Yann Martel: Piin elämä

Yann Martel: Piin elämä

(Life of Pi, 2001. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2012)

Te ette voi osoittaa, kumpi tarina on totta ja kumpi ei

33. Selviytymistarina

"Minulla on tarina, joka saa teidät uskomaan Jumalaan", sanotaan esipuheessa kirjailija Yann Martelille. Martel, tai siis hänen fiktiivinen alter egonsa, kirjaa ylös Kanadan-intialaisen Piscine "Pii" Patelin uskomattoman seikkailun, jolle jo esipuheesta voi päätellä vahvan uskonnollisen pohjavireen. Yleensä olen allerginen allegoriselle kerronnalle. Nytkin se oli vähällä pilata lukukokemuksen. Piin elämä todistaa tarinan viettelevästä magiasta. Se myös väittää, että totuus on valintakysymys.

Ranskalaisen uimahallin mukaan nimetty Piscine Patel kasvaa Intian Pondicherryssä Patelin perheen omistamassa eläintarhassa. Patel luo itselleen uuden identiteetin lyhentämällä hieman kiusallisen etunimensä: Piscinestä tulee Pii, matemaattinen symboli, jonka merkittävyys geometriassa on kuin taivaassa saneltu. Piin herkkiin nuoruusvuosiin vaikuttavat erityisesti kaksi miestä, joilla on sattumalta sama nimi; toinen on biologian opettaja ja toinen muslimimystikko. Piitä kiehtovat hengelliset kysymykset, mutta perhettä järkyttää se, että hän pitää kaikkia uskontoja yhtä oikeina. Pii hakee oppia yhtä aikaa kristinuskosta, islamista ja hindulaisuudesta, mikä närkästyttää kyseisten uskontojen harjoittajia, kun heille selviää Piin uskonnollinen uskottomuus. Piille kaikki uskon ilmenemismuodot ovat yhtä tosia, eivätkä millään tavoin ristiriidassa keskenään. Tärkeintä on usko, eivät sen ulkoiset tunnukset.

Intian 1970-luvun poliittisen kuohunnan vuoksi Patelin perheen isä päättää myydä eläintarhan ja muuttaa perheineen kauas Kanadaan vakaamman tulevaisuuden toivossa. Rahtilaiva Tsimtsum lähtee pitkälle matkalleen kuin Nooan arkki konsanaan, tosin eläimiä on ruumassa huomattavasti enemmän kuin kaksi kutakin lajia. Laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Ainoana selviytyjänä ihmisistä on pelastusveneeseen ehtinyt Pii. Veneeseen päätyvät Piin lisäksi jalkansa murtanut seepra, hyväntahtoinen orankiemo, nälkäinen hyeena ja valtava bengalintiikeri.

Se oli alle viiden metrin päässä minusta. Kuinka valtava se olikaan! -- Vähäinen kokemukseni pelastusveneeseen joutuneista villieläimistä oli saanut minut luulemaan, että verenvuodatukseen liittyi runsaasti meteliä ja vastarintaa. Nyt kaikki kävi vähin äänin.
(s. 194) 

Kerronnan sävy muuttuu tässä vaiheessa kirjaa. Leppoisahkona kasvutarinana alkanut kertomus muuttuu seikkailuksi ja kamppailuksi selviytymisestä. Pii askartelee itselleen lautan, koska ei ymmärrettävistä syistä tahdo hengailla samassa veneessä bengalintiikerin kanssa. Lukijalle esitellään suhteellisen uskottavasti, kuinka kerätä vettä, säännöstellä ruokaa ja kalastaa hengenpitimikseen tuhansien kilometrien päässä lähimmästä satamasta. Viikkojen kuluessa epätoivo alkaa hiipiä veneeseen, kun pelastusta ei kuulu. Piin ei auta muu kuin kesyttää tiikeri kumppanikseen.

Mitä pidemmälle haaksirikkotarinassa mennään, sitä epäuskottavammaksi se käy. En tässä käy sen enempiä spoilaamaan tarinaa, mutta eräässä vaiheessa mennään jo vahvasti fantasian puolelle, mikä häiritsee, kun niin pitkään on pysytty ainakin pinnallisesti realistisessa kerronnassa. Mutta hetkinen, eikös kirjan alussa puhuttu viljalti uskonnoista? Ja siitä, kuinka tärkeämpää kuin se, mihin uskoo tai ovatko uskonnot keskenään ristiriidassa, on usko itsessään? Siitäkö tässä merenkulkutarinassa onkin kyse, pyhäkoulun oppitunnista? Asiat voivat olla näin tai noin, ja se jää lukijan päätettäväksi. Viimeisen sivujen keskustelu tarinan merkityksestä on miltei raivostuttava. Tämäkö olikin kaikki vain vertauskuvallista? Vai oliko sittenkään?

Jokin tarinassa jäi häiritsemään ja jätti lievän huijatuksi tulemisen tunteen. Sinänsä Piin elämä on vahva esimerkki siitä, kuinka tarina voi johdatella yhteen suuntaan vaikka onkin todellisuudessa viemässä toisaalle. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että totuus voisi olla noin simppeli valintakysymys. Tyylin puolesta Martel vie pisteet kotiin, samoin kuin Helene Bützowin tuttuun tapaan hieno suomennos.

Piin elämä täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

"Ihminen on kaikkialla sama"

Asko Sahlberg: Pilatus

(Like, 2016)

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Hetkinen, suomenkielinen historiallinen romaani, joka sijoittuu antiikin Roomaan? Kyseessä ei kuitenkaan ole Mika Waltarin kadonnut teos, vaan viime vuonna julkaistu Asko Sahlbergin Pilatus. Vertailulta Waltariin ei voi välttyä, sillä romaanin päähenkilöksi valitusta Pontius Pilatuksesta on Waltarikin kirjoittanut Valtakunnan salaisuudessa. Myös tyylillisesti synkkään itsetutkiskeluun taipuvainen Pilatus kuulostaa tutulta hahmolta. Riittävätkö Sahlbergin rahkeet nousta omilleen omalla äänellään?

Sahlbergin romaanin Pilatuksen tarina alkaa Juudean käskynhaltijan elämän loppupuolelta, erään kriisin jälkipuinneista. Innokkaat legioonalaiset ovat tukahduttaneet juutalaisten mielenosoituksen turhankin verisesti, ja Pilatus joutuu palaamaan Roomaan tekemään tiliä päätöksistään. Matkalla Pilatus muistelee nuoruuttaan, sotaretkiään, poliittisen uransa alkua Roomassa, sekä tietenkin kohtaamistaan puusepästä profeetaksi ryhtyneen nuoren Jeshuan kanssa.

Paljon huomiota saa Rooman valtakunta, ja kuinka valta saavutetaan niin henkilökohtaisella kuin valtakunnan tasolla. Päästäkseen vallan kahvaan juonittelulla ei ole minkäänlaisia rajoja. Mustamaalaus, korruptio ja salamurhat ovat täysin arkipäiväisiä. Pilatus kokee Rooman moraalittomana ja pyrkii itse säilyttämään edes jonkinlaisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Mikäli vaihtoehtona on olla tekemättä mitään, Pilatus valitsee mieluiten sen tien. Valitettavasti valinnan tekemättömyys ja vastuun pakoilu johtavat tilanteiden eskaloitumiseen, jolloin Pilatus joutuu tekemään hätiköityjä päätöksiä hetken mielijohteesta.

Valta huumannuttaa ja vie arvostelukyvyn, ja vehkeilyyn kyllästynyt Pilatus haluaa mahdollisimman kauas Roomasta. Sotatila on valtakunnassa lähes jatkuva, kun Rooman sivistystä levitetään alemmille kansoille:

"Tarkoitat kai, että valtakunnista vahvimmalla ei ole pelkästään oikeutta vaan myös velvollisuus alistaa toiset kansat valtaansa."
"Juuri sitä. Onhan meidän sivistyksemme ylivertainen ja sitä levittämällä teemme suuren palveluksen ihmiskunnalle. Se vaatii uhrinsa, mutta sille ei mahda mitään. Myös muut kansat sotivat ja pyrkivät anastamaan alueita ja rikkauksia toisiltaan. Se kuuluu niin sanoakseni valtakuntien luonteeseen. Rooman tarkoitus on ennen pitkää varmistaa koko maailman rauha."
(s. 152)

Vaikka roomalaiset itse kokevatkin oman valtakuntansa, kulttuurinsa ja uskontonsa ylivertaisena, valloitetut kansat eivät sitä välttämättä sellaisena näe. Toisaalta roomalaiset sallivat kyllä muidenkin kuin omien jumaliensa palvonnan - ovathan roomalaisten jumalat vain lähinnä toisiin vaatteisiin puettuja kreikkalaisia jumalia - mutta eivät osaa ottaa huomioon sitä, että esimerkiksi Juudeassa roomalaiset jumalat nähdään loukkaavina epäjumalina. Kaikki jumalat ovat Roomassa saman arvoisia, ja tilanteen mukaan voi uhrata milloin millekin jumalalle. Mutta Juudeassa on vain yksi jumala, tosin sitäkin tulkitaan eri tavoin riippuen siitä, kysyykö farisealaisilta vai saddukealaisilta.

Pilatuksen tarinaa ei voisi kertoa ilman Jeesusta. Jeshuan hahmosta Sahlberg ei ota kantaa, onko tämä jumalainen vai ei. Sahlberg kuvaa Jeshuan profeettana, joka on varma taidoistaan, mutta joka ei kerskaile. Pilatuksen vaimoon profeetan sanat tekevät lähtemättömän vaikutuksen, mutta Pilatus pysyy skeptisenä. Pilatus ei kuitenkaan ole Uuden Testamentin välinpitämätön hallitsija, vaan tuntee suurta myötätuntoa Jeshuaa kohtaan ja arvostaa tätä, eikä haluaisi tuomita häntä vain yhtenä uhrina pitkässä poliittisten vehkeilyjen sarjassa. Pilatus pyrkii hyvään, mutta halussaan paeta vehkeilyjä ja vastuuta onnistuu aiheuttamaan ihan yhtä paljon ongelmia.

Sahlbergin päätös lähteä kulkemaan samoja polkuja Mika Waltarin kanssa on hieman ongelmallinen. Pilatus on synkistelevä, paikoin pateettinen ja kohtaloaan valitteleva kuin Waltarin vastahakoiset sankarit konsanaan. Miltei odotin repliikkejä, joissa kerrottaisiin ihmisten puheiden olevan kuin kärpäsen surinaa tai kunnian muuttuvan tuhkaksi suussa. Hyvin samanlaista runollista kielenkäyttöä Sahlberg harrastaa. En tiedä, onko tätä romaania edeltänyt Herodes samankaltainen, mutta ainakaan Pilatuksen perusteella en ole täysin vakuuttunut Sahlbergin tyylistä.

Uskonnot näyttelevät Pilatuksessa suurta osaa, joten kuittaan sillä Helmet-haasteen kohdan 44. Muita sopivia kohtia ovat 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

(Gummerus, 2013)

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Nuoren lestadiolaisperheen arkea varjostaa uupumus. Alle kouluikäisiä lapsia on jo neljä, ja vielä lisää on tulossa. Oliko tämä se tulevaisuus, jota mies ja nainen odottivat? Pauliina Rauhalan esikoisteos käsittelee runollisella kielellä varsinkin Pohjois-Suomessa varsin laajalle levinnyttä uskonnollista herätysliikettä ja sen vaikutusta nuorten ihmisten elämään.

Olen itse varttunut sellaisessa osassa Kainuuta, jossa lestadiolaisuus ei koskaan ollut erityisen yleistä. En itse asiassa muista tunteneeni koulussa yhtään lestadiolaista oppilasta. Siksipä muutto Ouluun vajaat kymmenen vuotta sitten avasi silmäni aivan uudella tavalla. Täällä puhuttiin yleisesti "lestoista", "L-positiivisuudesta" ja "lestatutkasta", jolla kyseiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset tunnisti kilometrin päästäkin. Kuulin tarinoita lestadiolaisten sisäänpäinlämpiävyydestä ja siitä, kuinka lestadiolaiselta opettajalta oli turha odottaa kymppiä jos itse ei "ollut uskomassa", kuten lestadiolaiset itse asian ilmaisevat. Työ- ja harjoittelupaikat tarjottiin ensisijaisesti omalle väelle ja muita katsottiin nenänvartta pitkin ja kanssaan kiellettiin seurustelemasta. Jopa samassa pöydässä istuminen ei-uskovaisten kanssa saattoi olla paheksuttavaa. Itse en oikein vieläkään osaa huomioida asiaa, vaikka kyseinen ilmiö onkin tullut tutummaksi. Mutta itse herätysliike ja sen opetukset ovat edelleen pitkälti arvoitus minulle. Siksipä tartuin Rauhalan teokseen mielenkiinnolla.

Lars Levi Laestadius ei ollut huumorimiehiä. Kuva: Wikimedia Commons

Taivaslaulussa ei niinkään puututa lestadiolaisuuden oppeihin, vaan pohditaan kauniilla kielellä jaksamista suurperheen arjessa. Huoli paitsi omasta jaksamisesta, myös siitä, miten lapsia tullaan kohtelemaan oman yhteisön ulkopuolella painaa kovana. Rauhala asettaa näkökulman lestadiolaisuuden sisälle, nuoren perheenäidin Viljan ja -isän Aleksin kokemuksiin uskosta ja perheen kasvattamisesta, yhteisöstä ja ulkopuolisuudesta. Paljastuksilla tai kohulla ei revitellä, sävy on enemmänkin myötätuntoinen, lämmin ja haikea. Heidän tarinaansa kerrotaan osaksi takaumina, jotka pohjustavat nykyhetkeä. Osan kerronnasta muodostaa perheenisän ylläpitämä blogi ja siihen liitetyt kommentit. Valitettavasti Rauhalalla blogiteksti ja kommentit osana romaanin kerrontaa toimivat ideana paremmin kuin käytännössä.

Vaikka sivumäärältään perheenäidin osaa kuvataan enemmän, jäi ainakin minulle kuvaus isän kokemuksesta ja historiasta vahvemmaksi. Uskonnon dogmien epäily ja samaan aikaan horjumaton luottamus omaan vaimoon ja perheeseen kosketti tavalla, jota kuvaus äidin loppuunpalamisesta ei ehkä saanut minussa aikaan. Viljan hahmo jäikin minulle ohuehkoksi, vaikka kuvaus naisista lastentekoon pyhitettyinä astioina kylmäsikin syvälti.

Vaikka lestadiolaisuutta kritisoidaan, sen yhteisöllisyydestä ja arvoista löydetään myös lämpöä. Teoksesta muodostuu tietyllä tavalla puolustuspuhe lestadiolaisuutta koskevia ennakkoluuloja vastaan. Rauhalan huomiot nyky-yhteiskunnasta ovat parhaimmillaan teräviä: 

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naistenvartaloja.
(s. 36)

Loppujen lopuksi tarinaa Taivaslaulussa ei ole kuin nimeksi. Pääpaino onkin enemmän tunnelman luonnissa ja kuvan maalaamisessa nuoren lestadiolaisperheen arjesta. Se onkin kuvauksena kaunis kuin kuulas vesivärimaalaus. Rauhalan proosa vilisee oivaltavia viittauksia kansanlauluihin ja virsiin. Näille löytyy teoksen lopusta myös nykyään niin muodikas lähdeluettelo (kuka sen trendin aloitti?), joka on ehkä hitusen tarpeeton. Kuitenkin kirja oli jokseenkin harmiton ja ohut, ja sen kielen kauneudesta huolimatta tuskin tartun siihen toista kertaa.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.