Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009. Suom. Maija Paavilainen. Bazar, 2014)

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Jos on 11-vuotias poikkeuksellisen älykäs ja itsevarma tyttö Englannin maaseudulla sijaitsevassa vanhassa kartanossa 1950-luvulla, äiti kuollut, isä etäinen postimerkkeilijä ja isosiskot sietämättömiä teinejä, mihin purkaa kaikki padottu tarmokkuus? Flavia de Lucen vastaus on kemia. Ja siinä sivussa murhien ratkominen. Kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarisarja nuoresta kemististä Flavia de Lucesta on kerännyt ihastusta, ja ymmärrän kyllä miksi. Flavia-dekkarit ovat vanhoja kunnon murhamysteerejä Agatha Christien hengessä. Poissa on nykydekkareiden seksuaalisella väkivallalla ja psykopatioilla mässäily ja viinaan menevä ihmisiä vihaava rikostutkija, joka painiskelee oman menneisyytensä kanssa. Tilalla on kutkuttava murha kartanossa, useita epäiltyjä, paljon teetaukoja, kemiallisia kokeita ja ihastuttava päähenkilö, joka ei olekaan aivan niin itsevarma kuin päälle päin näyttää.

Flavian äiti Harriet on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Flavian ollessa vasta yksivuotias. Flavian isä, Haviland, ei koskaan kunnolla toipunut tragediasta, ja vanhemmat tyttäret Ophelia ja Daphne purkavat omat pulmansa pikkusiskoon. Isä eristäytyy työhuoneeseensa tutkimaan ja ylläpitämään arvokasta postimerkkikokoelmaansa. De Lucen perheen lisäksi kartanossa asuu kamaripalvelija Dogger, joka oli sota-aikana Flavian isän aseveli. Sotavankeus ja pakkotyö Burman kuoleman rautatiellä jättivät Doggeriin syvät arvet. Nykyään Dogger on vain varjo entisestä itsestään, ja sodan muistot aiheuttavat hänelle silloin tällöin kamalia kauhukohtauksia. Hajamielisen ja omalaatuisen Doggerin älykkyys ja myötätunto tekevät kuitenkin hänestä eräänlaisen sielunkumppanin Flavialle.

Eräänä päivänä kartanon ovelta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki, mikä saa Flavian isän pois tolaltaan. Myöhemmin Flavia kuulee isänsä riitelevän miehen kanssa, jonka Flavia myöhemmin löytää henkitoreissaan pihamaan kurkkupenkistä. Kuollessaan mies kuiskaa viimeisillä voimillaan sanan 'vale'. Kuka mies oikein oli? Onko isä syyllistynyt murhaan? Miten lintu ja postimerkki liittyvät kuolleeseen mieheen? Mitä tarkoittaa sana 'vale' - muuta kuin paikkaansa pitämätöntä väitettä, mille harhapolulle suomennos tahattomasti johdattelee? Entä mitä tekemistä tällä kaikella on ikkunalaudalle jääneen vaniljapiirakan kanssa?

Juonivyyhti alkaa keriytyä auki nopeasti. Johtolangat ja epäillyt seuraavat toisiaan, kun Flavia alkaa tutkia tapausta. Paikalliset poliisivoimat komisario Hewittin johdolla eivät jostain kumman syystä ota 11-vuotiaan tytön apua vastaan riemulla. Flavia itse taas on innosta suunniltaan, eikä kohtaaminen kuoleman kanssa hätkähdytä häntä tippaakaan:

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
(s. 37)

Flavian utelias mieli ja tieteelliset metodit johdattavat tämän ratkaisun äärelle poliisia nopeammin. Flavia on itsepäinen, salaileva ja omasta mielestään nokkelampi muita. Eli sellainen kuin 11-vuotiaan tytön ikään kuin kuuluukin olla. Flavian hahmo onkin Bradleyn dekkarisarjan kaikkein kantavin tukipalkki. Juoni on, kuten sanottua, perinteistä dekkarikamaa ja hyvä niin, mutta se, mikä erottaa Bradleyn muista vastaavista dekkaristeista on nimenomana Flavian hahmo. Nuori intohimoinen kemisti ja murhatutkija on todella sympaattinen. Jos Flavia olisi erehtymätön ja moitteeton, hän olisi hahmona todella ärsyttävä. Mutta Flavia ei ole aina oikeassa, ja hänen taustallaan on valtavasti surua ja yksinäisyyttä sekä läheisyyden kaipuuta, mikä nostaa hänet paljon monimuotoisemmaksi hahmoksi kuin aluksi kuvittelisi. Flavia ei ole koskaan saanut tuntea äitiään ja tuntee mustasukkaisuutta siskojaan kohtaan sen vuoksi. Flavia on turhautunut isänsä eristyneisyyteen ja haluaisi ravistella tätä, mutta puolison kuolema on kasvattanut niin syvän kuilun Havilandin ja perheensä välille, ettei sitä helposti ylitetä.

Surulliset ainekset ovat kuitenkin vain mausteena keitoksessa, ja Piiraan maku makea on sävyltään enimmäkseen kepeä ja kupliva. Bradleyn teos on nopealukuinen, perinteitä kunnoittava dekkari, jonka parissa viihtyy mainiosti sen keston ajan. Suomentaja Maija Paavilainen kirjoittaa tyylikkäästi ja kääntää eri hahmojen puheenparret mainioksi, vivahteikkaaksi suomen kieleksi. Helmet-lukuhaasteesta kirja kuittaa seuraavat kohdat:

3. Kirja aloittaa sarjan
11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin"

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

(Teos, 2012)

42. Esikoisteos

Myös tämän opin isältäni, mutta nyt uskon, että olisin oppinut sen yhtä lailla ilman häntä.
Voin valita oman alkuni.
Ehkä valitsen oman loppuni.
Alku oli se päivä, jolloin isä vei minut paikkaan, jota ei ollut.

(s. 10)

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2017 alkoi haasteen kohdalla 42, esikoisteos. Jos ihan tarkkoja ollaan, ehdin aloittaa kirjan jo viime vuoden puolella, mutta älkäämme takertuko siihen. Teemestarin kirja on Emmi Itärannan vuonna 2012 julkaistu esikoisteos, jota Itäranta kirjoitti yhtä aikaa suomeksi ja englanniksi opiskellessaan Kentin yliopistossa. Teos julkaistiin englanniksi nimellä Memory of Water vuonna 2014.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, joskin hyvin erinäköiseen kuin mihin olemme nykyhetkessä tottuneet. Napajäätiköt ovat sulaneet ilmastokatastrofin seurauksena ja makeasta vedestä on tullut tarkkaan säännösteltyä. Makean veden huventuessa on syttynyt suursota, joka on entisestään pahentanut ilmasto-oloja ja tehnyt pohjoisten napa-alueiden vesistöt ja rannikot elinkelvottomiksi. Kartat ovat muuttaneet muotoaan ja historia on pyyhkiytynyt unohduksiin. Aikaa ennen katastrofia ei juuri tunneta. Sen ja tapahtumahetken välissä on pimeäksi vuosisadaksi kutsuttu aikakausi, jolloin suuri osa sitä edeltävästä tiedosta on tuhoutunut ja unohtunut.

Vallassa on jonkinlainen sotilasvaltio, joka haiskahtaa kovasti Kiinalta. Sen epämääräisesti aasialainen kulttuuri on levinnyt entisen Euroopankin alueelle. Tähän kulttuuriin kuuluvat semiuskonnolliset teeseremoniat, joiden ylläpitäjät, teemestarit ovat yhteiskunnan arvostettuja jäseniä, joille on annettu erivapauksia veden käytön suhteen. Seremonia on kuin maallinen jumalanpalvelus, zenmäinen hiljentyminen ja pieni häivähdys ylellisyyttä maailmassa, jossa suurimpia aarteita ovat hyväkuntoiset muoviastiat. Teemestarin ammatti kulkee suvussa isältä pojalle siihen kuuluvine ammattisalaisuuksineen. Kirjan päähenkilö, Sonia, on teemestarin tytär ja seuraava teemestari. Hän löytää vanhalta kaatopaikalta muinaisia esineitä, jotka paljastuvat menneestä maailmasta kertovaa tietoa sisältäviksi äänitallenteiksi. Ensin tietenkään kummallisten kapistusten merkitys ei aukea, mutta päähenkilön teknisesti suuntautuneempi ystävä Sanja selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta, mitä mystiset kiekot ovat. Yleisesti hyväksytty totuus saastuneista maista ei ehkä pidäkään paikkaansa.

Kirja ei pyri peittelemään ekologista ideologiaansa, ja miksi pitäisikään. Ilmastonmuutoksen syitä ei lähdetä ruotimaan, vaan huomio kiinnittyy muutoksiin politiikassa (pinnallisemmin) ja kulttuurissa (vahvemmin). Juuri tästä pidän scifissä: otetaan jokin tieteeseen tai teknologiaan liittyvä ajatus, ja katsotaan mitä seurauksia sillä on ja viedään tuo ajatuskulku mahdollisimman pitkälle. Lähimpina vertailukohtina Itärannan teoksesta tulee välittömästi mieleen Frank Herbertin Dyyni ja Ursula K. Le Guinin teokset. Seura ainakin on siis mairittelevaa, vaikka aivan edellämainittujen kirjailijoiden luokkaan Itäranta ei ainakaan esikoisteoksellaan vielä yllä. Olisin ehkä kaivannut ilmastonmuutoksen kulttuurisia ja poliittisia vaikutuksia luotaavan ajatuskulun menevän vielä pidemmälle. Miksi nimenomaan teeseremonia on saanut erikoisstatuksensa maailmassa, jossa vedestä on pula? Millaista elämä on tuon maailman suurkaupungeissa tai muissa kulttuureissa? Mikä on vallassa olevan sotilasvaltion laajuus ja ideologia hallinnon taustalla? Toisaalta, kirjan päähenkilö on nuori nainen pienessä kylässä. Ehkäpä rajattu näkökulma on tarkoituksellinen.

Kerronnallisesti tarina ei ollut maailman omaperäisin, mutta ei siinä sinänsä vikaakaan ollut. Tarinan huipentavaa matkaa kielletyille seuduille suunnitellaan pitkään ja hartaasti, jolloin itse suunnittelu ja päähenkilöiden suhde nouseekin huippukohdaksi matkan sijaan. Jokin toinen kirjailija olisi voinut kohdistaa huipun jonnekin muualle, mutta silloin tarinakin olisi eri. Olin myös aistivinani pientä eroottista jännitettä kirjan päähenkilön ja hänen ystävänsä välillä. Olipa se kirjailijan tarkoitus tai ei, tämä kiehtovan hienovarainen suhteen rakentelu toi muuten ehkä aavistuksen ohuisiin hahmoihin lihaa luiden ympärille. Kirjan kieli on oikein miellyttävää: kaunista ja runollista, mutta kerrontaa tukevaa eikä liikaa itseensä huomiota kiinnittävää. Vesi ja veteen liittyvät metaforat ovat toistuva johtoaihe, ja ne kulkevat kerronnan pohjalla kuin suoni kallioiden sisässä. Pidin siitä, miten monia nykyhetken asioita ja esineitä kuvattiin ikään kuin niiden käyttötarkoitusta ei ymmärrettäisi, mikä loi tyylikkäästi tulevaisuuden ajankuvaa. Tutut paikannimet uudessa ympäristössä stimuloivat mielikuvitusta, ja ulkomaiselle lukijalle tuonevat mielenkiintoista vieraantumisen tunnetta. En ole aivan varma mitä mieltä olen kirjan englanninkielisestä nimestä ja sen viittauksesta homepatian vaikuttaviin voimiin ja miten ne liittyvät mihinkään. Ehkä jätän sen sen kummemmin analysoimatta, voi olla parempi niin. 

Lupaava esikoisteos. Pitänee ottaa Itärannan seuraava kirja, Kudottujen kujien kaupunki joskus lukulistalle.