"Kaikilla ihmisillä on oltava elämä samalla tavalla -- Joko yhtä hyvin tai yhtä huonosti"

Rosa Liksom: Hytti nro 6

(WSOY, 2011)

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Taas yksi Finlandia-voittaja, tällä kertaa muutaman vuoden takaa. Rosa Liksom on pitkään ollut nimeltä tuttu, ja olen tiennyt sen olevan salanimi. Juuri muuta en Liksomista sitten tiedäkään. Sanaakaan en ollut tosin häneltä lukenut ennen tätä. Hytti nro 6 oli kuitenkin kehuttu kirja, joten nyt oli oiva tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa.

Minulla ei ole muistikuvia neuvostoajalta, mutta Hytti nro 6:n ajankuva tuntuu uskottavalta. Kaikesta on puute, harva asia toimii niin kuin pitää ja byrokratian sokkeloista selviää rahalla. Teksti tuo esiin jatkuvan kylmyyden, ankeuden ja pulan, joita lievittää rehevän musta ja alatyylinen huumori. Ankeudesta ja absurdiudesta tuli paikoitellen jopa Samuel Beckett mieleen, vaikkakaan Liksom ei onneksi jätä aivan yhtä paljon lukija päättelyn varaan. 

Taakse jää Omsk. Suljettu kaupunki. Väsähtänyt, taigan imaisema, vanha kunnon Omsk, jonka nuoruus on hylännyt. -- Tämä on vielä Omskia. Yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä, viisisataa kilometriä öljyputkea, öljynporaustornien keltaiset lieskat ja musta savu. Metsää, lehtikuusikkoa, koivikkoa, metsää, tämä ei ole enää Omsk, lumen alle sortunut talo. Juna jyskyttää halki lumisen, aution maan, Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s.55-56)

Kirjassa nimetön suomalaistyttö matkustaa Neuvostoliiton halki junalla Mongoliaan seuranaan venäläismies, joka hoitaa suurimman osan kirjan puhumisesta. Tytölle itselleen on annettu vain yksi suora repliikki loppupuolella kirjaa, vaikka hänen sanomisiinsa kyllä viitataan ja miehen puheet ovat usein selkeästi vastauksia tytön sanomisiin. Hiljalleen tytön taustat alkavat selvitä. Miksi hän asuu Neuvostoliitossa, ketkä kuuluvat hänen elämäänsä sekä tietysti se, miksi hän on päättänyt lähteä junalla kohti Mongoliaa. Tämä tarina on rakennettu tyylikkään vihjailevasti, ja se aukeaa lukijalle vähitellen, säästäväisesti. Rakkaus on kaiken taustalla, mutta ei lainkaan itsestäänselvällä tavalla.

Matkakumppanina oleva venäläismies nähdään tytön silmin vähintäänkin omalaatuisessa valossa. Tämän erikoisen hahmon elinvoima suorastaan pursuaa yli sivujen äyräiden. Hän puhuu rivoja, kertoilee tarinoita, juo kuin sieni ja syö kuin hevonen. Kaikki on äärimmäistä. Miehen kyyniset mutta suurta intohimoa pulppuavat jorinat eivät aina ole täysin sopusoinnussa keskenään ja osa niistä lienee silkkaa palturia. Viina virtaa ja jutut vilisevät naisia ja heidän sukuelimiään. Usein tyttöä iljettää mies ja hänen puheensa, mutta jostain syystä heidän välilleen kehittyy side. Ehkäpä myötätunto ei aina kysy miellyttävyyttä. Mies kuitenkin tuntuu ymmärtävän tyttöä jopa silloin kun tyttö ei ymmärrä itseään, mikä lienee empatian suurin määritelmä.

Krasnojarskin rautatieasema. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksesta jäi mieleen joitain hienoja yksityiskohtia, kuten mies haukkaamassa raakaa sipulia evääksi, tai muori, jonka seinällä ovat vierekkäin Stalinin muotokuva ja Pyhän Nikolain ikoni. Valitettavasti lukeminen tahmasi kiinnostuksen puutteesta aiheeseen, ja vaikka Liksomin tyyli olikin taidokasta, en niin sanotusti päässyt teokseen sisälle. Miljöö oli neuvostoaikaan liittyvää rappionostalgiaa, joka tuntui toisaalta kiehtovalta ankeuden maksimoinnissaan, mutta ei se olisi yhtään pidemmän kirjan verran jaksanut kiinnostaa. Saatan palata Liksomiin ehkä toistekin, mutta tämä kirja ei valitettavasti ollut lukuhaasteen suosikkihetkiäni.

Kirja sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Oman maun mukaan varmasti toki muihinkin.