Taru Anttonen & Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava

Taru Anttonen & Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava

(Into, 2016)

Eettisempää lihaa etsimässä

23. Kirjassa on mukana meri

Lihan syöminen joka aterialla päivittäin ei ole millään tavalla ekologisesti kestävää. Lihan teollinen tuotanto vaatii niin paljon ympäristöltä, ettei sen kuormittavuus ole missään suhteessa siitä saatavaan hyötyyn, varsinkin kun prosessoitu liha ei välttämättä ole edes erityisen maukasta. Samalla kaupasta saatava liha on ihmisten mielikuvissa etääntynyt yhä kauemmas niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Lihan tuotanto pyritään maksimoimaan sitä tuottavien eläinten, tuntevien olentojen, hyvinvoinnin kustannuksella. Olen alkanut tarkkailla omia syömistottumuksiani viime aikoina ja havahtunut siihen, kuinka paljon lihaa todella syön. Halusin perehtyä lihansyöntiin ja sen ympäristövaikutuksiin ja eettisiin puoliin hieman nettikeskusteluja syvemmin. Tartuin kirjakaupassa siis tietokirjaan, joka ei peittele tarkoitusperiään: Taru Anttosen ja Jukka Vornasen teokseen Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava.

Anttosen tausta on yhteiskuntatieteissä, mutta omakohtaista kokemusta eläinten kasvatukseen hän on saanut perheensä maitotilalla. Vornanen on väitöskirjaansa viimeistelevä kulttuurihistorian tutkija, jonka tutkimuskohteena on kasvissyönnin historia Suomessa. Kirjoittajat myöntävät heti kirjan esipuheessa, etteivät he ole ravitsemustieteilijöitä, joten niihin liittyviin asioihin he eivät puutu syvällisesti. Kirjan näkökulma on enemmän sosiologinen ja eettinen.

Kirja on jaettu neljään osaan, jotka tarkastelevat lihansyönnin yleistymistä suomalaisessa ruokapöydässä, lihan teollisen tuotannon vaikutusta ympäristöön, eläinten oloja sekä vaihtoehtojen pohdintaa lihansyönnille. Näkökulma tulee vahvasti esille jo kirjan alaotsikossa: suomalaisten ruokavalion on muututtava. Tämä tuodaan avoimesti esille, ja kirja pyrkii suoraan vaikuttamaan lukijoihinsa:

Meillä on omat intressimme. Olemme huolissamme siitä, mitä kiihtyvä ilmastonmuutos tekee planeetallemme. Olemme huolissamme eläinten hyvinvoinnista. Haluamme, että suomalaiset vähentävät lihankulutustaan myös terveytensä takia. Erityisesti toivonne, että suomalaisilla olisi tarpeeksi tietoa siitä, miten ruokavaliomme vaikuttaa ympäristöön, sen flooraan ja faunaan, ja meihin itseemme.
(s. 14) 

Kirjassa on havaittavissa kaksi eri argumentointityyliä. Toisaalta on historiallinen tilastoihin pohjautuva tapa, joka on ehkä tutumpi tieteellisistä artikkeleista, ja toisaalta journalistinen ja silminnäkijähavaintoihin pohjautuva argumentointi. Huomaan itse pitäväni ensin mainittua luotettavampana. Vaikka historiallinen katsaus on kuivempaa luettavaa kuin minä-muodossa kirjoitettu reportaasi kalkkunatilan teurastuslinjalta, on juuri sen tunteettomuus ja akateeminen etäisyys vaikuttavampaa kuin selkeästi tunnereaktioihin luottava tyyli. Toki graafiset kuvailut eläinten oloista jäävät paremmin mieleen ja sopivat myös kirjan funktioon ihmisten silmien avaajina, mutta liika voi olla liikaa, ja tämä argumentointityyli voidaan helposti ohittaa sensaatiojournalismina.

Luvut, jotka käsittelevät eläinten hyvinvointia, kärsivät tästä tunteellisesta retoriikasta muita lukuja enemmän. Katsaus suomalaisten ruokatottumusten muutokseen ja pohdinnat eettisempien vaihtoehtojen kehittämiseksi ovat kirjan vakuuttavinta antia. Luvut lihatuotannon ekologisista vaikutuksista ovat kylmääviä, ja niistä olisin lukenut mieluusti lisääkin. Myös loppupuolen keskustelu eettisemmista vaihtoehdoista ja mitä ongelmia niihin liittyy, esimerkiksi kalastuksesta tai sirkkatuotannosta, oli hyvin kiintoisaa, ja haluaisin tietää niistä lisää. Onneksi kirjan lähdeluettelo on laaja ja viittaukset selkeitä, joten lisätiedon saanti tulee helpoksi. Kirjoitin jo muistiin parikin teosta lähdeluettelosta, joihin mielelläni tutustun, kunhan saan ne kirjastosta lainatuksi jonain päivänä.

Lihansyöjien maa onnistuu tehtävässään, eli saa ainakin minut lukijana tarkastelemaan omia ruokatottumuksiani kriittisemmin. Täysin purematta en teoksen argumentteja niele, sillä tunteisiin vetoava argumentointityyli syö paikoin uskottavuutta, vaikka asiasisältö sinänsä pitäisikin paikkansa. Puns not intended.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri

"Like the beach we practise talking with our mouth full of stones. A low rattle at sunset."

Keith Bosley (ed.): Skating on the Sea: Poetry from Finland

(SKS, 1997)

23. Käännöskirja

Englantilaisen filologian opintoni yliopistossa ovat poikineet monenlaisia projekteja opiskeluiden jälkeen. Rakkaan kuoroharrastuksen myötä olen silloin tällöin päätynyt kääntämään lauluntekstejä konserttien käsiohjelmia ynnä muuta sellaista varten. Tuota tarkoitusta varten lainasin tämän, Keith Bosleyn toimittaman ja kääntämän kokoelman kirjastosta vertailumateriaaliksi. Vaikka en koe olevani runoudessa asiantuntija, on sen kääntäminen mielestäni erittäin kiehtovaa. Mikä hyvänsä kääntäminen on tiukoin kriteerein tarkasteltuna mahdotonta, mutta runouteen tuo lause pätee erityisesti. Kuinka saada välitettyä toiselle kielelle yhtä aikaa rytmi, mitta, alku- ja loppusoinnut sekä sanojen merkitykset, sivumerkitykset, viittaukset ja ironiat? Täysin mahdotonta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Bosley on siis koonnut yksien kansien väliin suomalaista runoutta aina esikalevalaisesta suullisesta runoperinteestä modernisteihin ja 1900-luvun loppuun saakka ja kääntänyt tuon kaiken englanniksi kullekin tyylikaudelle uskollisesti. Urakka on ollut valtava, ja käsittääkseni alunperin käännetystä materiaalista vain pieni osa päätyi tämän kirjan sisällöksi. Bosley on myös taustoittanut runoja ansiokkaasti pitkässä johdannossa ja lopun viitteissä. Huomaa Bosleynkin olevan musiikin ystävä, sillä monista runoista mainitaan, kuka niiden tekstin on säveltänyt lauluiksi. 

Kokoelma lähtee liikkeelle siis suullisesta runoudesta, kansanlauluista ja epiikasta. Kalevalasta tuttua materiaalia Bosley hyödyntää alkuperäisten runonlaulajien teksteinä, mikä on varsin mielenkiintoinen ja perusteltu valinta, sillä se tuo esille Lönnrotin vaikutuksen Kalevalan editoijana. Poikkeuksena moneen suomalaisen kirjallisuuden antologiaan Bosley on ottanut mukaan myös runsaasti suomenruotsalaisia kirjailijoita, joista moneen tutustuin ensimmäistä kertaa nyt, englanninkielisenä käännöksenä. Valitettavasti ruotsin kielen taitoni on sen verran ruosteessa, että luultavasti sain niistä enemmän irti Bosleyn käännöksinä kuin olisin saanut alkukielellä.

Runokäännöksissä on pinnalla yhtä aikaa vieraus ja tuttuus. Kun lukee kalevalaista eeppistä runoa englanniksi, se tuntuu kuin fantasialta tai toisen kulttuurin kansanperinteeltä. Kun taas joitain Eino Leinon klassikoita näkee englanniksi, ne tuntuvat heti tutuilta, mutta niiden sävy on erilainen, jotenkin jäykempi ja modernimpi kuin suomeksi. Vanhahtava kalevalainen poljento on haastava kääntää, mutta Bosley selviää siitä melko hyvin, vaikka ymmärrettävästi alkusoinnuista joudutaan tinkimään:

The Laplander, the slit-eyed
for ages harboured hatred
for long bore ill-will
against old Väinämöinen:
he waited evenings, mornings
for Väinämöinen to come
for the man from Umento.
Then the old Väinämöinen
into his sledge flung himself
with the straw-coloured stallion
with the pea-stalk coloured horse
drove rumbling away
upon the clear stretch of sea
the open water.
(Arhippa Perttunen, s. 47) 

Parhaiten käännöksinä edukseen esiintyvät modernistit kuten Manner, Saarikoski ja Haavikko ja suomenruotsalaiset runoilijat kuten Franzén, Runeberg ja uudemmista runoilijoista esimerkiksi Claes Andresson. Modernistien etuna luultavasti on vapaa mitta, ja suomenruotsalaisilla taas germaaninen kieli, joka lienee ollut kääntäjällekin helpommin muovattavissa omiin tarkoitusperiin:

There is a road no one has trodden 
before you.
Perhaps it is yours.
If you find it, it is yours.
It does not exist but dies when
you tread it.
When you look round it is gone.
How you got here no one knows, least
of all yourself.
(Claes Andersson, s. 250)

Mielenkiintoinen lukukokemus, joka joskin menee ehkä ennemminkin kuriositeettina kuin varsinaisena nautintona. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 35. Kirjan nimessä on erisnimi