"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.

"Olin ihmeissäni miksihän kirjaimet alkoivat a:sta kun c:llä nuotit alkoivat"

Aarni Krohn: On meidät vihurit valinneet

(Librum, 1983)

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Tästä blogitekstistä tulee hieman tavallista lyhyempi, sillä kirjoitin pari viikkoa sitten samaa aihetta käsittelevästä kirjasta pidemmän tekstin. Toivo Kuulasta kiinnostuneita suosittelen siis lukemaan aiemman kirjoitukseni Juhani Koiviston vuonna 2008 julkaistusta teoksesta Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä.

Vuonna 1983, kun Toivo Kuulan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, julkaistiin Aarni Krohnin kirjoittama On meidät vihurit valinneet. Alaotsikkona sillä on "Suomen Toivo Kuula kirjeidensä valossa". Kuula oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, mistä käyvät esimerkkinä hänen tulevalle vaimolleen Alma Silventoiselle kirjoittamat, parhaimmillaan yli satasivuiset kirjeet ulkomailla vietetetyiltä opiskeluajoiltaan. Ne ovat oivaa materiaalia elämäkertureille, joten lähtökohta Krohnilla on hyvä.

Hyviä puolia teoksessa ovat pitkät lainaukset Kuulan kirjeistä, kuten alaotsikkokin lupaa. Osittain samoja lainauksia on tuossa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassakin, mutta paljon on julkaistu vain tässä. Lisäksi lopussa on 1980-luvun suomalaisen klassisen musiikin vaikuttajien näkemyksiä ja mielipiteitä Kuulasta ja hänen musiikistaan, mikä oli koko teoksen mielenkiintoisinta antia. Käsittääkseni kansallisromantiikka ei silloin ollut kovinkaan suuressa suosiossa, ja monet pitivätkin Kuulaa hieman vanhanaikaisena säveltäjänä. Valitettavasti muuten en oikein ymmärtänyt koko teoksen pointtia. Olisikohan kirjoittajalle tullut kiire satavuotisjuhlan deadlinen lähestyessä? Krohn käsittelee sekalaisessa järjestyksessä pintapuolisesti Kuulan elämänvaiheita, ja vaikka hän korostaakin perustavansa kaiken Kuulan kirjeenvaihtoon, hän ei ole siinä johdonmukainen. Välillä kirjeitä referoidaan mainitsematta tarkkaa lähdettä, välillä taas annetaan sivutolkulla suoria lainauksia ilman kommentaaria tai tulkintaa. Spekulointi Kuulan viimeisestä illasta ja syyllisistä ampumistapaukseen on toki mielenkiintoista, mutta melko turhaa ilman luotettavia lähteitä. Krohn haluaa myös pariinkin otteeseen korostaa läheisyyttään Kuulan ja myös Eino Leinon kanssa, koska he ovat kaikki heinäkuussa syntyneitä - asia, jota tuskin koskaan opin ymmärtämään.

On vihurit meidät valinneet on siis valitettavan luonnosmainen ja hätäillen valmisteltu teos, jota ei oikein elämäkerraksi voi sanoa. Juhani Koiviston perusteellinen elämäkerta oli oikein hyvä, ja ainakin viittausten perusteella ensimmäinen Kuulasta kirjoitettu elämäkerta, Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1938 julkaistu Toivo Kuula: Elämäkerta on sekin enemmän lukemisen arvoinen kuin tämä. Helmet-lukuhaasteessa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (kohta 47), jotka voisivat olla jotain näistä: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Yllätä ikuinen yö"

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutista. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V. A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V. A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.