Taru Anttonen & Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava

Taru Anttonen & Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava

(Into, 2016)

Eettisempää lihaa etsimässä

23. Kirjassa on mukana meri

Lihan syöminen joka aterialla päivittäin ei ole millään tavalla ekologisesti kestävää. Lihan teollinen tuotanto vaatii niin paljon ympäristöltä, ettei sen kuormittavuus ole missään suhteessa siitä saatavaan hyötyyn, varsinkin kun prosessoitu liha ei välttämättä ole edes erityisen maukasta. Samalla kaupasta saatava liha on ihmisten mielikuvissa etääntynyt yhä kauemmas niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Lihan tuotanto pyritään maksimoimaan sitä tuottavien eläinten, tuntevien olentojen, hyvinvoinnin kustannuksella. Olen alkanut tarkkailla omia syömistottumuksiani viime aikoina ja havahtunut siihen, kuinka paljon lihaa todella syön. Halusin perehtyä lihansyöntiin ja sen ympäristövaikutuksiin ja eettisiin puoliin hieman nettikeskusteluja syvemmin. Tartuin kirjakaupassa siis tietokirjaan, joka ei peittele tarkoitusperiään: Taru Anttosen ja Jukka Vornasen teokseen Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava.

Anttosen tausta on yhteiskuntatieteissä, mutta omakohtaista kokemusta eläinten kasvatukseen hän on saanut perheensä maitotilalla. Vornanen on väitöskirjaansa viimeistelevä kulttuurihistorian tutkija, jonka tutkimuskohteena on kasvissyönnin historia Suomessa. Kirjoittajat myöntävät heti kirjan esipuheessa, etteivät he ole ravitsemustieteilijöitä, joten niihin liittyviin asioihin he eivät puutu syvällisesti. Kirjan näkökulma on enemmän sosiologinen ja eettinen.

Kirja on jaettu neljään osaan, jotka tarkastelevat lihansyönnin yleistymistä suomalaisessa ruokapöydässä, lihan teollisen tuotannon vaikutusta ympäristöön, eläinten oloja sekä vaihtoehtojen pohdintaa lihansyönnille. Näkökulma tulee vahvasti esille jo kirjan alaotsikossa: suomalaisten ruokavalion on muututtava. Tämä tuodaan avoimesti esille, ja kirja pyrkii suoraan vaikuttamaan lukijoihinsa:

Meillä on omat intressimme. Olemme huolissamme siitä, mitä kiihtyvä ilmastonmuutos tekee planeetallemme. Olemme huolissamme eläinten hyvinvoinnista. Haluamme, että suomalaiset vähentävät lihankulutustaan myös terveytensä takia. Erityisesti toivonne, että suomalaisilla olisi tarpeeksi tietoa siitä, miten ruokavaliomme vaikuttaa ympäristöön, sen flooraan ja faunaan, ja meihin itseemme.
(s. 14) 

Kirjassa on havaittavissa kaksi eri argumentointityyliä. Toisaalta on historiallinen tilastoihin pohjautuva tapa, joka on ehkä tutumpi tieteellisistä artikkeleista, ja toisaalta journalistinen ja silminnäkijähavaintoihin pohjautuva argumentointi. Huomaan itse pitäväni ensin mainittua luotettavampana. Vaikka historiallinen katsaus on kuivempaa luettavaa kuin minä-muodossa kirjoitettu reportaasi kalkkunatilan teurastuslinjalta, on juuri sen tunteettomuus ja akateeminen etäisyys vaikuttavampaa kuin selkeästi tunnereaktioihin luottava tyyli. Toki graafiset kuvailut eläinten oloista jäävät paremmin mieleen ja sopivat myös kirjan funktioon ihmisten silmien avaajina, mutta liika voi olla liikaa, ja tämä argumentointityyli voidaan helposti ohittaa sensaatiojournalismina.

Luvut, jotka käsittelevät eläinten hyvinvointia, kärsivät tästä tunteellisesta retoriikasta muita lukuja enemmän. Katsaus suomalaisten ruokatottumusten muutokseen ja pohdinnat eettisempien vaihtoehtojen kehittämiseksi ovat kirjan vakuuttavinta antia. Luvut lihatuotannon ekologisista vaikutuksista ovat kylmääviä, ja niistä olisin lukenut mieluusti lisääkin. Myös loppupuolen keskustelu eettisemmista vaihtoehdoista ja mitä ongelmia niihin liittyy, esimerkiksi kalastuksesta tai sirkkatuotannosta, oli hyvin kiintoisaa, ja haluaisin tietää niistä lisää. Onneksi kirjan lähdeluettelo on laaja ja viittaukset selkeitä, joten lisätiedon saanti tulee helpoksi. Kirjoitin jo muistiin parikin teosta lähdeluettelosta, joihin mielelläni tutustun, kunhan saan ne kirjastosta lainatuksi jonain päivänä.

Lihansyöjien maa onnistuu tehtävässään, eli saa ainakin minut lukijana tarkastelemaan omia ruokatottumuksiani kriittisemmin. Täysin purematta en teoksen argumentteja niele, sillä tunteisiin vetoava argumentointityyli syö paikoin uskottavuutta, vaikka asiasisältö sinänsä pitäisikin paikkansa. Puns not intended.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.