Stephen King: The Dark Tower III - The Waste Lands

Stephen King: The Dark Tower III - The Waste Lands

(1991. Plume, 2003)

I will show you fear in a handful of dust

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Rolandin matka kohti Mustaa tornia jatkuu Stephen Kingin kirjasarjan kolmannessa osassa, The Waste Lands. Nyt Rolandin mukana on myös edellisessä osassa matkaan lyöttäytyneet Eddie ja Susannah. Jos Susannah-nimi hämmentää, The Drawing of the Three -romaanin skitsofreeninen Odetta/Detta käyttää tästä kirjasta eteenpäin toista nimeään, ja onkin ikään kuin yhdistelmä noita kahta persoonaa. Toiseen Eddie-poloinen rakastui, ja toinen yritti tappaa sekä hänet että Rolandin. Mutta mitäpä sitä menneitä kaivelemaan, seikkailu jatkukoon.

Jonkinlaisena kantavana teemana tai toistuvana viittauksena romaanissa on vuonna 1922 julkaistu T. S. Eliotin runo "Autio maa", josta kirja on saanut nimensäkin. Eliotin modernistinen merkkiteos pitää sisällään useita kuolemattomia rivejä ihmisen ahdistuksesta osana merkityksetöntä nyky-yhteiskuntaa. Jotain samaa on myös Kingin kuvaamassa maailmassa. Kaupungit ovat rapistuneet raunioiksi, joissa harvalukuiset jengit suorittavat omia, käsittämättömiä verisiä rituaalejaan, eikä ihmishengellä ole mitään arvoa. Maa on autioitunut, hedelmätön, "ahdistus kourallisessa tomua". Millään ei ole merkitystä, eikä ketään huvita kohta enää mikään.

Roland on satojen vuosien ajan ollut ainoa revolverimies hajoavassa ja alati oudommaksi muuttuvassa maailmassa. Aika etenee epäsäännöllisin sykäyksin, ja eri todellisuudet tuntuvat vuotavan toisiinsa ikään kuin niiden rajat eivät olisi enää selkeitä. Roland on jäänne muinaisesta, yksinkertaisemmasta ajasta, vaikka tokkopa sekään kovin yksinkertainen oli. Roland alkaa kouluttaa Eddiestä ja Susannahista kollegoita osaksi hänen seuruettaan, ka-tetiä. Kingin terminologiassa ka on kohtalo, jonka tielle ei heikko ihminen kykene asettumaan. Kan yhteen tuoma joukko taas on ka-tet. Tämän uuden ka-tetinsä jäsenille Roland opettaa ikiaikaisen revolverimiesten mantran, joka kalskahataa kovin uskonnollis-myyttiseltä:

I do not aim with my hand; he who aims with his hand has forgotten the face of his father.
I aim with my eye.

I do not shoot with my hand; he who shoots with his hand has forgotten the face of his father.
I shoot with my mind.

I do not kill with my gun; he who kills with his gun has forgotten the face of his father.
I kill with my heart.

Roland ei ole unohtanut sanonnanmukaisia isänsä kasvoja, mutta moni muu asia on häviämässä hänen mielestään. Suurimpana aukkona on poika nimeltä Jake. Ensimmäisessä Musta torni -kirjassa Jake oli autiomaasta löytynyt, kertaalleen kuollut poika, jonka Roland joutui uhraamaan saavuttaakseen mustiinpukeutuneen miehen. Kirjasarjan toisessa osassa Roland esti Jaken kuoleman vuoden 1977 New Yorkissa, mikä sekoitti aikajanan ja Rolandin mielen pahemman kerran. Jakella itsellään ei mene sen paremmin. Osa hänestä tietää hänen olevan rikkaan televisiopampun poika New Yorkissa, käyvän yksityiskoulua ja harrastavan keilailua. Toinen osa tietää hänen jääneen auton alle, kuolleen ja eläneen hetken aikaa aivan toisessa maailmassa matkaten ja kamppaillen mutantteja vastaan jonkinlaisen villin lännen pyssysankarin seurassa kuollakseen sitten uudestaan. Hänen mieltään vaivaa selittämättömästi myös kuva junasta nimeltä Blaine.

Ensimmäinen puolisko The Waste Lands -romaanista käytetään tämän ristiriidan sovittamiseen, mikä onnistuu vain tuomalla Jake pysyvästi Rolandin maailmaan. Siinä sivussa taistellaan jättiläismäistä kyborgikarhua vastaan sekä vieraillaan demonin riivaamassa talossa, joka haiskahtaa enemmän kuin vähän IT-romaanista ja elokuvasta tutulta Neibolt Streetin talolta. Seikkailua ja kauhuelementtejä on annosteltu reilulla kädellä.

Jälkimmäinen puolisko kirjasta keskittyy Rolandin post-apokalyptiseen maailmaan syventymiseen. Joukkion määränpäänä on Lud, ränsistynyt suurkaupunki, joka toisessa todellisuudessa voisi olla New York. Matkalla sinne Rolandin joukkio saa vinkin Ludissa sijaitsevasta yksiraiteisesta junasta, joka voisi viedä heidät yli saastuneen autiomaan. Itse Ludin kaupunki, joka toimii dramaattisen takaa-ajon näyttämönä, on valitettavasti aika nopeasti juostu läpi, eikä siitä jää sen suurempaa kerrottavaa jälkipolville. Blaine-juna, josta kehitellään teoksen kliimaksia, on sinänsä onnistunut, mutta kirja jää pahasti kesken. Voin vain kuvitella lukijoiden turhautumisen aikoinaan, kun on pitänyt jäädä odottelemaan ratkaisua seuraavaan kirjaan. Onneksi nykyään sarjan lukeminen on armollisempaa, kun kaikki osat ovat saatavilla.

Mustan tornin kolmas osa sopii kohdan 36 lisäksi myös seuraaviin kohtiin:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

“Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”

Sylvie Simmons: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä  

(I'm Your Man, 2012. Suom. Jouni Jussila, Sammakko, 2014)

36. Elämäkerta tai muistelmateos

1960-luvun puoliväli. Vaalea norjalaiskaunotar Marianne on muuttanut kreikkalaiselle Hydran saarelle. Kirjailija-aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan jättäen heidän lapsensa Mariannen huostaan. Saari on oloiltaan alkeellinen, kuin muisto menneisyydestä, pysähtyneestä hetkestä ajalta ennen vedenpaisumusta. Sen vuoksi se on houkutellut asujikseen taiteilijoita, runoilijoita ja haaveilijoita, jotka haluavat elää irrallaan maailmasta. Valkeasta kalkkikivestä rakennetussa satamakahvilassa taiteilijapiirit kokoontuvat seurailemaan elämänmenoa ja utelemaan tulijoiden kuulumiset. Siellä Marianne tapaa vakavailmeisen kanadalaisen runoilijan, joka on kyllästynyt kylmään ja sateiseen Lontooseen, jossa hän on kirjoittanut esikoisromaaniaan apurahalla. Hydralla mies on löytänyt uuden tarmon kirjoittamiseen, jota vauhdittavat paastoaminen ja runsaat määrät amfetamiinia. Marianne tutustuu mieheen ja rakastuu tähän palavasti. Runoilija ottaa Mariannen ja pojan kattonsa alle asumaan yhtenä perheenä. Marianne muistaa isoäitinsä hänelle nuorena lausuman ennustuksen: ”Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”.

I was born like this, I had no choice

I was born with the gift of a golden voice
And twenty seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here in the Tower of Song
(Tower of Song, albumilta I’m Your Man, 1988)

Leonard Cohen liittyi viime marraskuussa vuonna 2016 edesmenneiden suuruuksien joukkoon. Cohenin ura oli kiehtova ja odotuksia karttava. Hän aloitti runoilijana ja ryhtyi muusikoksi vasta päälle kolmikymppisenä. Hän oli karismaattinen esiintyjä, joka vieroksui kiertueita ja käytti lauluntekoon parhaimmillaan vuosikymmeniä. Kuusissakymmenissä, "just a kid with a crazy dream", hän vetäytyi buddhistiluostariin ja palasi musiikintekoon vasta huomattuaan managerin kavaltaneen käytännössä koko omaisuuden. Sen seurauksena Cohen lähti tienaamaan eläkerahojaan takaisin pitkälle kiertueelle, jolta julkaistut livetallenteet ovat mielestäni Cohenin uran upeimmat julkaisut.

Minulle henkilökohtaisesti hän on aikakautensa merkittävimpiä laulaja-lauluntekijöitä. Bob Dylan, joka kiistatta on Nobelinsa ansainnut, on varmasti vaikutusvaltaisempi ja vallankumouksellisempi, mutta minulle liikaa folk-perinteessä ja ironiassa kiinni. Yhteistä heillä Cohenin kanssa on se, että molemmat jurnuttavat yksitoikkoisella äänellä tuhannen säkeistön mittaisia lauluja lähes muuttumattoman taustan päälle. Cohenin jurnutus on kuitenkin jotenkin miellyttävämpää. Hänen tekstinsä ovat kenties romanttisempia ja sävellyksensä odottamattomampia. Eikä kukaan yhdistä sanoituksissa ylätyyliä ja alatyyliä, pyhää ja profaania yhtä taidokkaasti kuin Cohen.

Cohenin viimeiseksi jäänyt albumi You Want It Darker käsitteli kuolevaisuuden ja uskon teemoja yli kahdeksankymppisen miehen haudansyvällä äänellä murisemana. Tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, sillä samoja teemoja Cohen on käsitellyt koko uransa ajan, aina nuoruuden esikoiskirjasta Let Us Compare Mythologies ja debyyttialbumista Songs of Leonard Cohen lähtien. Cohenin kolmas suuri teema, rakkaus ja seksi, on uusimmalla levyllä sivuosassa. Cohenin itsensä sanoin, ”I don't need a lover / That wretched beast is tame”, tuo kirottu peto on vihdoin kesytetty. Simmonsin teoksessa tämä Cohenin laulujen ja kirjojen teemojen toistuvuus korostuu. Samoin korostuvat Cohenin elämän monet naiset, jotka toimivat Cohenille milloin inspiraationa, milloin yhteistyökumppaneina.

Simmons selkeästi arvostaa Cohenia, mutta ei nosta tätä jalustalle tai pyri tahraamaan hänen mainettaan. Luin joitain vuosia sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen-elämäkerran, ja Simmons vetää pidemmän korren kyllä tässä kilvassa. Nadel tuntui keskittyvän Cohenin neurooseihin ja halusi psykologisoida laulut ja runot jonkin seksuaalisen frustraation kautta. Simmons on etäisempi, viileämpi ja analyyttisempi. Hän on myös tehnyt taustatyönsä huolellisemmin ja suhtautunut valtavaan lähdemateriaaliinsa kriittisemmin. Siinä missä Nadel tuntui lähtevän johtopäätöksestä ja etsivän sen tueksi todisteita, Simmons kirjoittaa avoimemmin, eikä pyri sensaatiojournalismiin seksi- ja huumehurjastelujen kuvauksilla, vaikka sellaiseen olisi ollut täysi mahdollisuus. Hän tuntuu myös olevan paremmin perillä populaarimusiikin historiasta nykyhetkeen asti.

Suomentaja Jouni Jussila on tehnyt pääsääntöisesti erinomaista työtä kirjan käännöksen kanssa. Puhekielisten sitaattien kääntäminen on aina haastavaa, mutta Jussila on löytänyt sopivan tasapainoisen tyylin. Jopa yleensä murheenkryyniksi nousevat musiikkitermit ovat hyvin hallussa, vaikka yhdessä kohtaa Hallelujah-kappaleen sanoituksissa hän kompastuukin. Ensimmäisen säkeistön ”it goes like this, the fourth, the fifth” -säkeen neljäs ja viides viittaavat sointuasteisiin, ei aika-arvoihin ”neljäsosa, viidesosa” (sic). Tämä tekeekin kohdasta erityisen nokkelan, sillä sanojen ”fourth” ja ”fifth” kohdalla sävellyksessä todella soi C-duurin neljäs ja viides sointuaste. It goes like this, näin se menee, kirjaimellisesti. Mutta tämä on ehkä musiikkiteoreettinen lillukanvarsi, ja se erhe muuten mainiolle suomentajalle annettakoon anteeksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin hienosti kirjoitettu elämäkerta vaikuttavasta ja etäisestä runoilijamuusikosta. Koska tämä blogiteksti päätyikin käsittelemään enemmän Cohenia kuin Simmonsin kirjaa, ja koska pidän listoista, laitan tähän loppuun vielä bonuksena mielestäni Leonard Cohenin tämänhetkiset top 5 -kappaleet sekalaisessa järjestyksessä YouTube-linkkeineen.

1. Famous Blue Raincoat
Kirjeen muotoon kirjoitettu tarina kolmiodraamasta. Se, onko kirjeen kirjoittaja pettäjä vai petetty, jää epävarmaksi, kuten jää kahden miehen keskinäinen suhdekin. Cohenilla on valtava pokka päättää kappale sanoihin "Sincerely, L. Cohen".

2. Lover, Lover, Lover
Cohenin harvoja korkeampia laulusuorituksia. Rakastuin kappaleen tuoreehkon liveversion etnomeininkiin, jollaista viimeisten kiertuiden upea bändi tarjoili.

3. If It Be Your Will
Enemmänkin rukous kuin laulu. Melodisesti Cohenin vahvimpia teoksia, ja luulen kappaleen olevan Hectorillekin tuttu.

4. Take This Waltz
Cohenin kääntämään Federico Garcia Lorcan runoon sävelletty valssi. Surrealistinen teksti vyöryttää kuulijan eteen kauniin paradoksisen kuvan toisensa jälkeen.

5. Who By Fire
Vanhaan juutalaiseen liturgiseen lauluun perustuva pieni folk-kappale. Yksinkertainen laulu nousee aivan uudelle tasolle tässä saksofonikolossi Sonny Rollinsin kanssa nauhoitetussa versiossa. Vaikka se taustalaulaja soul-karjahteluillaan yrittääkin tunnelmaa pilata.