivaltio Orgoreynissä. Sieltä hänet pakomatkalle jäätikön poikki auttaa erikoinen matkakumppani, maanpakoon tuomittu entinen pääministeri Estraven, joka jakaa Genlyn kohtalon poliittisen juonittelun uhrina. Luottamus on vaikea saavuttaa, sillä kumpikin tuntuu toiselle täysin käsittämättömältä ymmärtää. Molemmat kuitenkin edustavat jotain itseään suurempaa, joka ylittää valtioiden ja kansojen rajat:

How does one hate a country, or love one? Tibe talks about it; I lack the trick of it. I know people, I know towns, farms, hills and rivers and rocks, I know how the sun at sunset in autumn falls on the side of a certain ploughland in the hills; but what is the sense of giving a boundary to all that, of giving it a name and ceasing to love where the name ceases to apply? What is love of one's country; is it hate of one's uncountry? (s.  172)

Hyvään scifiin ja fantasiaan liittyy aina kartta. Kuva: Milan Dubnicky, www.ursulakleguin.com

Genlyn ja Estravenin suhde kuvastaa suurempaa teemaa; kahtiajaosta nousevaa yhtenäisyyttä, eroista sulautuvaa samankaltaisuutta. Gethenillä tunnetun myytin mukaan "valo on pimeyden vasen käsi", eikä toista voi olla olemassa ilman toista. Dualismi on Le Guinin teoksissa usein toistuva teema, mutta harvassa yhtä voimallisesti kuin The Left Hand of Darknessissa. Eniten tämä teema näkyy teoksen tavassa käsitellä sukupuolta, joka on edelleen ainutlaatuinen.

Getheniläisillä ei ole syntymässä määrättyä sukupuolta, vaan jokainen henkilö suunnilleen kerran kuukaudessa tulee kemmeriin, jonka seurauksena hän aktivoituu seksuaalisesti ja muuttuu joko maskuliiniseksi tai feminiiniseksi palautuen muutaman päivän kuluttua ennalleen sukupuolettomaksi, somer-tilaan. Jokainen on mahdollinen isä, jokainen on mahdollinen äiti, eikä sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa tai hyväksikäyttöä tunneta. Mutta muuttaako sukupuolen puute ihmisen perusluonnetta? Genlyn on vaikea sopeutua sukupuolettomuuteen, ja hän on jatkuvasti tietoinen itsestään ja erikoisuudestaan getheniläisten silmissä. Hänhän on heille jatkuvasti "kiimassa", jatkuvasti vain mies, vailla mahdollisuutta koskaan olla mitään muuta.

Yksisukupuolisuus tunnetaan käsitteenä Gethenillä, mutta sitä pidetään perversiona. Tätä perversiota käytetään hyödyksi ennustusrituaalissa, joka pyrkii kanavoimaan kaiken seksuaalisuuteen ja turhautumiseen liittyvän energian yhdistäväksi, näynomaiseksi välähdykseksi, joka voi vastata mihin tahansa kysymykseen. Oraakkeleille itselleen ennustamisen suurin merkitys on tehdä selväksi se, kuinka turhaa on tietää vastaus väärään kysymykseen. Vain epävarmuus on tärkeää, sillä ilman epävarmuutta ei ole uskoa. Vastaus kysymykseen, liittyykö Gethen lopulta osaksi Ekumenia, on selvä. Mutta mitä liittyminen todella tarkoittaa, on kaikkea muuta kuin selvä. Päätänsä nostava nationalismi ja eturistiriidat nostattavat lojaalisuuden ja petturuuden käsitteet aivan toisella tavalla pintaan.

The Left Hand of Darkness tai Pimeyden vasen käsi on kirja, jonka soisi muidenkin kuin scifin ystävien lukevan. Se on sivumäärältään lyhyt mutta sisällöltään valtava, eikä blogimuoto tee oikeutta sen teemoille. Se on tiivistä, kaunista tekstiä, jännittävä seikkailu yli jäätiköiden ja aarreaitallinen pohdittavaa. Ehdoton suositus.

Kirja sopii myös kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.

(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on totta. Lindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31. Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.