Yann Martel: Piin elämä

Yann Martel: Piin elämä

(Life of Pi, 2001. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2012)

Te ette voi osoittaa, kumpi tarina on totta ja kumpi ei

33. Selviytymistarina

"Minulla on tarina, joka saa teidät uskomaan Jumalaan", sanotaan esipuheessa kirjailija Yann Martelille. Martel, tai siis hänen fiktiivinen alter egonsa, kirjaa ylös Kanadan-intialaisen Piscine "Pii" Patelin uskomattoman seikkailun, jolle jo esipuheesta voi päätellä vahvan uskonnollisen pohjavireen. Yleensä olen allerginen allegoriselle kerronnalle. Nytkin se oli vähällä pilata lukukokemuksen. Piin elämä todistaa tarinan viettelevästä magiasta. Se myös väittää, että totuus on valintakysymys.

Ranskalaisen uimahallin mukaan nimetty Piscine Patel kasvaa Intian Pondicherryssä Patelin perheen omistamassa eläintarhassa. Patel luo itselleen uuden identiteetin lyhentämällä hieman kiusallisen etunimensä: Piscinestä tulee Pii, matemaattinen symboli, jonka merkittävyys geometriassa on kuin taivaassa saneltu. Piin herkkiin nuoruusvuosiin vaikuttavat erityisesti kaksi miestä, joilla on sattumalta sama nimi; toinen on biologian opettaja ja toinen muslimimystikko. Piitä kiehtovat hengelliset kysymykset, mutta perhettä järkyttää se, että hän pitää kaikkia uskontoja yhtä oikeina. Pii hakee oppia yhtä aikaa kristinuskosta, islamista ja hindulaisuudesta, mikä närkästyttää kyseisten uskontojen harjoittajia, kun heille selviää Piin uskonnollinen uskottomuus. Piille kaikki uskon ilmenemismuodot ovat yhtä tosia, eivätkä millään tavoin ristiriidassa keskenään. Tärkeintä on usko, eivät sen ulkoiset tunnukset.

Intian 1970-luvun poliittisen kuohunnan vuoksi Patelin perheen isä päättää myydä eläintarhan ja muuttaa perheineen kauas Kanadaan vakaamman tulevaisuuden toivossa. Rahtilaiva Tsimtsum lähtee pitkälle matkalleen kuin Nooan arkki konsanaan, tosin eläimiä on ruumassa huomattavasti enemmän kuin kaksi kutakin lajia. Laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Ainoana selviytyjänä ihmisistä on pelastusveneeseen ehtinyt Pii. Veneeseen päätyvät Piin lisäksi jalkansa murtanut seepra, hyväntahtoinen orankiemo, nälkäinen hyeena ja valtava bengalintiikeri.

Se oli alle viiden metrin päässä minusta. Kuinka valtava se olikaan! -- Vähäinen kokemukseni pelastusveneeseen joutuneista villieläimistä oli saanut minut luulemaan, että verenvuodatukseen liittyi runsaasti meteliä ja vastarintaa. Nyt kaikki kävi vähin äänin.
(s. 194) 

Kerronnan sävy muuttuu tässä vaiheessa kirjaa. Leppoisahkona kasvutarinana alkanut kertomus muuttuu seikkailuksi ja kamppailuksi selviytymisestä. Pii askartelee itselleen lautan, koska ei ymmärrettävistä syistä tahdo hengailla samassa veneessä bengalintiikerin kanssa. Lukijalle esitellään suhteellisen uskottavasti, kuinka kerätä vettä, säännöstellä ruokaa ja kalastaa hengenpitimikseen tuhansien kilometrien päässä lähimmästä satamasta. Viikkojen kuluessa epätoivo alkaa hiipiä veneeseen, kun pelastusta ei kuulu. Piin ei auta muu kuin kesyttää tiikeri kumppanikseen.

Mitä pidemmälle haaksirikkotarinassa mennään, sitä epäuskottavammaksi se käy. En tässä käy sen enempiä spoilaamaan tarinaa, mutta eräässä vaiheessa mennään jo vahvasti fantasian puolelle, mikä häiritsee, kun niin pitkään on pysytty ainakin pinnallisesti realistisessa kerronnassa. Mutta hetkinen, eikös kirjan alussa puhuttu viljalti uskonnoista? Ja siitä, kuinka tärkeämpää kuin se, mihin uskoo tai ovatko uskonnot keskenään ristiriidassa, on usko itsessään? Siitäkö tässä merenkulkutarinassa onkin kyse, pyhäkoulun oppitunnista? Asiat voivat olla näin tai noin, ja se jää lukijan päätettäväksi. Viimeisen sivujen keskustelu tarinan merkityksestä on miltei raivostuttava. Tämäkö olikin kaikki vain vertauskuvallista? Vai oliko sittenkään?

Jokin tarinassa jäi häiritsemään ja jätti lievän huijatuksi tulemisen tunteen. Sinänsä Piin elämä on vahva esimerkki siitä, kuinka tarina voi johdatella yhteen suuntaan vaikka onkin todellisuudessa viemässä toisaalle. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että totuus voisi olla noin simppeli valintakysymys. Tyylin puolesta Martel vie pisteet kotiin, samoin kuin Helene Bützowin tuttuun tapaan hieno suomennos.

Piin elämä täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!

"Piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!"

Volter Kilpi: Alastalon salissa 

(1933. Otava, 2011)

Monoliitti. Soittakaa Also Sprach Zarathustra.

19. Yhdenpäivänromaani

Alastalon salissa, tuo suomalaisen kirjallisuuden pelonsekaista kunnioitusta herättävä yhdenpäivänromaani par excellence. Joidenkin mielestä upea, modernistinen klassikko Joycen ja Proustin hengessä. Toisten mielestä sietämätöntä, teennäistä jaarittelua. Vielä useampien mielestä tuskin mitään, sillä monella on tainnut jäädä koulun äidinkielen tunneilta mieleen kuva kirjasta, jota ei normaali ihminen voi lukea. Pakko myöntää, että itsekin pienellä jännityksellä tartuin kirjaan. Se on sääli, sillä vaikka Alastalon salissa on eittämättä vaikeahkoa luettavaa, se on myös erittäin palkitsevaa eikä mielestäni ollenkaan puisevaa.

1800-luvun puoleen väliin sijoittuvan kirjan aihe on helposti kuvailtu. Turun saaristossa elävät merikapteenit, talonisännät ja muut pitäjän suurmiehet kokoontuvat neuvottelemaan uuden parkkilaivan rakennuttamisesta ja sen osingoista. Tämä on myös se, mitä reilun 800 sivun aikana tapahtuu. Kirjaa onkin turha miettiä siltä kannalta, mitä siinä tapahtuu, sillä se ei ole kovin paljon. Tärkeintä ei olekaan mitä tapahtuu, vaan miten, miksi ja kuinka tapahtumat tai tapahtumattomuus kuvataan kielen keinoin. Vaikka tapahtumien näennäinen kesto on kuutisen tuntia yhden päivän aikana, hahmojen historiaa käydään takaumien ja tarinoiden kautta pitkälle menneisyyteen. Aika on suhteellista, minkä Kilpi pyrkii tekstillään todistamaan.

Parkin piirustukset. Rakennusohjeet löytynevät YouTubesta. Kuva: Wikimedia Commons

Tiivistettynä romaanissa on siis kyse kauppaneuvotteluista. Pitäjän mahtavat suunnittelevat valtavaa investointia ja pohtivat sen hyviä ja huonoja puolia ja ennen kaikkea kuinka he hyötyisivät siitä. You gotta spend money to make money, kuten sanotaan. Vetovastuussa on Alastalon isäntä Mattson, joka on kuin lipevä myyntimies, jolla on sosiaalista pelisilmää ja kunnianhimoa vaikka muille jakaa. Mukana neuvotteluissa on niin suurten tilojen omistajia ja jo useita laivoja rakennuttaneita konkareita kuin pienempiäkin tekijöitä ja vasta noviiseja merenkulkualalla.

Kilpi vie proosansa jokaisen päähenkilön ajatusten sisälle ruoppaamaan heidän motiivejaan, halujaan ja epävarmuuksiaan pohjamutia myöten. Jokaisella hahmolla on omanlaisena tapa pukea ajatukset sanoiksi: Alastalo on tuttavallinen ja sanavalmis, Langholma juhlallinen, Pukkila änkyttää ja toistelee samoja asioita, kun taas Härkäniemi selittää kaiken pitkään ja hartaasti. Tämän kautta lukijalle selviää, kuka on rikkaan sukunsa myötä itsevarmemmassa asemassa kuin toiset, ja kuka taas on ikuisesti tuomittu kiertämään oman katkeruutensa ja alemmuudentunteensa kehää. Kuka ottaa ohjat ja kuka seuraa kuin pässi narussa, kuka taas odottaa tilaisuuttaan kärsivällisesti tarkkaillen. Kuka on juonut maansa ja talonsa velaksi asti, kuka taas on kitupiikki joka tilanteessa, paitsi silloin kun joku muu tarjoaa. Kenellä on sukuvelvotteita kenenkin kanssa ja keiden välillä on kaunaa. Hiljalleen miesten välisistä suhteista paljastuu yllättävänkin suuri, inhimillinen draama, jonka merkittävyys saa satojen sivujen kehittelystä raskaan painon.

On järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen menestyy kunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy tapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa ryysyille, muusta kurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu! Toisella on Langholman naama ja toisella ei, ja Langholman naamasta saa täräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa leukoihinsa ja lujasti! (II, s. 302)

Näin yhdeksi suureksi teemaksi isäntien välisessä keskustelussa muodostuu sosiaalisen aseman tärkeys. Isäntien joukossa on selkeä hierarkia, joka näkyy kaikessa. Missä järjestyksessä kahvit ja totijuomat tarjotaan, kuka aloittaa keskustelun, miten sopimuspaperit allekirjoitetaan ja kuinka ison osuuden laivasta kukin tohtii kustantaa. Usein siteeratussa piipunvalintaluvussa, jossa Härkäniemen isäntä pohtii seitsemänkymmenen sivun ajan, millaisen piipun valitsisi poltettavaksi, tätä teemaa puidaan: jokaiselle on olemassa hänelle sopiva piippu, eikä liian hieno piippu sovi alhaisemman isännän suuhun. Mutta kuinka sen hienoimman piipun saisi itsellensä niin, että se sopisi suuhun eikä antaisi pilkan aihetta, kun luokkarajat ovat niin armottomat? Ryysyistä ei juuri nousta rikkauksiin, ja auta armias sitä, joka etikettiä rikkoo tai käyttäytyy luokalleen muuten sopimattomasti. Tietyllä tavalla Alastalon salissa on sovellettua taloustiedettä, jota voisi käyttää vaikka oppimateriaalina kansantalouden, markkinoinnin ja johtamisen kursseilla.

Mikäli Kilven kieli ei olisi niin uskomattoman rikasta, kerronta voisi yksityiskohtaisuudessaan käydä puisevaksi. Näin ei kuitenkaan käy. Kilpi on kielellinen virtuoosi, joka vyöryttää nautittavan kielikuvan toisensa perään, käyttää laajempaa sanavarastoa kuin yksikään toinen tietämäni suomalainen kirjailja ja luultavasti keksii itsekin melko monta sanaa ja sanontaa romaanin aikana. Aiheensa mukaisesti merenkulku näkyy myös kielessä runsaina merellisinä kielikuvina ja pitkitettyinä metaforina. Kerronnassa on myös runsaasti tietynlaista hiljaista huumoria - raamatullis-myytillisiltä kalskahtavat nimet kuten Malakias Afrodite Härkäniemi tai lukujen lakoniset alaotsikot ("Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.") hykerryttävät lukijaa.

Nautiskelin Kilven kielestä ja kerronnasta suuresti. Kilven pointti siitä, mitä tapahtuminen fiktiossa edes tarkoittaa, on edelleen validi ja melko ainutkertainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Sen tosin huomasin, että väsyneenä ei kirjaan passannut tarttua. Pitkät virkkeet sotkeentuivat helposti mielessä jos ei ollut tarkkana. Kuitenkin sanoisin, että Alastalon salissa on turhaan pelätty klassikko, jolle kannattaa antaa rutkasti aikaa. Sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.