Elmer Diktonius: Runoja

Elmer Diktonius: Runoja

(Suom. Vilho Kajava. Otava, 1969)

Kuinka voin nukkua kun sieluni tanssii?

2. Kotimainen runokirja

Kolmekymmentä vuotta ennen Pentti Saarikoskea ja Eeva-Liisa Mannerta Suomessa kirjoitettiin jo modernistista runoutta. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, joka tuntuu olevan oma saarekkeensa niin ajallisesti kuin tyyliensä suhteen, modernismi tuli Suomeen huomattavan paljon suomenkielistä runoutta aikasemmin. Edith Södergran oli suorastaan edellä aikaansa, ja miltei hänen vanavedessään kirjoitti Elmer Diktonius. Kumpaakaan en tosin ole muutama yksittäistä runoa lukuun ottamatta lukenut ennen tätä. Diktoniuksesta en oikein muista paljoa kuullenikaan ennen kuin muutama vuosi sitten, mikä suorastaan nolottaa nyt.

Diktonius siis vaikutti 1920-1940 -luvuilla osana suomenruotsalaista modernistista tyylisuuntaa. Modernistit hylkäsivät perinteiset runomitat ja klassisen estetiikan. Runon ei tarvinnut noudattaa mitään tiettyä kaavaa, eikä sen tarvinnut olla totutulla tavalla kaunis. Mitattomuus ei kuitenkaan Diktoniuksella tarkoita rytmittömyyttä, sillä sitä löytyy runsain mitoin. Samoin kaunettua, joskin se esiintyy paikoin odottamattomissa muodoissa. Muusikon koulutuksen saaneella Diktoniuksella oli selkeästi oiva korva kielen soinnille ja rytmille, mikä tulee esille myös Vilho Kajavan suomennoksissa. Esteettisesti minua ovat aina viehättäneet ristiriidat runon muodon ja sisällön välillä: kuinka kauniilla kielellä voidaan sanoa rujoja tai kammottavia asioita. Diktonius ei ole kuitenkaan kuvainraastaja pahimmasta päästä, vaan pohjimmiltaan romantikko.

Romantiikka näkyy Diktoniuksella runsaissa luontokuvauksissa. Rakkausrunoja tässä kokoelmassa ei suoranaisesti juuri ole. Toki sääilmiöiden kuvaus vertauskuvana ihmisen sisällä vaikuttaville tunteille on romantiikkaa parhaimmillaan. Varsinkin myrskyt ja vuodenajat ovat läsnä useissa runoissa, ja niihin Diktonius valaa pauhua ja hehkua.

Raju tuuli yli vetten!
Metsä kohisee,
tunturilla toraillaan -
herrantähden sanovat sävyisät

Vanha puu ryskyttää sammalpeitteistä kalloa - 
nuori puu 
lyö norjanvirkeästi tahtia.
Myrskypääsky
Kirkuu vastatuuleen
riemulauluaan.
(s. 38, runosta "Raju aamu")

Useissa runoissa kuuluu myös politiikka, usein melko vasemmistolaisesta näkökulmasta. Vallankumousta, usein enemmän henkistä sellaista, vaaditaan. Huoli maailman tilasta, sodanlietsonnasta ja köyhien kohtalosta puhuttelee yhä ajankohtaisena.

Mitä hyödyttääkään sana
maailman hulluuden aikaan,
kun saappaantöminä lyö tahdin
ja ilma höyryää verta
(s. 69, runosta "Vähäiset sanamme")

Kolmas toistuva elementti, joka ainakin tässä suomennosvalikoimassa tulee vahvasti esille, on lyhyet runomuotokuvat ja kunnianosoitukset taiteilijoista. Edith Södergran, Johann Sebastian Bach, Eino Leino ja Frans Eemil Sillanpää saavat muotokuvansa runon muodossa, ja niistä tunnistaa kohteensa kauniisti ja osuvasti kuvattuna.

Diktoniuksen runot yllättivät erittäin positiivisesti. Pidin kovasti siitä, että tässä kokoelmassa oli painettu vierekkäin suomennos ja alkuperäinen ruotsinkielinen runo, jolloin vähän paremmin pystyi arvioimaan Diktoniuksen kielenkäyttöä. Luen suhteellisen vähän runoja, mutta Diktoniuksen runot saivat minut ihmettelemään, miksen lue niitä enemmänkin.

Haasteen kohdista täyttyvät ainakin nämä:
2. Kotimainen runokirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!

"Like the beach we practise talking with our mouth full of stones. A low rattle at sunset."

Keith Bosley (ed.): Skating on the Sea: Poetry from Finland

(SKS, 1997)

23. Käännöskirja

Englantilaisen filologian opintoni yliopistossa ovat poikineet monenlaisia projekteja opiskeluiden jälkeen. Rakkaan kuoroharrastuksen myötä olen silloin tällöin päätynyt kääntämään lauluntekstejä konserttien käsiohjelmia ynnä muuta sellaista varten. Tuota tarkoitusta varten lainasin tämän, Keith Bosleyn toimittaman ja kääntämän kokoelman kirjastosta vertailumateriaaliksi. Vaikka en koe olevani runoudessa asiantuntija, on sen kääntäminen mielestäni erittäin kiehtovaa. Mikä hyvänsä kääntäminen on tiukoin kriteerein tarkasteltuna mahdotonta, mutta runouteen tuo lause pätee erityisesti. Kuinka saada välitettyä toiselle kielelle yhtä aikaa rytmi, mitta, alku- ja loppusoinnut sekä sanojen merkitykset, sivumerkitykset, viittaukset ja ironiat? Täysin mahdotonta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Bosley on siis koonnut yksien kansien väliin suomalaista runoutta aina esikalevalaisesta suullisesta runoperinteestä modernisteihin ja 1900-luvun loppuun saakka ja kääntänyt tuon kaiken englanniksi kullekin tyylikaudelle uskollisesti. Urakka on ollut valtava, ja käsittääkseni alunperin käännetystä materiaalista vain pieni osa päätyi tämän kirjan sisällöksi. Bosley on myös taustoittanut runoja ansiokkaasti pitkässä johdannossa ja lopun viitteissä. Huomaa Bosleynkin olevan musiikin ystävä, sillä monista runoista mainitaan, kuka niiden tekstin on säveltänyt lauluiksi. 

Kokoelma lähtee liikkeelle siis suullisesta runoudesta, kansanlauluista ja epiikasta. Kalevalasta tuttua materiaalia Bosley hyödyntää alkuperäisten runonlaulajien teksteinä, mikä on varsin mielenkiintoinen ja perusteltu valinta, sillä se tuo esille Lönnrotin vaikutuksen Kalevalan editoijana. Poikkeuksena moneen suomalaisen kirjallisuuden antologiaan Bosley on ottanut mukaan myös runsaasti suomenruotsalaisia kirjailijoita, joista moneen tutustuin ensimmäistä kertaa nyt, englanninkielisenä käännöksenä. Valitettavasti ruotsin kielen taitoni on sen verran ruosteessa, että luultavasti sain niistä enemmän irti Bosleyn käännöksinä kuin olisin saanut alkukielellä.

Runokäännöksissä on pinnalla yhtä aikaa vieraus ja tuttuus. Kun lukee kalevalaista eeppistä runoa englanniksi, se tuntuu kuin fantasialta tai toisen kulttuurin kansanperinteeltä. Kun taas joitain Eino Leinon klassikoita näkee englanniksi, ne tuntuvat heti tutuilta, mutta niiden sävy on erilainen, jotenkin jäykempi ja modernimpi kuin suomeksi. Vanhahtava kalevalainen poljento on haastava kääntää, mutta Bosley selviää siitä melko hyvin, vaikka ymmärrettävästi alkusoinnuista joudutaan tinkimään:

The Laplander, the slit-eyed
for ages harboured hatred
for long bore ill-will
against old Väinämöinen:
he waited evenings, mornings
for Väinämöinen to come
for the man from Umento.
Then the old Väinämöinen
into his sledge flung himself
with the straw-coloured stallion
with the pea-stalk coloured horse
drove rumbling away
upon the clear stretch of sea
the open water.
(Arhippa Perttunen, s. 47) 

Parhaiten käännöksinä edukseen esiintyvät modernistit kuten Manner, Saarikoski ja Haavikko ja suomenruotsalaiset runoilijat kuten Franzén, Runeberg ja uudemmista runoilijoista esimerkiksi Claes Andresson. Modernistien etuna luultavasti on vapaa mitta, ja suomenruotsalaisilla taas germaaninen kieli, joka lienee ollut kääntäjällekin helpommin muovattavissa omiin tarkoitusperiin:

There is a road no one has trodden 
before you.
Perhaps it is yours.
If you find it, it is yours.
It does not exist but dies when
you tread it.
When you look round it is gone.
How you got here no one knows, least
of all yourself.
(Claes Andersson, s. 250)

Mielenkiintoinen lukukokemus, joka joskin menee ehkä ennemminkin kuriositeettina kuin varsinaisena nautintona. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 35. Kirjan nimessä on erisnimi