Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

(У войны не женское лицо, 1985. Suom. Robert Kolomainen. Progress: SN-kirjat, 1988) 

Jos taas sota unohdetaan, puhkeaa uusi sota

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Valkovenäläis-ukrainalainen, Nobel-palkittu kirjailija Svetlana Aleksijevitš kyntää vaikeasti määriteltävää sarkaa tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välillä. Hänen esikoisteoksensa Sodalla ei ole naisen kasvoja on mosaiikkimainen sommitelma unohdettuja ääniä. Äänet kuuluvat Neuvostoliiton riveissä toisen maailmansodan aikana vapaaehtoisesti palvelleille naisille, joita Aleksijevitš on haastatellut satoja kirjaansa varten. Monesta äänestä muodostuu polyfoninen kudelma, sirpaleinen surulaulu sodasta.

Yleensä sotakirjallisuudessa näkökulma on miehen. Miehet taistelevat, haavoittuvat, kuolevat ja kaipaavat kotiin jääneitä puolisoita, sisaria ja äitejä. Usein naisen asema sotakirjallisuudessa jääkin objektiksi, kaipuun kohteeksi, eikä kokevaksi subjektiksi. Aleksijevitšin teos on poikkeuksellinen, sillä sen kohteena on nainen ja nimenomaan nainen rintamalla sotimassa ja sotaponnistuksia aktiivisesti tukemassa.

Ensimmäisenä silmään pistää kirjan rakenne. Se koostuu kymmenistä haastatteluiden sitaateista, jotka on jaoteltu karkeasti tiettyjen teemojen mukaisiin lukuihin. Aluksi vaikutelma on sirpaleinen ja häiritsevä. Missä on kirjailijan oma ääni, missä punainen lanka? Välähdykset rintamalta, kenttäsairaaloista ja sodanjälkeisistä kotien raunioista jäävät välähdyksiksi yksittäisten henkilöiden elämästä, mutta kertovat makrotasolla sodan kokemuksista näkökulmasta, jota ei aiemmin juuri ole käsitelty.

Oli annettu käsky: noutakaa kaikki. Luotisateessa ja tykkitulessa haime omamme, sekä haavoittuneet että kaatuneet. Minäkin ajoin konekiväärikärryillä sinne, missä kranaatti oli surmannut miehet. Löysin heidät, samoin vatsaan haavoittuneen, ja kuljetin pois. Vain surmatut hevoset jäivät makaamaan paikoilleen. Oli jo valoisaa, ajoin ja näin: niitä oli kokonainen lauma. Komeita vankkoja ratsuja...
(s. 136) 

Aleksijevitš kuvaa naisia sotatehtävissä: noutamassa haavoittuneita turvaan, antamassa ensiapua, tulittamassa lentokoneita alas, korjaamassa panssarivaunuja. Naiset olivat sotilaita sotilaiden joukossa ja kykeneviä oppimaan minkä hyvänsä taidon yhtä hyvin kuin miehetkin. Sotamiehet arvostivat rinnallaan taistelleita naisia, vaikka alussa syrjintä ja epäluulo heikompana pidettyä sukupuolta vastaan ahdistikin rintamalle vapaaehtoisina liittyneitä naisia. Siinä missä aseveljet tukivat toisiaan kuin perheenjäseniään, oli rintamasisarten kohtelu vähintään yhtä suojelevaa ja arvottavaa, yleensä enemmänkin. Hakivatpa varmasti nuorimmat miessotilaat äitihahmoa palvelussisarista. Rintamalla solmittiin myös avioliittoja ja löyhempiäkin suhteita. Sotatilanteen ulkopuolella taas rintamalla palvelleita naisia pidettiin helposti "pilaantuneena tavarana" avioliittomarkkinoilla. 

Naiset eivät menettäneet feminiinisiä piirteitään sodassa, vaan kaipuu kauniisiin asioihin säilyi ja auttoi pitämään järjissään. Keskittyminen luonnon kauneuteen ja runollisiin hetkiin sai unohtamaan veriset ja silpoutuneet ruumiit, pelon ja surun. Halu laittautua, näyttää hyvältä, olla kerrankin nainen oli vahvana niinä harvoina hetkinä, kun sodan tauotessa sellainen oli mahdollista. Suurimman osan ajasta he eivät saaneet olla naisia, vaan sukupuolettomia sotilaita isänmaan asialla. Kauneuden halu saavuttaa jopa absurdeja piirteitä:  

Pelkäsin. että kuoltuani näyttäisin rumalta. Toivoin, ettei kranaatti osuisi minuun eikä repisi ruumistani kappaleiksi... Sellaista olin nähnyt...
(s. 177)

Erikoinen, mutta järkeenkäypä yksityiskohta näin Suomessa kasvaneelle ja koulussa talvisodan ihmeestä lukeneelle, on neuvostoliittolainen kansallismielisyys, joka kirjan sivuilta tulee ilmi. Neuvostohallintoa ei kritisoida, ja haastatellut naiset kokevat kunnia-asiakseen sen, kuinka saavat palvella omaa isänmaataan. Nationalismi ja kansallisylpeys ovat universaaleja tunteita (se, kuinka hyödyllisiä tunteita ne ovat, on toinen asia eikä kuulu tähän blogiin), mutta mielenkiintoista on lukea niistä ikään kuin toiselta puolelta kuin mihin on tottunut. Saksalaisviha taas vastaavasti on haastatelluissa hyvin vahvana. Katkeruus natsien tekemistä hirmuteoista, poltetuista kylistä ja silvotuista panttivangeista, on jäänyt kytemään useamman haastatellun sydämeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, mutta en ole edelleenkään varma, onko se historiaa vai kaunokirjallisuutta, ja toimiiko moniääninen ja rönsyilevä rakenne loppujen lopuksi. Monet kohtalot järkyttivät ja koskettivat, mutta huomaan niiden menneen mielikuvissani sekaisin keskenään, mikä voi toki olla kirjailijan tarkoituskin. Oli kiintoisaa lukea naiskohtaloista sodassa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta ja verrata lukukokemusta suomalaiseen tuoreehkoon novellikokoelmaan, Toiseen tuntemattomaan, joka oli enimmäkseen hyvä ja paikoin loistava. Aleksijevitšin tyylistä jään vielä vähän kahden vaiheille.

Helmet-lukuhaasteesta voisivat täyttyä seuraavat kohdat:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

24. Surullinen kirja

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

33. Selviytymistarina

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna

(Like, 2017)

Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.

9. Kirjan kansi on yksivärinen

Rosa Liksomin viime vuonna julkaistu Everstinna seuraa nimettömäksi jäävän, vain Everstinnana tunnetun lappilaisen naisen tarinaa sota-ajan molemmin puolin. Everstinna näkee Suomen kehityksen ennen toista maailmansotaa kahden suurvallan etupiirien rajalla; kääntyykö pieni, sisällissodan traumojen kanssa kamppaileva kansakunta natsi-Saksan vai Neuvostoliiton syliin? Vaietut fasismi- ja natsisympatiat tuolta ajalta, jotka olivat varsin muodikkaita varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa, saavat voimakkaan äänen Everstinnan ja lähipiirinsä puheissa: Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)

Ihmiset ovat Everstinnassa eriarvoisia, ja se on luonnon laki. Jotkut vain ovat luotuja hallitsemaan ja toiset olemaan hallittavina. Suomenkin rajat kuuluisi vetää Uralille asti ja veljeskansat alistaa suomalaisen herrarodun palvelijoiksi. Natsismia ihailtiin avoimesti ja apua otettiin vastaan, mutta sotien jälkeen yhteistyö Hitlerin kanssa vaiettiin. Everstinna-romaanissa tätä historiallista näkökulmaa vahvemmaksi nousee kuitenkin Everstinnan henkilökohtainen selviytymistarina oman sortajansa ikeen alta.

Naista puhutellaan ja hän puhuttelee itseäänkin vain Everstinnaksi miehensä, ristiriitaisen upseerin, mukaisesti. Everstin ja naisen ikäero on parikymmentä vuotta, ja Eversti on ollut osa naisen elämää lapsesta saakka. Eversti ja naisen isä ovat olleet vanhoja tuttuja. Naisen lapsuusaikana, jolloin silloinkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista traumaattista, Eversti on vielä naimisissa. Huhuja tuon vaimon kohtalosta kantautuu Lapin perukoillekin nuoren naisen korviin. Huhutaan, että Everstin vaimo on lukittujen ovien takana heidän kaupunkiasunnossaan, yleensä mustelmille hakattuna ja mieleltään järkkyneenä. Kuulemma heidän elonsa oli yhtä auvoa ja onnea siihen asti, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen nainen oli antanut annettavansa. Nämä huhut eivät kuitenkaan estä naista rakastumasta Everstiin ja lopulta muuttumasta lainkin silmissä Everstinnaksi. Heidän rakkautensa on syvää, lihallista, alkukantaista, yhtä aikaa pyhää ja rietasta. Eversti ja Everstinna ovat kahdestaan omavarainen maailmankaikkeutensa, eivätkä he muuta tarvitse kuin toisensa. Ainakin näin asiat ovat Everstinnan näkökulmasta. Mutta naimisiinmenon myötä Everstin hulluus paljastuu ja Everstinnan elämä muuttuu väkivallan ja alistamisen painajaiseksi.

Perheväkivallan kuvaukset saavat ison roolin romaanissa, ja niiden järkyttävyteen ei tunnu turtuvan toiston myötä. Everstinnan minuus katoaa voimakastahtoisen Everstin mielivallan alle. Everstinna yrittää aika ajoin luoda itseään uudelleen muun muassa kirjoittamalla erä- ja rakkausromaaneja. Tämän luovan harrastuksen hän pitää salassa mieheltään. Mutta jokin noissa viihteellisissä kirjoitushommissa tuntuu epäaidolta ja pinnalliselta, ikään kuin Everstinnalla ei olisi omaa sisintä alkuunkaan. Tavallaan eversti on varjostanut naisen elämää ja muovannut sitä alusta loppuun, eikä naisen nimettömyys toisaalta tule yllätyksenä. Hän tunnustaa myöhemmin itsekin olevansa kuin lapsi vailla tahtoa ilman Everstiä. Hän ei kyseenalaista valkoisen Suomen natsisympatioita eikä Everstin raakuutta. Naisesta on tullut juuri sellainen kuin Eversti naiselta toivookin, eikä häntä tähän tilaan ole ajanut yksin väkivalta. Matka minuuden katoamiseen alkoi jo lapsuuden traumojen ja viimeistään rakkauden myötä.

Liksom kirjoittaa vahvalla äänellä. Peräpohjalainen murre kuulostaa luontevalta Everstinnan suussa ja on iso osa tämän hahmoa. Everstinna ei omien sanojensa mukaan välttämättä aina ole luotettava kertoja: Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. (s. 42) Jotenkin tuo kertojanääni saa lukijan kuitenkin nyökyttelemään kauhistuneena päätään epäuskottavienkin tapahtumien kohdalla. Everstinna valittiin kirjabloggareiden keskuudessa vuoden 2017 parhaaksi kirjaksi, eikä syyttä. Se on hieno, voimakas ja lyhyttä mittaansa laajempi romaani, joka on vielä kaiken lisäksi kielellisesti raikas murteineen. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemastani Hytti nro 6:sta. Valitsin Everstinnan haasten kohtaan 9, "kirjan kansi on yksivärinen", mutta se sopii myös seuraaviin kohtiin:

16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Toinen tuntematon

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon 

(WSOY, 2017)

Tämän ei pitänyt mennä tällä tavoin. Sen kuului mennä toisin.

25. Novellikokoelma

Viimevuotiseen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan kuului olennaisesti sellaisten tapahtumien käsittely ja uudelleentulkinta taiteessa, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, millainen paikka Suomesta muodostui. Tuntematon sotilas sai jälleen uuden elokuvatulkinnan, joka sinänsä oli mielestäni hyvä ja arvokas versio, mutta rohkeampi veto oli Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama novelliantologia Toinen tuntematon. Siinä suomalaiset nykykirjailijat ottavat novelliensa päähenkilöiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa joko avoimesti tai rivien välissä mainitut, taustalle jäävät naishahmot. Miten sota vaikutti kotirintamalla naisiin, ja millaisia suhteita heillä oli rintamalla taistelleiden hietasten, koskeloiden, rokkien ja lehtojen kanssa?

Sisällysluettelon kirjailijalista on vaikuttava. Monet tämän hetken tunnetuimmista ja arvostetuimmista suomalaisista kirjailijoista ovat osallistuneet: Tommi Kinnunen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Riikka Pulkkinen muutamia mainitakseni. 22 novellissa käsitellään kaikkiin Tuntemattoman sotilaan päähahmoihin liittyvien naisten tarinat. Osansa saavat sotilaiden äidit, sisaret, puolisot ja vaikeamminkin määriteltävissä olevat suhteet.

Yllätyin ja arvostin sitä, ettei naisia määritellä vain heihin liittyvän miehen kautta, vaan että he saavat oman äänensä, joka kohoaa osassa tapauksista jopa statistimaista mieshahmoa vaikuttavammaksi. Petri Tammisen novellissa Riitaojan sisaren lähettämä kirje rintamalle särkee sydämen vilpittömyydellään ja yksinkertaisuudellaan. Tommi Kinnunen tunnelmoi viiltävästi surevan äidin roolia niskoittelusta teloitetun poikansa haudalla. Kuollutta poikaansa puhutteleva äiti puhuu sinä-persoonassa sivujen yli, kohti lukijaa.

Myös tutumpien hahmojen taustalta nousee vaikuttavia tarinoita: Riikka Pulkkisen novellissa Kariluodon morsian pohtii osaansa poissaolevan upseerin kihlattuna. Onko tämä todella se elämä, millaisen hän halusi? Kotiin palaavaa Rokkaa odottava Lyyti joutuu murtautumaan läpi miehensä defenssiksi kehittämästä huumorista, kohti jotain aitoa ja syvää, pelottavaakin tunnetta, jonka voimakas Lyyti tietää sijaitsevan miehensä sydämessä. Katja Ketun Veeruska on tulipunainen kommunisti, jonka aatteen ja lupauksen vahvuutta koetellaan. Yleensä suomalaisessa kirjallisuudessa esitetyt osat käännetään toisinpäin, kun petroskoilaisten tavallisten ihmisten elämän tulevat hajottamaan suomalaiset raakalaiset:

Katselin niitä vihulaisia valtaamassa kaupunkia. Vistottavaa raakalaissakkia, yhdelläkin housut roikkuivat persvaossa, aukinaan kuolaavat kidat. Yhdellä, joka potki kumoon sadevesitynnöreitä oli nälkiintyneen villisian katse johon kohta valppaus ampaisi, kun kärsä otti vainun naisenlemusta. Jopa mie ymmärsin, mitä tästä seuraa. Ryöstöä, alhaista pahuutta. Väkisinmakuuta niille, joita ei kukaan suojele.
(s. 176)

Kokoelman monet kirjailijat tyylittelevät tekniikalla oivaltavasti. Niina Revon rytmikäs teksti toistoineen sykkii elämää ja päivien muuttumatonta kulkua. Tuomas Kyrön novelli taas on transkriptio vanhan lotan haastattelusta. Osa novelleista myös syventää Tuntemattoman sotilaan mieshahmoja eri näkökulmista. Vaikea ja suljetun oloinen Lehdon hahmo saa taustatarinan Sirpa Kähkösen novellissa, joka nostaa sisällissodan punavihan seuraukset tapetille. Ei Lehdosta vieläkään kovin sympaattista hahmoa saa, mutta Linnan romaanissa täytenä psykopaattina näyttäytyvä sotilas saa selityksen olemukselleen. Lammion myöhempiä vaiheita käsitellään useammassakin novellissa, eikä mikään skenaario niistä ole kovin valoisa. Vaikka Lammio on yksi alkuperäisen romaanin inhottavimpia hahmoja, ei hänellekään toivoisi sellaista kohtaloa kuin näissä novelleissa.

Sodassa eivät kärsi vain rintamalla taistelevat miehet, vaan se koskee myös heidä koko perhettä ja sukua. Sankarit, pelkurit, pinnarit ja selviytyjät ovat samalla viivalla, kun kuolema koittaa, ja jokaisella heistä on kotona joku, joka jää odottamaan heitä saapuvaksi kotiin, turhaan. Toisen tuntemattoman idea, joka soveltaa olemassa olevia fiktiohahmoja, toimii loistavasti ja on ollut alkuvuoden parhaita lukukokemuksia. Jo korvista ulos tulleen Suomi 100 -hehkutuksen kirkkaimpia esityksiä, joka sopii kohdan 25 lisäksi myös seuraaviin haasteen kohtiin:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Lauri Eirola: Harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo 

(Like, 2017)

Sodassa mies voi löytää tarkoituksensa

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Vuosi 2018 alkoi jo edellisvuoden puolella kirjaston uutuushyllystä melko summamutikassa poimitulla Lauri Eirolan Harmegiddo-romaanilla. Kannen kuvasta tulivat mieleen British Museumissa nähdyt muinaisen Kaksoisvirranmaan valtakuntien savitaulut ja patsaat. Tartuin minulle ennen tuntemattoman kirjailijan teokseen, ja takakannen maininnat Babylonian ja Assyrian valtakunnista kutkuttivat mielikuvitusta. Sen verran tosin selvisi jälkikäteen, että Harmegiddo on ainakin löyhästi jatkoa Eirolan debyyttiromaanille Assurin kehä. En kuitenkaan lukiessa tuntenut kaipaavani lisäkontekstia tai etten olisi pysynyt kärryillä, eli Harmegiddo toimii myös itsenäisenä romaanina.

Assyrian pronssikautinen valtava imperiumi on hävitetty, ja assyrialaiset elävät hajallaan mennyttä kunniaansa etsien. Tilaisuus maineen palautukseen nousee esiin, kun Egyptin armeijat lähtevät valloitusretkelle kohti Megiddoa ja Jerusalemia. Assyrialaiset liittyvät mukaan sotaretkelle Egyptin liittolaisina. Samaan aikaan toisaalla Babylonin nouseva kuningaskunta pullistelee lihaksiaan ja pyrkii laajentamaan alueitaan, sekä vastaamaan Egyptin ja assyrialaisten asettamaan haasteeseen. Väliin jäävä Juudean kuningaskunta, aina ajankohtainen ja kiistanalainen alue, joutuu luovimaan kahden huomattavasti suuremman sotilasmahdin ristiaallokossa. Jonkinlainen liittolainen on löydettävä. Liittolaisuudessa on vain se huono puoli, että se on voimassa vai niin kauan kuin kaikki osapuolet siitä hyötyvät. Sodan merkittävin taistelu käydään Megiddon vuorella, Harmegiddolla, johon Raamatunkin kaikki sodat lopettava Harmageddon-sota viittaa. Kahden armeijan kohtaaminen henkilöityy yksilötasolla kahteen mieheen, Babylonin hallitsijan valitsemaan soturi Amel-Mardukiin, sekä Assyrian kuninkaan kilvenkantaja Naram-Adariin.

Molemmilla miehistä on traumaattinen menneisyys ja vaikea suhde valitsemaansa elämänuraan. Väkivalta on leimannut heidät lapsuudesta saakka, eikä sodankäynti tunne armoa tai inhimillisyyttä. Sodan synnit jäävät painamaan niin Naram-Adarin kuin Amel-Mardukin sydäntä, mutta velvollisuus on silti täytettävä ja taisteluun syöksyttävä, kun hetki koittaa. Ympärillä maailma pyrkii kuitenkin jatkamaan kulkuaan sodasta piittaamatta. Olipa alueen hallitsija kuka hyvänsä, tavallisen kansan tahto ja toiveet pysyvät aikakaudesta toiseen samanlaisina:

Oli rauhoittavaa nähdä, kuinka viljelijät leikkasivat vehnää samalla tavalla kuin olivat tehneet ennen farao Nekon sotaretkeä, ennen Assyrian kukistumista ja jo ennen assyrialaisherruutta. Heille ei ollut merkitystä sillä, kuka maata hallitsi, kunhan vilja sai kypsyä rauhassa ja kunhan miehet olivat vapaita korjaamaan sadon ja naiset erottelemaan vehnänjyvät akanoista.
(s. 84)

Eirola kuvaa keihäin, nuolin ja miekoin käytävää sotaa väkevästi, verisesti ja armotta. Panttivankeja kidutetaan vatsaa vääntävällä voimalla ja kilpiin kumahtelevat keihäiden iskut tärisyttävät olkapäitä. Sotakuvaukset ja päähenkilöiden kamppailut oman menneisyytensä kanssa ovat romaanin vahvinta antia. Juonenkehittelyssä Eirolalla on vielä parantamisen varaa, sillä paljon asioita tuntuu tapahtuvan vain kuin sattuman oikusta, ja toisia taas pohjustetaan sivu- ja kappaletolkulla niille kuitenkaan mitään tekemättä, jolloin jännite katoaa. Kahden päähenkilön kohtaaminen vesitetään täysin. Jostain syystä pidin kuitenkin Eirolan kertomusta assyrialaisista ja babylonialaisista enemmän kuin viime vuonna lukemastani Asko Sahlbergin Pilatuksesta, vaikka monet ovatkin pitäneet jälkimmäisestä kovasti.

Harmegiddo oli lupaava lukuhaasteen aloitus tälle vuodelle, vaikka sen toteutus olikin osittain hieman puolivillainen. Jään odottamaan Eirolan seuraavia romaaneja kuitenkin mielenkiinnolla. Harmegiddo sopii kohdan 41 lisäksi myös haasteen seuraaviin kohtiin:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
9. Kirjan kansi on yksivärinen
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

"Tämä ei ole lelu"

Vernor Vinge: Rauhansota

(The Peace War, 1984. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2007)

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, tässä tulee muutaman kirjan scifi-suora. Tällä kertaa vuorossa on yhdysvaltalaisen matemaatikon ja tietojenkäsittelytieteiden professorin Vernor Vingen teospari, Rauhansota ja Aikaloukku. Aikaloukkua käsittelevä teksti on luvassa ihan lähipäivinä, tässä tekstissä keskityn Rauhansotaan.

Maailma ilman sotaa. Saavuttamaton unelma on saavutettu. Tosin tämä unelma on ostettu kovalla hinnalla. Rauhanlaitos sai tukahdutettua mahdollisesti katastrofaaliseksi yltymässä olevat suursodat sulkemalla tukikohtia, armeijoita ja kokonaisia kaupunkeja läpipääsemättömien voimakenttien sisään. Voimakenttien muodostamat "kuplat" sulkevat kohteen täydellisesti kymmeniksi vuosiksi, eikä sisään tai ulos pääse vaikuttamaan minkäänlainen voima. Valitettavasti kupliin sulkemisen seurauksena syttyneen lyhyen sodan jälkimainingissa leviävät tappavat kulkutaudit pyyhkäisevät koko maapallon yli tappaen miljoonia ja miljoonia ihmisiä. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet ovat taantuneet feodaaliyhteiskunniksi, joiden teknologista kehitystä Rauhaajien yhteisö pitää tiukassa lieassa.

Vastarinta luonnollisesti elää. Pientehtailijoiksi kutsutut vastarintataistelijat kehittävät salassa teknologiaa ja pyrkivät syrjäyttämään Rauhanlaitoksen vallastaan. Vastarintaan kuuluu myös kuplateknologian kehittänyt tiedemies, Paul Naismith. Hän värvää avukseen katujen kasvattaman nuoren Will-pojan, jonka matemaattiset kyvyt Naismith haluaisi valjastaa omaan käyttöönsä. Viidenkymmenen vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen eräs kuplista avautuu, ja sen sisälleen sulkemat salaisuudet paljastuessaan muuttavat koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

Rauhansota keskittyy enimmäkseen kuvaamaan Rauhanlaitosta vastustavien pientehtailijoiden kapinan kasvua ja sissisodankäyntiä. Rauhanlaitos on hyvistä tarkoitusperistään huolimatta korruptoitunut diktatuuri, jota vastaan on taisteltava. Valta on turmellut ihmiskunnan hyväntekijät. Vastarintatarinan kuvasto on tuttua scifi-kauraa parhaimmillaan: salaisia tukikohtia, aivojen kanssa synteesin tekeviä tietokoneita, keinoälyjä, sekä tietenkin tarinan keskiössä olevat voimakenttäkuplat, jotka pääsevät suurempaan rooliin romaanin jatko-osassa Aikaloukku.

Seikkailua riittää, ja kirja on selkeästi juonivetoinen rymistely, jossa henkilöhahmot ovat toissijaisia tekniikan ja sen kehityksen pohdiskelun rinnalla. Eivät hahmot nyt kamalimmasta päästä ole, ehkä hiukan kliseisiä vain. Mutta pidän Vingessä siitä tausta-ajatuksesta, että kaikki voisi olla mahdollista ja perusteltua, vaikka ilmiöiden mahdollistamaa teknologiaa ei vielä olisikaan olemassa. Varsinkin aivojen kanssa yhteyden luovat koneet ja tietoiset tekoälyt kiihottavat ainakin tämän lukijan mielikuvitusta. Koneiden kanssa synteesin luonut henkilö tarvitsee kuitenkin kylmän laskentatehon lisäksi myös inhimillistä harkintaa:

Kaikkitietävyydestä ei ollut paljon apua muiden käymässä keskustelussa. Toisessa ääripäässä hän "tiesi" miljoona pientä tosiasiaa, jotka yhdessä muodostivat heidän tilanteensa ja toisessa hän puolestaan tunsi matemaattiset teoriat, jotka vaikuttivat noihin tosiasioihin. Mutta ääripäiden välisellä alueella, jossa tiedon arvioiminen tapahtui, hän tunsi olevansa heikoilla.
(s. 252)

Viihdyin kirjan parissa, tosin huomasin jossain vaiheessa lukeneeni aivot turhan rennolla vaihteella, sillä jouduin ajoittain palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, kuka kukin oikein oli ja mitä olikaan nyt tapahtumassa. Jatko-osa Aikaloukku piti otteessaan tehokkaammin, ja siitä lisää seuraavassa blogitekstissä. Törmäsin kirjastossa ensin nimenomaan Aikaloukkuun, jonka takakannen kuvauksen perusteella lainasin. Takakannessa mainittiin sen olevan jatko-osa tälle kirjalle, joten luin sen ensin, eli voisi sanoa tämänkin tulleen valituksi takakannen perusteella. Lisäksi se voisi sopia haasteen kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 23. Käännöskirja tai 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

"He vaikeroivat vaisusti, tai se oli pikemminkin eläimen ulinaa"

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina

(2012. Suom. Maikki Soro, Minerva, 2016)

21. Sankaritarina
Olimme avovaimoni kanssa viime syksynä Krakovassa lomailemassa. Kaupungissa hengailun lisäksi kävimme myös katsomassa lähiseutujen nähtävyyksiä, Wieliczkan suolakaivosta ja, tietenkin, Auschwitzin keskitysleiriä. Huomasin jännittäneeni etukäteen, miten reagoisin paikkaan. Tulisiko paikan synkkä historia ihon alle? Vai kokisinko kummaa vieraantuneisuutta, eikä mikään tuntuisi todelliselta? Lopullinen reaktio taisi olla jotain noiden kahden väliltä, kuitenkin niin että paikka jäi ehdottomasti vaivaamaan mieltä. Halusin tutustua aiheeseen paremmin.

Witold Pilecki oli puolalainen ratsuväen upseeri, joka tarkoituksella antoi pidätyttää itsensä vietäväksi Auschwitzin keskitysleirille syksyllä 1940. Siellä hän reilun kahden ja puolen vuoden ajan tarkkaili leirin toimintaa sisältäpäin, rakensi maanalaista vastarintaverkostoa ja lähetti raportteja leirin ulkopuolelle. Karattuaan vuonna 1943 hän kirjoitti puhtaaksi pitkän raportin, joka julkaistiin suurelle yleisölle englanniksi vasta vuonna 2012. Tämä Pileckin raportin suomennos pohjautuu tuohon englanninnokseen.

"Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä." -George Santayana

Pilecki pyrkii omien sanojensa mukaan kirjoittamaan mahdollisimman neutraalisti, mutta myöntää, ettei aina pysty siihen kertoessaan kaikista leirin kamaluuksista. Olin nähnyt kaasukammiot, parakit ja krematorioiden rauniot, joten pystyin kuvittelemaan Pileckin kuvailemat tapahtumat ja paikat melko hyvin. Joskus liiankin hyvin. Kuten minäkin, myös Pilecki tuntuu mykistyvän tuhon massiivisen mittakaavan edessä. Kaikkein järkyttävintä hänen kuvauksessaan eivät kuitenkaan ole kaasukammioissa tai myrkkyruiskeilla teloitetut vangit. Se oli kustannustehokasta teollisuutta, jota nykypäivän tehokkuuden fetisoinnin aikakautena monet saattaisivat jopa ihailla. Oli miten oli, sen mittakaava turruttaa ja todistaa siitä, kuinka täydellistä vankien epäinhimillistäminen oli. Kaikkein järkyttävimmät kuvaukset sijoittuvat aikaan ennen laajamittaisia likvidointeja. Kuinka vankeja tapettiin palelluttamalla, kuristamalla, ampumalla, lyömällä lapiolla kallot halki, pieksämällä paljain käsin katsellen elämän kaikkoavan ruumiista. Olemattomasta hygienasta alkunsa saaneet epidemiat veivät myös karmaisevalla tavalla tuhansia vankeja savupiipusta ulos. Monesti Pilecki saa kiittää nokkeluuttaan selviämisestä leirin ankarissa olosuhteissa, mutta usein myös silkkaa onneaan. Sodan loppuvaiheissa pitkään selvinneitä vankeja jopa kunnioitettiin jonkin verran ja heillä oli olosuhteet huomioon ottaen melko hyvätkin olot heidän päästyään suhteellisen siisteihin sisätöihin puusepiksi, muurareiksi, keittiöihin ynnä muualle.

Mielenkiintoista oli myös Pileckin suhtautuminen leiriin ja sotaan. Hänen mielestä vankien velvollisuus olisi ollut nousta kapinaan, mihin maanalaisen verkoston rakentaminen tähtäsikin, mutta esikunta ei vain ymmärtänyt antaa käskyä. Hän yritti vakuuttaa esimiehensä hyökkäyksen tai pommittamaan leiri ilmasta käsin. Hän ei myöskään halunnut, että hänen omaisensa yrittäisivät lahjoa natsi-Saksan virkamiehiä päästämään hänet vapaaksi, vaikka sellaista tapahtui, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Hänellä oli velvollisuus ja tehtävä täytettävänä, eikä hän tahtonut jättää sitä kesken. 

Ensimmäisen leirin parakkien 10 ja 11 välissä ollut teloitusseinä.

Pakenemista leiriltä Pilecki kuvaa kuin parhainta trilleriä. Hän sai suhteilla puhuttua itsensä leipomohommiin leirin ulkopuolelle, josta hänen oli kahden muun vangin kanssa määrä karata. Raportin tyyli muuttuu tässä vaiheessa huomattavasti kertovammaksi, ja jännitys on käsinkosketeltava:

Leipiä piti valmistaa yön aikana viisi satsia. Meidän tehtävänämme oli työntää leivät viisi kertaa uuniin ja ottaa ne viisi kertaa pois uunista. Aioimme yrittää pakoa toisen satsin jälkeen, ensimmäisen erän jälkeen olisi liian pian. Mutta ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs satsi tulivat ja menivät, eikä vieläkään tullut mitään tilaisuutta lähteä. Samoin kuin korttien täytyy pasianssissa osua oikeaan järjestykseen ja niitä täytyy järjestää ja sekoittaa, kunnes peli menee läpi, samoin oli täälläkin -- Ja panoksena tässä pasianssissa oli - meidän henkemme... (s. 258) 

Pileckin selviytymistarina tuntuu miltei uskomattomalta. Kyseessä oli ilmeisen älykäs mies, joka osasi käyttää tilanteet omaksi hyödykseen ja rakentamaan tukiverkostoa paikassa, jonne käyneet olivat kaiken toivon heittäneet. Myös niinkin yksinkertainen asia kuin vastustuskyky taudeille ja fyysinen voimakkuus olivat hänen etunaan. Tällaisen kirjan lukeminen panee kyllä miettimään. Kirjoitin viime syksyn matkan jälkeen pienen Facebook-päivityksen Auschwitzin herättämistä ajatuksista, jotka voin edelleen allekirjoittaa: "Tyhjien parakkien välissä kulkevat aaveet pysäyttivät minut ja alkoivat puhutella. Ensimmäinen aave kysyi: ”Kauanko olisit kestänyt? Olisiko ensimmäinen talvi vienyt krematorioon, vai vasta kuukausien tai vuosien työ, nälkä, taudit ja vartijoiden mielivalta? Olisitko edes päässyt työhön vai suoraan kaasukammioon? Jos olisit selvinnytkin, mitä sinusta olisi jäänyt jäljelle?” Toinen aave kysyi: ”Millainen vartija olisit ollut? Olisitko tuntenut sääliä, inhoa, ylpeyttä, oikeutusta? Olisitko pitänyt vankeja heikompana aineksena, josta oli ihmiskunnan tulevaisuuden nimissä päästävä eroon? Olisitko tottunut jatkuvaan palavan ihmislihan hajuun? Mitä olisit vastannut lastenlapsillesi heidän kysyessä, mitä teit sota-aikana?” Kolmas aave kysyi: ”Mitä teet, jos tämä toistuu jossain? Mistä tiedät, ettei jo toistu?” En osannut vastata. Aaveet vaikenivat ja hajosivat tuhkapilveksi, joka satoi Auschwitzin, Puolan ja Euroopan ylle. Maa oli vehmas."

Kirja sopii myös kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut sanoja ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein"

Markus Zusak: Kirjavaras 

(The Book Thief, 2005. Suom. Pirkko Biström, Otava, 2008)

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Ainoa merkki sodasta oli tomupilvi, joka vaelsi idästä länteen. Se katsoi ikkunoista sisään koettaen löytää tien sinne, ja kun se samalla sakeni ja levisi, se muutti ihmisvirran haamuiksi. Kadulla ei ollut enää ihmisiä. He olivat laukkua kantavia huhuja.
(s. 391)

Markus Zusakin Kirjavaras on kahminut palkintoja ulkomailla ja päätynyt elokuvaksikin, joten ainesta olisi useampaankin Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Päätin valita sen kuitenkin edustamaan oseanialaisia kirjailijoita. Australialaisen Zusakin sukutausta on Saksassa ja Itävallassa, ja näistä ensinmainittuun Kirjavaraskin sijoittuu. Tarkalleen ottaen toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, eli sota-aihe jatkuu edellisestä haasteeseen lukemastani kirjasta.

Kirjan päähenkilö, Liesel, on tarinan alussa 9-vuotias tyttö, jonka äiti joutuu jättämään kasvattiperheen huostaan. Matkalla kasvattiperheen luokse tytön sairas veli kuolee. Veljen hautajaisissa Liesel nappaa maasta nuoren haudankaivajapojan pudottaman kirjan, ensimmäisenä monista kirjavarkauksistaan. Uudessa kodissa kasvattiäiti Rosa huutaa ja haukkuu ja kaikki näyttää muutenkin kamalalta. Yöllä Liesel herää toistuvasti painajaisiin kuolleesta veljestään. Kasvatti-isä Hans yrittää lohduttaa tyttöä, ja löydettyään Lieselin nappaaman kirjan hän opettaa tytön lukemaan. Tämä pieni teko kääntää Lieselin suhtautumisen uuteen elämäänsä. Rosan haukutkin osoittautuvat väärinymmärretyiksi hellyydenosoituksiksi. Kirjavarkaus ei jää viimeiseksi. Tyttö varttuu, historia kulkee kulkuaan läpi toisen maailmansodan ja kaiken siihen liittyvien kauheuksien. Kasvatti-isä Hans joutuu lunastamaan vuosia sitten tekemänsä lupauksen ja ottamaan perheen kellariin asumaan natseja pakoilevan juutalaisnuorukaisen. Hänen kanssaan Liesel solmii erikoislaatuisen ystävyyden kirjojen ja sanojen yhteensitovalla voimalla. Suuremman yhteenkuuluvuuden Liesel saavuttaa kyläyhteisönsä kanssa, kun pommitukset alkavat ja Liesel rauhoittaa pommisuojassa kyyhöttäviä ihmisiä lukemalla ääneen.

Ainakin kaksikymmentä minuuttia hän tarjoili kirjan tarinaa. Hänen äänensä rauhoitti nuorimmat lapset, ja kaikki muut näkivät mielessään viheltäjän juoksemassa rikospaikalta. Liesel ei. Kirjavaras näki vain sanojen mekaniikan - niiden paperiin juuttuneet ruumiit alas lyötyinä, jotta hän voisi kulkea niitä pitkin.
(s. 390)

Kirjat toimivat Lieselille paitsi keinoina lähestyä muita ihmisiä (Hansin öiset oppitunnit, koulukaveri Rudyn ystävyys ja rikoskumppanuus omena- ja myöhemmin kirjavarkaissa), myös oman persoonansa rakennuspalikoina. Hänen itseymmärryksensä karttuu uusia kirjoja varastaessa ja lukiessa. Kielestä tulee hänen työkalunsa maailman hahmottamiseen.

Sama viehätys kieleen kuuluu Zusakin kerronnassa. Zusakin kieli on kaunista ja aistikuvailut vahvoja. Sanojen voima, joka on tarinan tärkeä teema, tuntuu tekstissäkin. Saksankielisillä lauseenparsilla herkutellaan jopa uuvuttavuuteen asti, ja perustuupa yksi merkittävä juonikuvio pelkästään saksankieliselle onnentoivotukselle: Hals- und Beinbruch! Tuntuu, että tuon kohdan ainoa funktio on se, että niska- ja jalkamurtumaa toivottava kummallinen sanonta toteutuisi tarinassa.

Sota-aika, hylätty pieni tyttö päähenkilönä ja kellarissa piilotteleva juutalainen ovat melkoinen resepti melodraamalle, mutta onneksi sen kärkeä tulee alusta asti hieman tasoittamaan kertojahahmona toimiva Kuolema. Idea on herkullinen, ja Terry Pratchettia lukeneena melkein odotin Kuoleman puhuvan isoilla kirjaimilla. Ei sentään. Zusakin kertoja-Kuolema puhuttelee lukijaa tuttavallisesti, tuntee myötätuntoa noutamiaan sieluja kohtaan ja heittelee narratiivin väleihin kaikkitietäviä, selittäviä kommentteja. En ole oikein varma, mitä mieltä niistä olisin. Ne ovat kuin ne hetket Woody Allenin elokuvissa, kun päähenkilö kääntyy puhumaan kameralle selittääkseen asioita, jotka eivät muuten elokuvasta valkene. Samanlaista postmodernia kerrontatapaa on kertojan tapa paljastaa tulevat tapahtumat etukäteen. En ole niidenkään toimivuudesta varma. Maybe it's just me.

Kirjan aihe tuo varmasti tarkoituksella mieleen Anne Frankin ja Nuoren tytön päiväkirjan. Zusakilla nuori, kirjallisesti lahjakas tyttö tosin onkin kätkijä, ei kätketty. Kirjat, vaikka toinen niistä onkin faktaa ja toinen fiktiota, kuitenkin varmasti sopivat hyvin yhteen lähekkäin luettaviksi ja vertailtaviksi.

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.