Näytetään tekstit, joissa on tunniste 30. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 30. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. lokakuuta 2018

Alice Munro: Selected Stories

Alice Munro: Selected Stories

(Vintage Books, 2010)


People would have said they were very happy


30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Alice Munrosta on hiljalleen muodostumassa eräs suosikkinovellisteistani. Munrot tarinat etenevät vaivihkaa, vailla suurta draamaa, arkisesta hetkestä toiseen. Silti ne koukuttavat lukijan ja johdattavat kohti kertojan valaistumisen hetkeä, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämää silmänräpäyksessä, mutta onnistuu tavoittamaan jotain aitoa ihmisyydestä. Munro tuo vuosikymmenten takaisen Kanadan kotoisaksi kuin oma takapiha, ja yhtä täydeksi tuntemattomia nurkkia ja kuoppia.

Selected stories -valikoiman novellit on kirjoitettu ja julkaistu eri kokoelmissa vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana. On siksi yllättävää, kuinka yhtenäisiä ne ovat tyyliltään, teemoiltaan ja jopa tapahtumapaikoiltaan ja hahmoiltaan. Suunnilleen jokaisen novellin päähenkilönä on kanadalainen, maaseudulla kasvanut nainen, joka kertoo menneisyydessä sattuneesta tapauksesta. Suurin osa tarinoista sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, aikaan ennen massatuotantoa ja populaarikulttuuria. Usein kertomuksen aiheena on jokin henkisen kasvun hetki, jonka merkittävyys ei välttämättä selviä kuin vasta vuosien päästä. Suunnilleen jokaisen naisen elämässä on ollut surua, muutoksia, käänteentekeviä hetkiä, jotka saavat ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Rakkautta, avioliittoja, eroja, muuttoja, mustasukkaisuutta, pettämistä, kuolemia, lapsia, isovanhemmuutta, sairautta, selviytymistä. Salaisuuksia, jotka kaikki tietävät, mutta joista ei puhuta. Sanalla sanoen arkea ja sen suuruutta pienuudessaan.

So my father drives and my brother watches the road for rabbits and I feel my father's life flowing back from our car in the last of the afternoon, darkening and turning strange, like a landscape that has an enchantment on it, making it kindly, ordinary and familiar while you are looking at it, but changing it, once your back is turned, into something you will never know, with all kinds of weathers, and distances you cannot imagine.
(s. 13)

Munro tavoittaa sen, miten muisti toimii. Usein Munron novellit tiivistyvät johonkin yhteen kuvaan tai yksityiskohtaan, johon tapahtuman muistot kytkeytyvät läpikuultavin rihmoin. Dance of the Happy Shadesin pianokonsertti kehitysvammaisten lasten kanssa, Something I've Been Meaning to Tell Youn rotanmyrkkypurkki, The Turkey Seasonin niljakkaat kalkkunansisälmykset, Lichenin roisi valokuva... Ja ne kaikki palauttavat kertojan mieleen koko tarinan niiden takana. Tarinan, joka ei välttämättä aina edes liity suoraan siihen kuvaan, joka sen palauttaa mieleen.

Novellien samankaltaisuus aiheuttaa myös pienen ongelman, nimittäin sen, että tarinat menevät ainakin minun muistissani helposti keskenään sekaisin. Niin samanlainen on Munron kertojien ääni keskenään. Oliko tämä se novelli, jossa mies meni kihloihin yhden naisen kanssa mutta meni naimisiin tämän sisaren kanssa? Oliko se sama, jossa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa palvellut mies alkoi kirjeenvaihtoon kirjastonhoitajan kanssa? Novellit varmasti palkitsisivat useita lukukertoja, jolloin hienommat nyanssit ja erot pääsisivät oikeuksiinsa.

Tarinat etenevät orgaanisesti kasvaen. Munro ei tunnu käyttävän tapahtumien ennakointia, rakenteen peilaamista tai muita itsestäänselviä ja hyväksihavaittuja tarinankertojien kikkoja. Novellit liikkuvat usein monella eri aikatasolla sekoittaen nykyhetkeä ja menneen muistelua. Varsinkin kokoelman vanhimmissa novelleissa lopussa on jokin teemoja kokoava ja ymmärrystä hakeva kappale, mutta uudempiin novelleihin tultaessa Munro jättää tulkinnan yhä enemmän lukijalle. Ehkä parhaiten mieleen jääneitä novelleja olivat yllä lyhyesti mainittujen lisäksi perheen äidin itsemurhayrityksen ristiriitaisia tulkintoja käsittelevä Progress of Love, kerrasta toiseen nallina kalliolle jäävän Floran tarina Friend of My Youth, ja lapsen läheltä-piti-hukkuminen novellissa Miles City, Montana.

Koska yhdessä novellissa suoraan mainittiin ensimmäinen maailmansota, täytän tällä kirjalla kohdan 30 Helmet-lukuhaasteesta. Muita sopivia kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

perjantai 25. elokuuta 2017

"Suspended between radiance and darkness"

Carson McCullers: The Heart Is a Lonely Hunter

(1940. Penguin Books, 1977)



30. Kirjan nimessä on tunne

Carson McCullers syntyi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen pääteoksinaan pidetään hänen varhaisia romaanejaan ja pienoisromaanejaan The Heart Is a Lonely Hunter (1940, suom. Yksinäinen sydän), Reflections in a Golden Eye (1941, Heijastuksia kultaisessa silmässä), The Member of the Wedding (1946) ja Ballad of the Sad Cafe (1951, Surullisen kahvilan balladi). Sairaudet ja alkoholismi vaivasivat ja hidastivat 50-vuotiaana kuolleen McCullersin uraa, mutta pienehkö tuotanto on sitäkin tiiviimpää tavaraa. Kirjallisuudentutkijat sijoittavat McCullersin osaksi 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneita "Southern Gothic" -kirjailijoita, jotka käsittelivät ulkopuolisuuden teemoja usein groteskien, fyysisesti poikkeavien hahmojen avulla. McCullersin toistuvia aiheita ovat yksinäisyys, kykenemättömyys luoda yhteys muihin ihmisiin ja rakkauden mahdottomuus.  'Hilpeä' ei ole adjektiivi, jolla ensimmäisenä McCullersia kuvailisin.

The Heart Is a Lonely Hunter sijoittuu McCullersin kotikulmille, Georgian osavaltioon, 1930-luvun loppuun. Rotuerottelu on vielä hyvinkin voimissaan syvässä etelässä. Samat oikeudet eivät päde kaikille, mutta tämä ei rajoitu pelkästään ihonväriin. Köyhän pikkukaupungin talous uinuu, eikä köyhien elinoloissa ole hurraamista niin valkoisilla kuin mustillakaan. Naapuruston keskuksena toimii kahvila, jonka asiakkaista jokainen on yksin, kukin omalla tavallaan. Kahvilan omistaja Biff vaimoineen pyörittää bisnestä vuorokauden ympäri, vaikkei aina asiakkaita olisikaan. Työ täyttää päivät, jottei etääntynyttä puolisoa tarvitsisi kohdata enempää kuin on tarpeen. Naapurin esiteini-ikäinen, hieman poikamainen tyttö Mick haaveilee musiikista, jota muut eivät kuule; alkoholisti Jake Blount raivoaa, koska vain hän yksin kokee ymmärtävänsä totuuden maailmasta; tummaihoinen tohtori Copeland, joka työskentelee väsymättä köyhien, kouluttamattomien mustien parissa välittämättä omasta tuberkuloosistaan. Kaikkia heitä yhdistää yksi mies, arvoituksellinen kuuromykkä herra Singer. Singer on ainoa, jolle he voivat uskoutua omista ongelmistaan, vaikka hän ei pysty vastaamaan heille mitään - tai juuri siitä syystä.

Singer on asunut pitkään toisen kuuromykän, sairaalloisen lihavan kreikkalaisen Antonapoulosin kanssa. Antonapoulos, jonka vihjataan olevan henkisesti vajavainen, on kuitenkin lähetetty mielisairaalaan ja Singer on jäänyt yksin. On epäselvää, miksi Singer kokee vastenmielisen ja typerän Antonapoulosin olevan hänelle läheinen, mutta tunteet nyt joskus vain ovat epäselviä. Singer odottaa lomapäiviä kuin kuuta nousevaa päästäkseen tapaamaan ystäväänsä mielisairaalassa. Siinä missä kaikki muut vuodattavat toiveensa ja pelkonsa Singerin kuuroille korville, samoin tekee Singer Antonapoulosille, joka ei kykene ymmärtämään saati vastaamaan Singerin ajatuksiin.

Henkilöhahmot tarpovat yksin omien päidensä sisällä, ja vain herra Singerin hiljainen läsnäolo tuo minkäänlaista lohtua. Nuori Mick tasapainoilee lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hänessä on herännyt pohjaton jano musiikkiin. Mick unelmoi sinfonian säveltämisestä, mutta perheellä ei ole varaa pianoon. Hän säveltää kuitenkin päänsä sisällä ja yrittää muistella esikuvansa Beethovenin kolmannen sinfonian rakennetta, kirjaten sitä muistinsa varassa ylös omaan vihkoonsa. Tässä vihkossa on myös muita Mickin "sisäisen huoneen" asioita, joihin kuuluu myös orastava seksuaalisuus. Toteuttaakseen unelmansa Mick hankkii itselleen osa-aikatyön, joka pian kuitenkin vie kaiken hänen aikansa, eikä sisäiseen huoneeseen enää ole pääsyä.

Mahdottomat unelmat ajavat muutkin umpikujiin. Rotusorron aiheuttama epäluulo ja katkeruus mustien ja valkoisten välillä tiivistyy Copelandissa, joka toivoisi mustien voivan nousta sorrosta älyn ja tiedon voimalla. Copeland joutuu kuitenkin kohtaamaan valkoisten virkavallan edustajien mielivallan, jonka edessä hän on voimaton. Kerrasta toiseen hän joutuu pettymään myös omiinsa ja huomaamaan, kuinka hänen toverinsa ja sukulaisensa alistuvat osaansa, sokeaan uskoon, tai mikä kaikkein pahinta, haluavat olla kuin valkoisetkin:

'Many a day when I be ploughing or working,' Grandpapa said slowly, 'I done thought and reasoned about the time Jesus going to descend again to this earth. 'Cause I done always wanted it so much it seem to me like it will be while I am living. I done studied about it many a time. And this here the way I done planned it. I reason I will get to stand before Jesus with all my childrens and grandchildrens and great grandchildrens and kinfolks and friends and I say to Him, "Jesus Christ, us is all sad coloured peoples." And then he will place His holy hand upon our heads and straightaway us will be white as cotton.'
(s. 130-131)

Copelandin epätoivoa rotujen välisestä epätasapainosta peilaavat Jake Blountin ajatukset siitä, kuinka Yhdysvaltain kulttuuri säännönmukaisesti sortaa köyhiä ja huono-osaisia rikkaimman prosentin eduksi. Blount on Marxinsa lukenut, ja joutuu todistamaan töissä ollessaan hallitsevan luokan piittaamattomuuden työtä suorittavan luokan oloista. Maa on jakautunut kahtia rodun, mutta myös sosioekonomisen aseman rajaamana, peruuttamattomasti. Lopulta väistämätön tapahtuu ja Blountin patoutunut luokkaviha purkautuu väkivaltaisesti. Nämä tökkäykset amerikkalaisen unelman puhkaisemiseksi tuntuvat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turhankin tutuilta.

McCullers tasapainottelee erilaisten hahmojen välillä sujuvasti, peilaten ja vertaillen erilaisia kohtaloita peruuttamattomien muutosten kourissa. Toive löytää edes jonkinlainen kontakti muihin, rikkoa yksinäisyyden muuri, on meissä vahvana, vaikka tuo toive osoittautuisikin mahdottomaksi. The Heart Is a Lonely Hunter on synkkä, mutta jollain tavalla katkeransuloinen. Pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat pimeässä kirkkaammilta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.