Heikki Turunen: Simpauttaja
(1973. WSOY, 2010)
Sitä kun ei kaikki ällyy
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Pieni maalaiskylä Pohjois-Karjalassa, 1970-luvun alkua. Imppaa ei paljon peltotyöt nappaa. Äkkipikainen isä ajaa pojan kotoa, niin kuin on ajanut ilmeisesti jo pari vanhempaakin veljeä, kun ei kerran työt kiinnostaneet. Sodassa vammautuneen ja katkeroituneen isän suusta ei juuri kaunista tai edes suoraa sanaa kuule. Imppa päättää lähteä Helsinkiin, kuten monet muutkin maaseudun nuoret, onneaan etsimään. Impan pikkuveli Otto jää auttamaan isää. Otollakaan ei tosin mene ihan hyvin, vaan iltaisin hän pakenee omia ajatuksiaan ja harhojaan järvenrantaan, jossa hän veistelee puusta naishahmoja seurakseen.
Kun kerran kotiin ei ole asiaa ja rahaa pitäisi jostain saada Helsinkiin lähtöä varten, Imppa lähtee naapuritaloihin töitä kyselemään. Salaojitushommat alkavat Pirtamossa, kylän rikkaimman talon mailla. Impan työpariksi päätyy salaperäinen Simpauttaja, mies joka tulee mistä tulee ja menee minne menee, eikä kukaan oikeastaan sen enempää hänestä tiedäkään. Huhut kylillä kertovat, että Simpauttaja olisi vanha linnakundi ja taparikollinen, mutta yhtä hyvin hän voisi olla olento vieraalta planeetalta, niin oman tiensä kulkija Simpauttaja on. Kierosilmäinen velmuilija puhuu kenet hyvänsä ympäri, eikä koskaan voi olla varma, mikä osa tarinoista on totta ja mikä ei.
Simpauttaja iskee silmänsä Juuliin, naimisissa olevaan naiseen, joka on jäänyt mukavaan, joskin etäiseen ja epätyydyttävään avioliittoon Kuunon kanssa. Simpauttaja sytyttää Juulissa tunteita, jotka hän on jo kauan aikaa sitten tukahduttanut. Simpauttajan ja Juulin suhde ei jää salaisuudeksi oikeastaan kellekään muulle kuin aviomies Kuunolle, ja pikkukylällä huhut kiertävät nopeammin kuin uskoisikaan. Imppa seuraa Simpauttajan toimia vierestä osin ihaillen, osin hämmentyneenä.
Tyhjenevän maaseudun nuorten miesten päivät täyttää viina, paskanjauhanta ja tansseissa hämmingin aiheuttaminen. Nykyään noita nuoria miehiä kutsuttaisiin syrjäytymisvaarassa oleviksi ja jo sen kynnyksen ylittäneiksi. Opinnot ja työt, niillä keillä sellaisia on, ovat jääneet päihteiden astuttua mukaan kuvaan. Naisia ei romaanissa juuri kuvata, ja usein heidät typistetään juoruileviksi akoiksi. Kun Simpauttajan teerenpeli kunniallisen miehen selän takana alkaa paljastua, pikkukylän tylsistynyt ja turhautunut väki janoaa syntipukin verta.
Vaikka Imppa periaatteessa onkin kirjan päähenkilö, kirjan sivuilta yli pursuava hahmo on Simpauttaja. Suurempi kuin elämä itse ja yhtä mysteerinen, Simpauttaja on jotain enemmän kuin mies, pienen kylän Eedeniin luikerteleva käärme. Tosin tämä paratiisi on autioituva ja ankea maaseutu, ja tämä Saatana kaiken repivä ja uuteen uskoon muovaava luonnonvoima:
Ne on kato pikkujuttuja. Mie oon kaiken yläpuolella. Mie tien kato mitä mie halluun. Mie oon just semmonen mies jota ei pidä kenenkään tavan kuolevaisen nähä, olis nääs näille näppynaamoille paree. Ootko Imppa nähny kun luonnon voimat jyskää? Hurrikaanit kaataa kyliä mutta mees esittään lasku saatana! Entä kuumaverinen etelän hevonen. Lautaset kiiltää ja helevetin isot kaviot myllää maan tomua. Se on kuin jokin korkeempi olento, se saapi ryykästä paskan vaikka paviljonkiin mutta paappa siihen kyntöjuhta. Meetvurstia meetvurstia vaa. Ai saatana kun mie oon vappaa mies.
(s. 300-301)
Maatalouden modernisoituminen, kaupungistuminen, ikärakenteiden muutos ja uudet työtehtävät mullistavat koko Suomen ja muuttavat maaseudun elämän täysin. Yhtä suuri ja repivä on Simpauttajan aiheuttama muutos yksittäisten henkilöiden elämässä. Mikään ei pidättele Simpauttaja-myrskyä, ja vaikka se tuhoaa ihmisten elämiä, se tekee niin heidän omaksi parhaakseen. Ainakin jonkin logiikan mukaan. Simpauttajan hahmo jää miltei ylimaalliseksi arvoitukseksi, jonka poistuttua ihmetellään, mitä oikein tapahtui.
Turunen käyttää Pohjois-Karjalan murretta paitsi henkilöidensä vuorosanoissa, myös kuvaillessa ympäröivää luontoa ja maaseudun toimintaa. Tapahtumapaikka ja ihmisten tapa puhua ja käyttäytyä on niin merkittävä osa romaanin tunnelmaa, ettei niitä yleiskielellä oikein voisikaan kuvailla. Suuri osa henkilöistä on epämiellyttäviä ja tapahtumat epäreiluja, mutta teksti on väkevää ja vaikuttavaa. Huumoriakin tekstissä on, mutta se on melko katkeraa ja mustaa, sellaista, jolle ei ole tarkoituskaan nauraa ääneen. Simpauttaja on suurten muutosten romaani, eivätkä muutokset ole kivuttomia. Mitä enemmän pohdin romaania näin sen lukemisen jälkeen, sitä enemmän alan sitä arvostaa.
Helmet-haasteesta kirja täyttää seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Pieni maalaiskylä Pohjois-Karjalassa, 1970-luvun alkua. Imppaa ei paljon peltotyöt nappaa. Äkkipikainen isä ajaa pojan kotoa, niin kuin on ajanut ilmeisesti jo pari vanhempaakin veljeä, kun ei kerran työt kiinnostaneet. Sodassa vammautuneen ja katkeroituneen isän suusta ei juuri kaunista tai edes suoraa sanaa kuule. Imppa päättää lähteä Helsinkiin, kuten monet muutkin maaseudun nuoret, onneaan etsimään. Impan pikkuveli Otto jää auttamaan isää. Otollakaan ei tosin mene ihan hyvin, vaan iltaisin hän pakenee omia ajatuksiaan ja harhojaan järvenrantaan, jossa hän veistelee puusta naishahmoja seurakseen.
Kun kerran kotiin ei ole asiaa ja rahaa pitäisi jostain saada Helsinkiin lähtöä varten, Imppa lähtee naapuritaloihin töitä kyselemään. Salaojitushommat alkavat Pirtamossa, kylän rikkaimman talon mailla. Impan työpariksi päätyy salaperäinen Simpauttaja, mies joka tulee mistä tulee ja menee minne menee, eikä kukaan oikeastaan sen enempää hänestä tiedäkään. Huhut kylillä kertovat, että Simpauttaja olisi vanha linnakundi ja taparikollinen, mutta yhtä hyvin hän voisi olla olento vieraalta planeetalta, niin oman tiensä kulkija Simpauttaja on. Kierosilmäinen velmuilija puhuu kenet hyvänsä ympäri, eikä koskaan voi olla varma, mikä osa tarinoista on totta ja mikä ei.
Simpauttaja iskee silmänsä Juuliin, naimisissa olevaan naiseen, joka on jäänyt mukavaan, joskin etäiseen ja epätyydyttävään avioliittoon Kuunon kanssa. Simpauttaja sytyttää Juulissa tunteita, jotka hän on jo kauan aikaa sitten tukahduttanut. Simpauttajan ja Juulin suhde ei jää salaisuudeksi oikeastaan kellekään muulle kuin aviomies Kuunolle, ja pikkukylällä huhut kiertävät nopeammin kuin uskoisikaan. Imppa seuraa Simpauttajan toimia vierestä osin ihaillen, osin hämmentyneenä.
Tyhjenevän maaseudun nuorten miesten päivät täyttää viina, paskanjauhanta ja tansseissa hämmingin aiheuttaminen. Nykyään noita nuoria miehiä kutsuttaisiin syrjäytymisvaarassa oleviksi ja jo sen kynnyksen ylittäneiksi. Opinnot ja työt, niillä keillä sellaisia on, ovat jääneet päihteiden astuttua mukaan kuvaan. Naisia ei romaanissa juuri kuvata, ja usein heidät typistetään juoruileviksi akoiksi. Kun Simpauttajan teerenpeli kunniallisen miehen selän takana alkaa paljastua, pikkukylän tylsistynyt ja turhautunut väki janoaa syntipukin verta.
Vaikka Imppa periaatteessa onkin kirjan päähenkilö, kirjan sivuilta yli pursuava hahmo on Simpauttaja. Suurempi kuin elämä itse ja yhtä mysteerinen, Simpauttaja on jotain enemmän kuin mies, pienen kylän Eedeniin luikerteleva käärme. Tosin tämä paratiisi on autioituva ja ankea maaseutu, ja tämä Saatana kaiken repivä ja uuteen uskoon muovaava luonnonvoima:
Ne on kato pikkujuttuja. Mie oon kaiken yläpuolella. Mie tien kato mitä mie halluun. Mie oon just semmonen mies jota ei pidä kenenkään tavan kuolevaisen nähä, olis nääs näille näppynaamoille paree. Ootko Imppa nähny kun luonnon voimat jyskää? Hurrikaanit kaataa kyliä mutta mees esittään lasku saatana! Entä kuumaverinen etelän hevonen. Lautaset kiiltää ja helevetin isot kaviot myllää maan tomua. Se on kuin jokin korkeempi olento, se saapi ryykästä paskan vaikka paviljonkiin mutta paappa siihen kyntöjuhta. Meetvurstia meetvurstia vaa. Ai saatana kun mie oon vappaa mies.
(s. 300-301)
Maatalouden modernisoituminen, kaupungistuminen, ikärakenteiden muutos ja uudet työtehtävät mullistavat koko Suomen ja muuttavat maaseudun elämän täysin. Yhtä suuri ja repivä on Simpauttajan aiheuttama muutos yksittäisten henkilöiden elämässä. Mikään ei pidättele Simpauttaja-myrskyä, ja vaikka se tuhoaa ihmisten elämiä, se tekee niin heidän omaksi parhaakseen. Ainakin jonkin logiikan mukaan. Simpauttajan hahmo jää miltei ylimaalliseksi arvoitukseksi, jonka poistuttua ihmetellään, mitä oikein tapahtui.
Turunen käyttää Pohjois-Karjalan murretta paitsi henkilöidensä vuorosanoissa, myös kuvaillessa ympäröivää luontoa ja maaseudun toimintaa. Tapahtumapaikka ja ihmisten tapa puhua ja käyttäytyä on niin merkittävä osa romaanin tunnelmaa, ettei niitä yleiskielellä oikein voisikaan kuvailla. Suuri osa henkilöistä on epämiellyttäviä ja tapahtumat epäreiluja, mutta teksti on väkevää ja vaikuttavaa. Huumoriakin tekstissä on, mutta se on melko katkeraa ja mustaa, sellaista, jolle ei ole tarkoituskaan nauraa ääneen. Simpauttaja on suurten muutosten romaani, eivätkä muutokset ole kivuttomia. Mitä enemmän pohdin romaania näin sen lukemisen jälkeen, sitä enemmän alan sitä arvostaa.
Helmet-haasteesta kirja täyttää seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
