Näytetään tekstit, joissa on tunniste naiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naiset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

(La hija de la española, 2019. Suom. Taina Helkamo. Aula & Co, 2019)


Kohtaloni oli vaieta tahdikkaasti


Fiktiolla on loistava kyky tuoda lähihistoriaa eläväksi, kuten meillä vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tapauksessa, jota lukiessa täytyy oikein muistuttaa itseään, ettei tämä ole historiaa vaan kaunokirjallisuutta. Muinoin historian ja tarinan välille ei juuri tehtyä eroa, ja ovatpa ne edelleen etymologisesti lähellä toisiaan useassa kielessä, vrt. englannin 'history' ja 'story', tai ranskan 'histoire'. Venezuelan poliittinen tilanne on ollut uutisissa paljonkin viime vuosina, mutta aika vähän olen kyseisestä maasta, sen historiasta ja nykytilanteesta tiennyt. Karina Sainz Borgon esikoisteos Caracasissa on vielä yö elävöittää uutisista kuullut kauhut yhden naisen selviytymistarinaksi, joka on fiktiota, vaikkei siltä tunnukaan.

Adelaida elää äitinsä kuoleman jälkeen yksin rapistuvassa ja yhä pelottavammaksi muuttuvassa Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Puolisotilaalliset joukot, joista osa on hallituksen tukemia ja osa ei, taistelevat kaupungin hallinnasta ja pitävät asukkaita keksimiensä mielivaltaisten, muuttuvien sääntöjen talutushihnassa. Mihinkään aiempiin auktoriteetteihin ei voi enää luottaa korruption vuoksi. Aiemmin kirjallisuusalalla työskennelleen Adelaidan rahat hupenevat, mutta eipä sillä juuri merkitystä ole, sillä paikallinen valuutta on aggressiivisen inflaation myötä muuttunut käyttökelvottomaksi. Äitinsä hautauskuluja selvittelevä Adelaida joutuu käymään suorastaan kafkamaisen absurdeja keskusteluita:

– Kappelin vuokra on sitten viisituhatta uutta bolivaria.
– Siis viisi miljoonaa vanhaa?
– Aivan, hautauskappelin virkailija sanoi korottaen ääntään. – Koska teillä on jo kuolintodistus, tämä tulee edullisemmaksi. Jos tarvitsisitte vielä asiakirjankin, hinta olisi seitsemäntuhatta.
– Siis seitsemän miljoonaa vanhaa bolivaria?
– Aivan.
– Aivan.
– Ostatteko te palvelun vai ette? virkailija puuskahti hieman hermostuneesti.
– Onko minulla muka valinnanvaraa?
– Sen tietänette te.
(s. 16)

Adelaida yrittää selvitä päivästä toiseen hajoavassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi enää luottaa eikä missään tunnu olevan järkeä. Hänellä ei ole äidin kuoltua enää mitään syytä jäädä Venezuelaan. Adelaidalla on vielä taskussa euroja, jotka ovat säilyttäneet arvonsa, mutta miten päästä niitä hyödyntämään? Rajoja valvotaan, eikä maasta noin vain lähdetä. Kun Adelaida joutu pakenemaan kotoaan ja päätyy naapurin kuolleen rouvan asuntoon, hänen mielessään syttyy suunnitelma: naapurin suku asuu Espanjassa, eivätkä he ole vuosikymmeniin nähneet tätä eivätkä siis tiedä, miltä hän näyttää. Onnistuisiko Adelaidan vaihtaa mannerta, maata – ja identiteettiä?

Adelaida on menttänyt kaiken, eikä hänellä ole enää muuta tehtävänä kuin selviytyä. Hän on turtunut kaikkeen kokemaansa. Miesystävän ennen kirjan alkua tapahtunut kuolema kuvataan nopeasti, ikään kuin minäkertoja haluaisi unohtaa sen edes tapahtuneen ja päästä eteenpäin. Kuolleen naapurin identiteetin vieminen kuitenkin herättää hänet ainakin jonkin verran pohtimaan tekojensa seurauksia ja moraalista oikeutusta. Caracasissa on vielä yö ei yritäkään olla sankaritarina tai seikkailu, vaan se on kertomus selviytymisestä niillä keinoilla, mitä fiksulla naisella voi olla epätoivoisessa tilanteessa. Sellaisessa tilanteessa moraali menettää merkityksensä.

Takakannessa teosta luonnehditaan "karun kauniiksi", mutta kauniit hetket ovat erittäin harvassa. Takaumat lapsuuteen tuovat muistikuvia ajasta, jolloin asiat olivat paremmin. Menneisyyden kuvaukset makuineen ja tuoksuineen ovat aistirikkaampia kuin kyynelkaasunharmaa nykyhetki, josta kaikki väri ja ilo on kadonnut. Kirja on melko lyhyt, eikä merkittäviä hahmoja päähenkilön lisäksi ole kuin muutama, ja nekin vain käväisevät näyttämöllä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yhtä lukuunottamatta käytännössä kaikki hahmot ovat naisia. Jopa puolisotilaalliset jengit, jotka terrorisoivat Caracasia, koostuvat vahvoista ja pelottavista naishahmoista.

Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta ennemmin kuin fiktiota. En tiedä, millainen on Sainz Borgon omakohtainen kokemus, mutta luultavasti jokaisella venezuelalaisella olisi jokin tarina kerrottavana viime vuosien kaaoksesta ja mitä se on heille maksanut. Moderni, vakaa ja vauras yhteiskunta voi sortua järjettömyyteen ja moraalittomuuteen pelottavan helposti.

torstai 18. lokakuuta 2018

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

(У войны не женское лицо, 1985. Suom. Robert Kolomainen. Progress: SN-kirjat, 1988) 



Jos taas sota unohdetaan, puhkeaa uusi sota


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Valkovenäläis-ukrainalainen, Nobel-palkittu kirjailija Svetlana Aleksijevitš kyntää vaikeasti määriteltävää sarkaa tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välillä. Hänen esikoisteoksensa Sodalla ei ole naisen kasvoja on mosaiikkimainen sommitelma unohdettuja ääniä. Äänet kuuluvat Neuvostoliiton riveissä toisen maailmansodan aikana vapaaehtoisesti palvelleille naisille, joita Aleksijevitš on haastatellut satoja kirjaansa varten. Monesta äänestä muodostuu polyfoninen kudelma, sirpaleinen surulaulu sodasta.

Yleensä sotakirjallisuudessa näkökulma on miehen. Miehet taistelevat, haavoittuvat, kuolevat ja kaipaavat kotiin jääneitä puolisoita, sisaria ja äitejä. Usein naisen asema sotakirjallisuudessa jääkin objektiksi, kaipuun kohteeksi, eikä kokevaksi subjektiksi. Aleksijevitšin teos on poikkeuksellinen, sillä sen kohteena on nainen ja nimenomaan nainen rintamalla sotimassa ja sotaponnistuksia aktiivisesti tukemassa.

Ensimmäisenä silmään pistää kirjan rakenne. Se koostuu kymmenistä haastatteluiden sitaateista, jotka on jaoteltu karkeasti tiettyjen teemojen mukaisiin lukuihin. Aluksi vaikutelma on sirpaleinen ja häiritsevä. Missä on kirjailijan oma ääni, missä punainen lanka? Välähdykset rintamalta, kenttäsairaaloista ja sodanjälkeisistä kotien raunioista jäävät välähdyksiksi yksittäisten henkilöiden elämästä, mutta kertovat makrotasolla sodan kokemuksista näkökulmasta, jota ei aiemmin juuri ole käsitelty.

Oli annettu käsky: noutakaa kaikki. Luotisateessa ja tykkitulessa haime omamme, sekä haavoittuneet että kaatuneet. Minäkin ajoin konekiväärikärryillä sinne, missä kranaatti oli surmannut miehet. Löysin heidät, samoin vatsaan haavoittuneen, ja kuljetin pois. Vain surmatut hevoset jäivät makaamaan paikoilleen. Oli jo valoisaa, ajoin ja näin: niitä oli kokonainen lauma. Komeita vankkoja ratsuja...
(s. 136) 

Aleksijevitš kuvaa naisia sotatehtävissä: noutamassa haavoittuneita turvaan, antamassa ensiapua, tulittamassa lentokoneita alas, korjaamassa panssarivaunuja. Naiset olivat sotilaita sotilaiden joukossa ja kykeneviä oppimaan minkä hyvänsä taidon yhtä hyvin kuin miehetkin. Sotamiehet arvostivat rinnallaan taistelleita naisia, vaikka alussa syrjintä ja epäluulo heikompana pidettyä sukupuolta vastaan ahdistikin rintamalle vapaaehtoisina liittyneitä naisia. Siinä missä aseveljet tukivat toisiaan kuin perheenjäseniään, oli rintamasisarten kohtelu vähintään yhtä suojelevaa ja arvottavaa, yleensä enemmänkin. Hakivatpa varmasti nuorimmat miessotilaat äitihahmoa palvelussisarista. Rintamalla solmittiin myös avioliittoja ja löyhempiäkin suhteita. Sotatilanteen ulkopuolella taas rintamalla palvelleita naisia pidettiin helposti "pilaantuneena tavarana" avioliittomarkkinoilla. 

Naiset eivät menettäneet feminiinisiä piirteitään sodassa, vaan kaipuu kauniisiin asioihin säilyi ja auttoi pitämään järjissään. Keskittyminen luonnon kauneuteen ja runollisiin hetkiin sai unohtamaan veriset ja silpoutuneet ruumiit, pelon ja surun. Halu laittautua, näyttää hyvältä, olla kerrankin nainen oli vahvana niinä harvoina hetkinä, kun sodan tauotessa sellainen oli mahdollista. Suurimman osan ajasta he eivät saaneet olla naisia, vaan sukupuolettomia sotilaita isänmaan asialla. Kauneuden halu saavuttaa jopa absurdeja piirteitä:  

Pelkäsin. että kuoltuani näyttäisin rumalta. Toivoin, ettei kranaatti osuisi minuun eikä repisi ruumistani kappaleiksi... Sellaista olin nähnyt...
(s. 177)

Erikoinen, mutta järkeenkäypä yksityiskohta näin Suomessa kasvaneelle ja koulussa talvisodan ihmeestä lukeneelle, on neuvostoliittolainen kansallismielisyys, joka kirjan sivuilta tulee ilmi. Neuvostohallintoa ei kritisoida, ja haastatellut naiset kokevat kunnia-asiakseen sen, kuinka saavat palvella omaa isänmaataan. Nationalismi ja kansallisylpeys ovat universaaleja tunteita (se, kuinka hyödyllisiä tunteita ne ovat, on toinen asia eikä kuulu tähän blogiin), mutta mielenkiintoista on lukea niistä ikään kuin toiselta puolelta kuin mihin on tottunut. Saksalaisviha taas vastaavasti on haastatelluissa hyvin vahvana. Katkeruus natsien tekemistä hirmuteoista, poltetuista kylistä ja silvotuista panttivangeista, on jäänyt kytemään useamman haastatellun sydämeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, mutta en ole edelleenkään varma, onko se historiaa vai kaunokirjallisuutta, ja toimiiko moniääninen ja rönsyilevä rakenne loppujen lopuksi. Monet kohtalot järkyttivät ja koskettivat, mutta huomaan niiden menneen mielikuvissani sekaisin keskenään, mikä voi toki olla kirjailijan tarkoituskin. Oli kiintoisaa lukea naiskohtaloista sodassa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta ja verrata lukukokemusta suomalaiseen tuoreehkoon novellikokoelmaan, Toiseen tuntemattomaan, joka oli enimmäkseen hyvä ja paikoin loistava. Aleksijevitšin tyylistä jään vielä vähän kahden vaiheille.

Helmet-lukuhaasteesta voisivat täyttyä seuraavat kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Toinen tuntematon

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon 

(WSOY, 2017)



Tämän ei pitänyt mennä tällä tavoin. Sen kuului mennä toisin.


25. Novellikokoelma

Viimevuotiseen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan kuului olennaisesti sellaisten tapahtumien käsittely ja uudelleentulkinta taiteessa, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, millainen paikka Suomesta muodostui. Tuntematon sotilas sai jälleen uuden elokuvatulkinnan, joka sinänsä oli mielestäni hyvä ja arvokas versio, mutta rohkeampi veto oli Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama novelliantologia Toinen tuntematon. Siinä suomalaiset nykykirjailijat ottavat novelliensa päähenkilöiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa joko avoimesti tai rivien välissä mainitut, taustalle jäävät naishahmot. Miten sota vaikutti kotirintamalla naisiin, ja millaisia suhteita heillä oli rintamalla taistelleiden hietasten, koskeloiden, rokkien ja lehtojen kanssa?

Sisällysluettelon kirjailijalista on vaikuttava. Monet tämän hetken tunnetuimmista ja arvostetuimmista suomalaisista kirjailijoista ovat osallistuneet: Tommi Kinnunen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Riikka Pulkkinen muutamia mainitakseni. 22 novellissa käsitellään kaikkiin Tuntemattoman sotilaan päähahmoihin liittyvien naisten tarinat. Osansa saavat sotilaiden äidit, sisaret, puolisot ja vaikeamminkin määriteltävissä olevat suhteet.

Yllätyin ja arvostin sitä, ettei naisia määritellä vain heihin liittyvän miehen kautta, vaan että he saavat oman äänensä, joka kohoaa osassa tapauksista jopa statistimaista mieshahmoa vaikuttavammaksi. Petri Tammisen novellissa Riitaojan sisaren lähettämä kirje rintamalle särkee sydämen vilpittömyydellään ja yksinkertaisuudellaan. Tommi Kinnunen tunnelmoi viiltävästi surevan äidin roolia niskoittelusta teloitetun poikansa haudalla. Kuollutta poikaansa puhutteleva äiti puhuu sinä-persoonassa sivujen yli, kohti lukijaa.

Myös tutumpien hahmojen taustalta nousee vaikuttavia tarinoita: Riikka Pulkkisen novellissa Kariluodon morsian pohtii osaansa poissaolevan upseerin kihlattuna. Onko tämä todella se elämä, millaisen hän halusi? Kotiin palaavaa Rokkaa odottava Lyyti joutuu murtautumaan läpi miehensä defenssiksi kehittämästä huumorista, kohti jotain aitoa ja syvää, pelottavaakin tunnetta, jonka voimakas Lyyti tietää sijaitsevan miehensä sydämessä. Katja Ketun Veeruska on tulipunainen kommunisti, jonka aatteen ja lupauksen vahvuutta koetellaan. Yleensä suomalaisessa kirjallisuudessa esitetyt osat käännetään toisinpäin, kun petroskoilaisten tavallisten ihmisten elämän tulevat hajottamaan suomalaiset raakalaiset:

Katselin niitä vihulaisia valtaamassa kaupunkia. Vistottavaa raakalaissakkia, yhdelläkin housut roikkuivat persvaossa, aukinaan kuolaavat kidat. Yhdellä, joka potki kumoon sadevesitynnöreitä oli nälkiintyneen villisian katse johon kohta valppaus ampaisi, kun kärsä otti vainun naisenlemusta. Jopa mie ymmärsin, mitä tästä seuraa. Ryöstöä, alhaista pahuutta. Väkisinmakuuta niille, joita ei kukaan suojele.
(s. 176)

Kokoelman monet kirjailijat tyylittelevät tekniikalla oivaltavasti. Niina Revon rytmikäs teksti toistoineen sykkii elämää ja päivien muuttumatonta kulkua. Tuomas Kyrön novelli taas on transkriptio vanhan lotan haastattelusta. Osa novelleista myös syventää Tuntemattoman sotilaan mieshahmoja eri näkökulmista. Vaikea ja suljetun oloinen Lehdon hahmo saa taustatarinan Sirpa Kähkösen novellissa, joka nostaa sisällissodan punavihan seuraukset tapetille. Ei Lehdosta vieläkään kovin sympaattista hahmoa saa, mutta Linnan romaanissa täytenä psykopaattina näyttäytyvä sotilas saa selityksen olemukselleen. Lammion myöhempiä vaiheita käsitellään useammassakin novellissa, eikä mikään skenaario niistä ole kovin valoisa. Vaikka Lammio on yksi alkuperäisen romaanin inhottavimpia hahmoja, ei hänellekään toivoisi sellaista kohtaloa kuin näissä novelleissa.

Sodassa eivät kärsi vain rintamalla taistelevat miehet, vaan se koskee myös heidä koko perhettä ja sukua. Sankarit, pelkurit, pinnarit ja selviytyjät ovat samalla viivalla, kun kuolema koittaa, ja jokaisella heistä on kotona joku, joka jää odottamaan heitä saapuvaksi kotiin, turhaan. Toisen tuntemattoman idea, joka soveltaa olemassa olevia fiktiohahmoja, toimii loistavasti ja on ollut alkuvuoden parhaita lukukokemuksia. Jo korvista ulos tulleen Suomi 100 -hehkutuksen kirkkaimpia esityksiä, joka sopii kohdan 25 lisäksi myös seuraaviin haasteen kohtiin:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
42. Kirjan nimessä on adjektiivi