J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2000)

Naurretavus!

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

On yleisesti tunnettu tosiasia, että parasta flunssalukemista ovat Harry Potter -kirjat. Tosin tämän kirjan aloitin akuutissa kirjapulassa jo ennen flunssan varsinaista iskemistä, mutta aika kului oikein rattoisasti tämän parissa peiton alla pärskiessä. Luin Potterit ensimmäistä kertaa myöhäisheränneen kypsässä 19 vuoden iässä, ja nautin valtavasti, kunhan ensin pääsin yli muutaman ensimmäisen kirjan alkujen lapsellisuudesta. Vielä tässäkin, kirjasarjan kolmannessa osassa, alun sävy on varsin erilainen kuin muun kirjan ja muistuttaa enemmän jotain Roald Dahlin lastenkirjaa. Mutta kun päästään Tylypahkaan, sävy muuttuukin synkemmäksi kuin se aiemmissa kirjoissa on ollut. Azkabanin vanki on tasapainoisesti rakennettu, tyylikäs nuorten aikuisten fantasiaseikkailu.

Lyhyesti tiivistettynä - jos joku sellaista kaipaa - Harry on orvoksi jäänyt englantilainen esiteini, joka asuessaan sadistisen sijaisperheensä luona saa kuulla olevansa taikavoimia omaava velho. Velhojen koulutus Britanniassa on keskittynyt Tylypahkan oppilaitokseen, jossa Harry on tietämättään jo legenda. Hän on tiettävästi ainut tappavasta loitsusta selviytynyt, mutta sama loitsu ei säästänyt hänen vanhempiaan. Harryn isän ja äidin kuolema osaltaan auttoi kukistamaan pahan velho Voldemortin. Voldemort ei kuitenkaan ilmeisesti ole suostunut pysymään haudassaan, sillä merkkejä pahuuden paluusta on alkanut ilmetä enenevissä määrin ympäri velhomaailmaa.

Azkabanin pelätystä velhovankilasta on karannut sen tarkimmin vartioitu asukki, Sirius Musta. Musta pidätettiin 12 vuotta aiemmin jästien (ihmisten, joilla ei ole taikavoimia) murhista. Traumaattisempi syy oli kuitenkin se, että Sirius oli paljastanut Voldemortille Harryn vanhempien olinpaikan ja oli osasyyllinen heidän kuolemaansa. Koko velhomaailman halveksima petturi pantiin lukkojen taakse ilman oikeudenkäyntiä. Mustan karattua ihmiset velhoministeriä myöten ovat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita Harryn hyvinvoinnista. Mustalla on jotain hampaankolossa Harrya vastaan. Koko kuviossa on jotain hyvin kummaa, eikä Harrylle tahdota paljastaa asioiden todellista luonnetta. Kouluun on tullut myös uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Remus Lupin, jonka väsynyt ja nuhjuinen ulkomuoto nostattaa kysyviä katseita, vaikka hänen opetuksensa onkin pätevää. Harryn uskolliset ystävät Ron ja Hermione alkavat selvitellä mysteerejä Harryn tukena.

Harry on poika, jonka harteille on sälytetty aivan liian suuria taakkoja aivan liian varhain. Harry on synnynnäisesti äärimmäisen lahjakas velho, jonka onnistuminen asiassa kuin asiassa ärsyttää helposti muita oppilaita - ja välillä lukijaakin. Harrya kohtaan suunnatut, miltei myyttisen mittakaavan odotukset ovat myös aivan mahdottomat, ja varsinkin kirjasarjan myöhemmissä osissa Harryn tuskailu niiden kanssa on oikeutettua. Harry ei kuitenkaan olisi mitään ilman aisaparejaan Ronia ja Hermionea. Koko kirjasarjan muutamaankin kertaan lukeneena mielipiteeni sarjan osista vaihtelevat. Yksi pysyvä tekijä, josta olen pitänyt aina tasaisesti, on nimenomaan Harryn, Ronin ja Hermionen hahmot ja ryhmädynamiikka. Hahmot ovat aitoja, lämpimiä, eivät täydellisiä mutta inhimillisiä. He tukevat toisiaan ja pitävät toistensa jalat maassa. Heidän ystävyytensä on raudanlujaa, mutta siihen kuuluu kinastelua ja riitoja, niin kuin läheisissä suhteissa yleensäkin. Ronin humorismi ja tietynlainen hälläväliä-asenne ovat oiva vastine Hermionen lukutoukkamaiselle pedanttisuudelle. Kuitenkin molempia yhdistää valtava välittäminen toisista ja kuoren alla vellova epävarmuus, joka on tuttua niin monelle, joka on koskaan ollut teini.

"Tällä kertaa sinä et joudu tekemään kaikkea yksin. Minä autan."
"Ihanaa!"
Hermione heittäytyi halaamaan Ronia ja murtui tyystin. Ron näytti melko kauhistuneelta ja taputti Hermionea kömpelösti päälaelle. Lopulta Hermione irtautui.
(s. 306)

Toinen asia, joka säilyttää viehätyksensä, on velhokoulun ympäristö. Siinä on riittävästi tuttuja elementtejä niin englantilaisesta public school -maailmasta kuin muista fantasiakirjoista ja kansanperinteistä, mutta yhdistettynä omaperäiseksi ja ihastuttavaksi keitokseksi. Jopa huispaus, jonka pelikuvauksia varsinkin ensimmäisissä kirjoissa on uuvuttavuuksiin asti, on täysin looginen velhomaailman vastine perienglantilaisille koulujalkapallolle ja -rugbylle. Tylypahkan mahdoton arkkitehtuuri, puhuvat taulut, aaveet ja monenmoiset taikaolennot luovat tunnelmaa ja antavat mukavia välikevennyksiä. Sen minkä Rowling ehkä häviää prosaistina ja kielellisenä tyylittelijänä, hän voittaa tarinankertojana ja humoristina.

Azkabanin vanki oli jopa parempi kirja kuin muistelin, mutta ei sekään ihan moitteetton ole. Alku ja loppu jästien maailmassa tuntuu ikävältä ja irralliselta, sekä huomattavan paljon muuta kirjaa lapsellisemmalta. Dursleyt ovat karikatyyrejä, eivät oikeita ihmisiä. Välillä sama ongelma uhkaa kirjasarjan pahiksia, eritoten Luihuisen tuvan oppilaita, mutta siinäkin Rowling paranee kirjojen edetessä. Caps lockin kyllä saisi Rowlingin näppiksestä ottaa pois. Tästä huolimatta Azkabanin vanki on nautittavan tasapainoinen, tiivis kokonaisuus, joka selviää uskottavasti juonen mahdollisista loogisista sudenkuopista.

Helmet-haasteen kohdista kirja täyttää seuraavat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

"Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

(Gummerus, 2013)

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Nuoren lestadiolaisperheen arkea varjostaa uupumus. Alle kouluikäisiä lapsia on jo neljä, ja vielä lisää on tulossa. Oliko tämä se tulevaisuus, jota mies ja nainen odottivat? Pauliina Rauhalan esikoisteos käsittelee runollisella kielellä varsinkin Pohjois-Suomessa varsin laajalle levinnyttä uskonnollista herätysliikettä ja sen vaikutusta nuorten ihmisten elämään.

Olen itse varttunut sellaisessa osassa Kainuuta, jossa lestadiolaisuus ei koskaan ollut erityisen yleistä. En itse asiassa muista tunteneeni koulussa yhtään lestadiolaista oppilasta. Siksipä muutto Ouluun vajaat kymmenen vuotta sitten avasi silmäni aivan uudella tavalla. Täällä puhuttiin yleisesti "lestoista", "L-positiivisuudesta" ja "lestatutkasta", jolla kyseiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset tunnisti kilometrin päästäkin. Kuulin tarinoita lestadiolaisten sisäänpäinlämpiävyydestä ja siitä, kuinka lestadiolaiselta opettajalta oli turha odottaa kymppiä jos itse ei "ollut uskomassa", kuten lestadiolaiset itse asian ilmaisevat. Työ- ja harjoittelupaikat tarjottiin ensisijaisesti omalle väelle ja muita katsottiin nenänvartta pitkin ja kanssaan kiellettiin seurustelemasta. Jopa samassa pöydässä istuminen ei-uskovaisten kanssa saattoi olla paheksuttavaa. Itse en oikein vieläkään osaa huomioida asiaa, vaikka kyseinen ilmiö onkin tullut tutummaksi. Mutta itse herätysliike ja sen opetukset ovat edelleen pitkälti arvoitus minulle. Siksipä tartuin Rauhalan teokseen mielenkiinnolla.

Lars Levi Laestadius ei ollut huumorimiehiä. Kuva: Wikimedia Commons

Taivaslaulussa ei niinkään puututa lestadiolaisuuden oppeihin, vaan pohditaan kauniilla kielellä jaksamista suurperheen arjessa. Huoli paitsi omasta jaksamisesta, myös siitä, miten lapsia tullaan kohtelemaan oman yhteisön ulkopuolella painaa kovana. Rauhala asettaa näkökulman lestadiolaisuuden sisälle, nuoren perheenäidin Viljan ja -isän Aleksin kokemuksiin uskosta ja perheen kasvattamisesta, yhteisöstä ja ulkopuolisuudesta. Paljastuksilla tai kohulla ei revitellä, sävy on enemmänkin myötätuntoinen, lämmin ja haikea. Heidän tarinaansa kerrotaan osaksi takaumina, jotka pohjustavat nykyhetkeä. Osan kerronnasta muodostaa perheenisän ylläpitämä blogi ja siihen liitetyt kommentit. Valitettavasti Rauhalalla blogiteksti ja kommentit osana romaanin kerrontaa toimivat ideana paremmin kuin käytännössä.

Vaikka sivumäärältään perheenäidin osaa kuvataan enemmän, jäi ainakin minulle kuvaus isän kokemuksesta ja historiasta vahvemmaksi. Uskonnon dogmien epäily ja samaan aikaan horjumaton luottamus omaan vaimoon ja perheeseen kosketti tavalla, jota kuvaus äidin loppuunpalamisesta ei ehkä saanut minussa aikaan. Viljan hahmo jäikin minulle ohuehkoksi, vaikka kuvaus naisista lastentekoon pyhitettyinä astioina kylmäsikin syvälti.

Vaikka lestadiolaisuutta kritisoidaan, sen yhteisöllisyydestä ja arvoista löydetään myös lämpöä. Teoksesta muodostuu tietyllä tavalla puolustuspuhe lestadiolaisuutta koskevia ennakkoluuloja vastaan. Rauhalan huomiot nyky-yhteiskunnasta ovat parhaimmillaan teräviä: 

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naistenvartaloja.
(s. 36)

Loppujen lopuksi tarinaa Taivaslaulussa ei ole kuin nimeksi. Pääpaino onkin enemmän tunnelman luonnissa ja kuvan maalaamisessa nuoren lestadiolaisperheen arjesta. Se onkin kuvauksena kaunis kuin kuulas vesivärimaalaus. Rauhalan proosa vilisee oivaltavia viittauksia kansanlauluihin ja virsiin. Näille löytyy teoksen lopusta myös nykyään niin muodikas lähdeluettelo (kuka sen trendin aloitti?), joka on ehkä hitusen tarpeeton. Kuitenkin kirja oli jokseenkin harmiton ja ohut, ja sen kielen kauneudesta huolimatta tuskin tartun siihen toista kertaa.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.