Stephen King: The Dark Tower VII - The Dark Tower

Stephen King: The Dark Tower VII - The Dark Tower

(Hodder & Stoughton, 2004)

Childe Roland to the Dark Tower came

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen Kingin suurteos saa viimein päätöksensä. Musta torni -sarjan päätösosa on itseoikeutetusti nimeltään The Dark Tower. Matka on ollut pitkä niin ajallisesti kuin sivumäärältään. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan kirjoitettu tarina on yhteensä miltei neljä tuhatta sivua pitkä. King asetti sarjaa kirjoittaessaan itselleen tavoitteeksi luoda amerikkalainen vastine J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -eepokselle. Onko tuo tavoite toteutunut? Ainakin sarjan mittasuhteet kyllä vetävät Tolkienille vertoja, mutta miten on laadun laita?

Edellisestä osasta lannistuneena oli helpotus huomata, että The Dark Tower alkaa huomattavasti vetävämmin. Isä Callahan saa viimein sankarillisen hetkensä ja synninpäästön aiemmista virheistään, kun he Jaken kanssa ottavat mittaa pimeyden olentojen verikesteissä. Toisessa todellisuudessa Susannahin ruumiin valtaansa ottanut Mia-demoni synnyttää lapsen, joka saa nimekseen arthuriaanisesti Mordred. Mordred-lapsi on osin demoni, osin Rolandin ja osin Karmiininpunaisen Kuninkaan sukua, joka on myös telepaattisia kykyjä omaava hämähäkkidemoni. Mordredilla on jotain pahasti hampaankolossa Rolandia vastaan, ja tämä lähtee seuramaaan heidän joukkiotaan matkalla Mustalle tornille.

Ennen sitä on kuitenkin pysäytettävä olennot, jotka ovat särkemässä Mustaa tornia kannattelevia säteitä. Telepaattiset murtajat ovat saaneet polttoainetta työhönsä kirjasarjan viidennestä osasta tutuilta Callan kaksosilta, ja nyt kun se virta on ehtynyt, on murtajat helpompi saada luopumaan maailmankaikkeutta tuhoavasta työstään. Ilman taistelua se ei tosin vieläkään onnistu, mutta onneksi murtajien päämajassa on myös Rolandin joukolle suotuisa vastarintaliike, jonka jäsenet ovat tuttuja Kingin muista romaaneista ja jopa aiemmasta Mustan tornin osasta.

Kirjasarjan viimeisen osan juonen referointi tuntuu typerältä, sillä se on niin syvällä Kingin luoman maailman mytologiassa ja sisäisessä logiikassa, että se helposti kuulostaa naurettavalta ja absurdilta asiayhteydestään irrotettuna. Kirjasarjassa tähän asti mukana pysyneet pysyvät kuitenkin varmasti mukana loppuun asti, sillä kerronta on mielestäni paremmin rytmitettyä kuin monessa aiemmassa osassa, ja useille yllätyskäänteille annetaan sopiva määrä aikaa tapahtua. Voiton hetket tuntuvat riemukkailta ja useat traagiset kohtalot taas saavat ansaitsemansa kunnioituksen. Olisiko kirjasarjan viimeisessä osassakin tiivistämisen varaa? Varmasti, mutta vähemmän kuin parissa tätä lyhyemmässä osassa.

Kirjasarjan loppu ja mystinen Musta torni tietenkin kiinnostaa lukijoita, ja nyt sinne vihdoin päästään. Luultavasti ei ole yllätys, että kaikille sarjan hahmoille ei käy kovin hyvin ennen tätä finaalia. Ennen viimeistä näytöstä King jopa antaa lukijoille suoran kehotuksen jättää lukeminen siihen, jos haluavat säästyä pettymykseltä, sillä loput ovat aina jollain tavalla julmia:

I hope most of you know better. Want better. I hope you came to hear the tale, and not just munch your way through the pages to the ending. For an ending, you only have to turn to the last page and see what is there writ upon. But endings are heartless. -- Should you go on, you will surely be disappointed, perhaps even heartbroken.
(s. 661 - 662)

King ei ole koskaan ollut mielestäni parhaimmillaan kirjojen lopetuksissa. Ehkäpä varoitus tämänkin kirjan päättymisestä on siis aiheellinen. Kirja oikeastaan loppuu kahteen kertaan, eikä niistä kumpikaan ole kovin tyydyttävä, mutta jälkimmäinen on luultavasti paras loppu, jonka tällaiselle rönsyilevälle tarinalle voi antaa. Kenties ainoa mahdollinen.

Vertaukset Tolkienin fantasiamaailmaan käyvät lopulta oikeastaan turhiksi, sillä niin erilaisesta teoksesta on kuitenkin kyse. Tolkien loi kokonaisen universumin mytologioineen ja historioineen, josta Sormuksen tarina on vain pieni osa, luodakseen kontekstia luomilleen haltiakielille. Kingin versio fantasiaeepoksesta on enemmän katujen kuin metsien tarina, enemmän pyssyjen kuin miekkojen heiluttelua, ja ehdottomasti enemmän toiminnan kuin tarun kannalla. Siis enemmän amerikkalainen kuin brittiläinen, ainakin pinnaltaan. Lauluja ja runoja Kingillä on myös huomattavasti vähemmän, mikäli Hey Juden kaltaisia pop-kulttuuriviittauksia ei sellaisiksi lasketa.

Uusi kierros Musta torni -sarjan parissa on nyt päättynyt, ja vaikka se oli osittain hyvin vaivalloinen ja paikoin pettymys, on osa sarjan viehätyksestä silti yhä tallella. Parasta sarjassa on tiivis hahmojen ydinjoukko, johon saadaan tutustua kiitettävän syvällisesti sarjan aikana. King osaa hahmojenluonnin lisäksi myös jännitteen luonnin, ja jännityksen ja kauhun hetket ovatkin pääosin onnistuneita. Paikoitellen käy tuskallisen selväksi, että King ei itsekään aina tiedä, mihin suuntaan tarinaansa veisi, mutta lopussa kiitos seisoo.

The Dark Tower on, kuten muutkin sarjan osat, täynnä populaarikulttuuriviittauksia, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 22. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
24. Surullinen kirja

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

(1982. Plume, 2003)

The man in black fled across the desert and the gunslinger followed.

3. Kirja aloittaa sarjan

Ylläolevilla sanoilla alkaa Stephen Kingin seitsenosainen magnum opus, Musta torni, eli alkukielellä The Dark Tower -sarja. Kuten J. R. R. Tolkienin päähän vain putkahti eräänä päivänä Hobitti-teoksen alkulause, myös Stephen Kingin fantasiaeepos lähti yhdestä paperiarkille kirjoitetusta lauseesta Kingin opiskeluaikoina vuonna 1970. Keitä ovat mustapukuinen mies ja revolverimies? Mikä autiomaa? Mikä on ajojahdin syy? Näihin kysymyksiin vastaamiseen King käytti yli kolmekymmentä vuotta ja seitsemän romaania, joista ensimmäinen, The Gunslinger, julkaistiin vuonna 1982.

Oma historiani Mustan tornin kanssa alkoi ollessani 19-vuotias (merkittävä luku romaanisarjassa, muuten) ja suorittaessani siviilipalvelusta kirjastossa. Kirjasarjan viimeinen osa oli juuri ilmestymässä suomeksi, ja veljeni suosituksesta päätin poimia aiemmat osat kirjaston hyllystä. Sarja tempaisi mukaansa, ja vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen haalin kirjat pikkuhiljaa myös omaan hyllyyni englanninkielisinä painoksina. Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, päätin palata tuohon maailmaan ja hahmoihin. Olisiko tarina yhtä vetoava? Kuulostaisivatko teokset erilaisilta alkukielellä luettuna? Odotin Mustan tornin uudelleenlukua innolla, johon oli sekoittunut melko tuju annos pelkoa.

The Gunslinger -romaani esittelee sarjan päähenkilö Roland Deschainin, joka jahtaa edellä mainittua mustapukuista miestä loputtomalta tuntuvan autiomaan halki kuin Clint Eastwood konsanaan. Roland on gunslinger, revolverimies, jonkinlainen ritarin, lainvalvojan ja villin lännen lainsuojattoman sekoitus, joka on viimeinen jäänne muinoin sortuneesta Gileadin valtakunnasta. Sen jälkeen maailma on muuttunut, the world has moved on, kuten kirjasarjassa usein toistetaan. Maa on sodan ja hävityksen autioittama. Roland oli aikoinaan nuorin revolverinsa saanut (eli ikään kuin ritariksi lyöty) revolverimies, mihin häntä auttoi enemmän oveluus kuin raaka voima. Mustapukuinen mies taas on mahtava velho, Walter, joka on jollain tavalla Rolandin ja myyttisen mustan tornin välissä.

Maailma on vieras, mutta siinä on jotain oudolla tavalla tuttua: Rolandin esi-isä on eräänlainen kuningas Arthur omine velhoineen, kapakassa hoilataan Hey Judea, ja autiomaan keskellä on rapistunut metroasema. Kingin tuotannossa oleellista on se, että kaikki liittyy aina kaikkeen. On olemassa useita eri todellisuuksia, rinnakkaisia maailmoita, jotka vuotavat toisiinsa. Musta torni on maailmankaikkeuden rakennetta ylläpitävä voima; paikka, jossa kaikki kohtaa, ja joka kannattelee maailmoita yhteen sitovia säteitä. Tuo torni on vaarassa, sillä jokin pahuuden voima pyrkii sortamaan sen ja suistamaan maailmankaikkeudet kaaokseen, ja Walterilla on jotain tekemistä asian kanssa.

Yet suppose further. Suppose that all worlds, all universes, met in a single nexus, a single pylon, a Tower. And within it, a stairway, perhaps rising to the Godhead itself. Would you dare climb to the top, gunslinger? (s. 223) 

Roland kohtaa tällä ensimmäisellä etapillaan kohti mustaa tornia epäluuloisen tuppukylän, säteilyn aikaansaamia mutantteja, sekä naispuolisen demonin, joka Rolandin on selätettävä (useammalla tavalla kuin yhdellä). Tärkein kohtaaminen on kuitenkin hylätyllä väliasemalla esiteini-ikäisen pojan, Jake Chambersin, kanssa. Jake on päätynyt Rolandin maailmaan meidän todellisuutemme vuoden 1977 New Yorkista. Viimeinen asia, jonka Jake muistaa, on jääminen auton alle jonkin tumma-asuisen miehen tönäisemänä. Roland haistaa palaneen käryä ja ottaa pojan siipiensä suojaan. Mutta Rolandin on tehtävä uhrauksia matkalla yhä kauemmas pakenevaa tavoitettaan kohti.

Kingillä on usein tapana yhdistellä pop-kulttuuria ja korkeakulttuuria kirjoissaan. Tämä tulee hyvin esille Mustassa tornissa, jonka taustalta voi bongata Sergio Leonen Dollari-trilogian, Tolkienin Keski-Maan, kovaksikeitettyjä dekkareita ja ritariromantiikkaa. Tärkeimäpänä, koko sarjaa ylläpitävänä innoittajana on englantilaisen runoilijan Robert Browningin eeppinen runo, Childe Roland to the Dark Tower Came (1855), jonka sana 'childe' ei suinkaan tarkoita lasta, vaan nuorta ritaria, joka ei ole vielä päässyt koettelemaan voimiaan. Myöhemmissä osissa viittausten määrä kasvaa entisestään.

The Gunslinger julkaistiin alunperin useassa osassa lehdissä, ja sen valitettavasti huomaa. Episodit ovat melko irrallisia, eivätkä kaikki ole lähimainkaan yhtä vahvoja. Rolandin nuoruudesta kertova episodi ja tunneliseikkailu Jaken kanssa olivat selkeästi vahvimpia. Huomattavin poikkeama muuhun Kingin tuotantoon teoksessa on sen kirjoitustyyli. Kingin teosten kanssa on yleensä tottunut leppoisaan, jutustelevaan tyyliin, joka ei juuri vaikeilla sanoilla tai runollisilla vertauksilla henkseleitään paukuttele. The Gunslingerissä asiat ovat oikeastaan päinvastoin, minkä King esipuheessaan tunnustaakin nuoren kirjailijan helmasynniksi. Joillain kirjailijoilla useampisanainen, kuvaileva ja runollinen tyyli toimii erinomaisesti, mutta King on omimmillaan maanläheisemmässä kerronnassa. Se on tosin pakko myöntää, että loputon, rutikuiva autiomaa on todella käsinkosketeltavasti kuvailtu.

The Gunslinger oli nostalginen paluu mielenkiintoiseen kirjasarjaan, mutta se oli myös varsin erilainen kuin muistelin: vaikeampi, epätasaisempi ja raadollisempi. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa, vuonna 1987 julkaistua romaania The Drawing of the Three, jonka muistelen paljon vetävämmäksi. Sarjan aloittaja -kohdan lisäksi The Gunslinger voisi täyttää myös haasteen seuraavat kohdat:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa