Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

(1987. Viking, 2003)

The thunder of his own guns filled him with stupid wonder

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolloin synnyit

Revolverimies Rolandin tarina jatkuu täsmälleen siitä, mihin se edellisessä kirjassa päättyi. Saatuaan mustiinpukeutuneen miehen kiinni ja palaveerattuaan tämän kanssa Roland vaipuu horrokseen, jonka aikana vuosisadat tuntuvat vierähtäneet eteenpäin. Maailma on muuttunut, eikä aikaan voi enää luottaa. Roland löytää itsensä hajonneiden luiden keskeltä, meren rannalta. Onko mustiinpukeutunut mies, Walter O'Dim kuollut vai vain tehnyt katoamistempun? En luultavasti juuri spoilaa kirjaa lukemattomia, jos totean jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa. Edellisen kirjan lopussa Walter nosti Rolandille korttipakastaan kolme tämän kohtaloa ennustavaa korttia: vangin, varjojen rouvan ja kuoleman. Mutta ei Rolandin kuolemaa, Walter tähdentää.

Ranta kuhisee jättiläismäisten hummereiden kaltaisia otuksia, jotka ihmismäisesti äännehtien naksuttelevat valtavia saksiaan. Otukset eivät ole suinkaan vaarattomia, minkä liian lähelle uskaltautunut Roland saa maksaa kahdella sormella ja puolikkaalla varpaalla. Hummerihirviöiden suorittaman pika-amputaation aiheuttamat haavat tulehtuvat, eikä lääkettä ole näköpiirissä. Kuumeinen Roland lähtee hortoilemaan pitkin loputonta rantaa, kunnes törmää ilman tukea rantahietikolla seisovaan oveen, jossa lukee yksi sana: "Vanki". Tätä ne kortit tiesivät.

Oven takaa paljastuu toisin silmin koettu toinen maailma. Vuoden 1987 New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa istuu Eddie Dean, nuori narkomaani, jolla on Bahaman-tuliaisinaan paidan sisällä piilossa muutakin kuin pelkkää deodoranttia. Kun Roland astuu ovesta, hän päätyy Eddien pään sisälle, mistä aiheutuu molemmille osapuolille ymmärrettävää hämmennystä. Kokaiinin salakuljetukseen sekaantunut Eddie saa Rolandilta apua turvatarkastuksen läpäisyyn ja myöhemmin rikollispomojen kohtaamiseen. Vastapalveluksena Roland vaatii antibiootteja myrkytykseensä, sillä aika alkaa olla jo kortilla. Roland huomaa Eddiessä yllättävää nokkeluutta ja kyvykkyyttä. Olisiko tässä jopa ainesta toiseksi revolverimieheksi Rolandin rinnalle?

Roland ja Eddie matkaavat Rolandin maailmassa yhdessä toiselle ovelle, jonka takaa pitäisi paljastua "Varjojen rouva", kuten kortin perusteella odottaa saattaa. Tämä kyseinen rouva on Odetta Holmes, hyvin toimeentuleva nuori, tummaihoinen nainen, jonka molemmat jalat on amputoitu polven yläpuolelta. Sama nainen on myös Detta Walker, pahasisuinen myymälävaras, sabotööri ja miesten manipuloija. Skitsofreniasta kärsivän Odettan/Dettan kohtalo kietoutuu Rolandin ja Eddien kohtaloon, mutta Detta-osapuoli on asiasta eri mieltä. Dettan vahvasti murteellinen puhetyyli huokuu uhkaa ja vastarintaa. Sekä Roland että Eddie joutuvat hengenvaaraan ennen kuin pääsevät kolmannelle ovelle, jossa epäilemättä lukee "Kuolema".

"So let's go, whitebread! Detta doan want to be d'one keeping you." Her lids and her voice dropped a little; her eyes peeked at him slyly from their corners. "Dis goan be a day you 'member, whitebread", those sly eyes promised. "Dis goan be a day you 'member for a long, long time. Sho."
(s. 269)

Rolandin ympärille siis alkaa muodostua varsinainen saattue, kuten kaikkien hyvien seikkailutarinoiden tyyliin kuuluu. Erikoisen ja aika kankean ensimmäisen osan jälkeen alkaa lukijastakin tuntua siltä, että nyt lähtee seikkailu käyntiin. Tyyli on maanläheisempää, muista kirjoista tuttua Kingiä. Pitkät ja polveilevat lauseet sopivat The Gunslingerin autiomaassa haahuiluun, mutta nyt kun tunnelma tiivistyy ja kello käy, Kingin lauseet lyhenevät ja sanasto yksinkertaistuu kuin kuvatakseen tuota tiivistymistä.

Kirjan jako kolmen ovien takaa löytyvän henkilön tarinoihin rytmittää kirjaa mukavasti, mutta sillä on myös varjopuolensa. Jokainen osa ei ole yhtä vahva. Ensimmäinen, Eddie Deanin tarina alamaailman huumekuriirina on selkeästi vahvimmin vedoin piirretty ja on koko Kingin tuotannon parhaimmistoa. Toinen osa, Odettan/Dettan tarina, kärsii epäuskottavasta skitsofrenian käsittelystä, joka valitettavasti vesittää draamankaaren huippukohtaa. Kolmanteen osaan säästellään väistämätöntä yllätyskäännettä, jonka vaikutus ehkä ei ole niin suuri kuin sen toivoisi olevan.

Se, mistä pidin kirjasta tällä lukukerralla, on seikkailun tuntu, johon olennaisesti liittyy Rolandin ympärille muodostuva joukko. Rolandin hahmon täydellinen umpinaisuus saa virkistäviä kontrasteja suulaasta Eddiestä ja sivistyneestä/karkeasta Odetta/Dettasta. King tuo hienosti hahmojen väliset erot esille heidän puhetyyleissään. Eddie on katujen kasvatti, Odetta hienostoneiti ja Detta taas slummien ja plantaasien ääni. Välillä hahmojen kehitys on hieman yhtäkkistä, mutta se ei juurikaan haittaa. Rolandin pakkomielle Mustaan torniin tarttuu häntä ympäröiviinkin hahmoihin. Mutta se, mikä Drawing of the Threessä on hienoa, että nyt keskitytään nimenomaan noihin hahmoihin ja heidän taustoihinsa abstraktin Mustan tornin sijaan.

The Drawing of the Three on oikeastaan ensimmäinen osa Musta torni -sarjaa, joka todella pistää tarinan käyntiin. Nyt päästään suoraan toimintaan, sekä pohjustetaan Rolandin ympärille kerääntyvää joukkiota tulevia kirjoja varten. Kirjan paras osa sijoittuu vuoteen 1987, joten valitsin sen haasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". Muita sopivia kohtia voisivat olla samat kuin oikeastaan kaikissa muissakin sarjan kirjoissa, eli:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.