"Mitä sillä on tasskussaan?"

J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli Sinne ja takaisin 

(The Hobbit, or, There and Back Again, 1937. Suom. Kersti Juva, WSOY 2011)

31. Fantasiakirja

Kolossa maan sisällä asui hobitti.

Nämä sanat käynnistivät ilmiön, jonka seurauksena John Ronald Reuel Tolkien kanonisoitiin (osin vasten tahtoaan) osaksi paitsi kirjallisuuden historiaa, myös 1960-luvun hippieetosta ja 2000-luvun pop-kulttuuria. Suurena Tarun sormusten herrasta ystävänä tämä kaiken aloittanut Hobitti on jäänyt minulle jokseenkin vieraammaksi. Luin sen joitakin vuosia sitten englanniksi, mutta siitä ei juuri jäänyt mitään mieleen. Liekö johtunut sitten huonosta ajankohdasta vai mistä, mutta joka tapauksessa elokuvaversion nähtyäni jouduin moneen kertaan ihmettelemään, "oliko siinä kirjassa tällainenkin kohta?". No, eihän siinä ollutkaan, kuten nyttemmin uusintalukukierroksella selvisi.

Laiskanpulskean Bilbo-hobitin rauha häiriintyy, kun täysin yllättäen ja pyytämättä ovelle koputtaa velho ja vetää mukaan seikkailuun. Tarjous on sitä sorttia, josta ei voi kieltäytyä, sillä piakkoin ovesta sisään pelmahtaa kolmetoista kääpiötä, joiden nimet on aina lueteltava mainittaessa. Kääpiöt myös pitävät laulamisesta, kuten lähes jokainen muukin Tolkienin maailman hahmo.

 

Kääpiöiden bändi lauteilla. Kuvitus: Tove Jansson

Seikkailu siis kutsuu, ja Bilbon matka käy pitkälti samoja polkuja kuin myöhemmin Frodonkin. Matkan varrella nähdään paljon mieleenpainuvia paikkoja ja hahmoja Synkmetsän hämähäkeistä vuoren hiisiin ja kunnioitusta herättävään Smaug-lohikäärmeeseen. 

Merkittävin kohtaus on lukijan ensi tapaaminen Klonkun kanssa, joka päättyy koko Tolkienin luoman maailman kulminoivan mahtisormuksen löytymiseen ja päätymiseen Bilbon käsiin. Bilbo joutuu neuvottelemaan vuoren pimeydessä suhistelevan, iljettävän Klonkku-otuksen kanssa siitä, opastaako tämä Bilbon ulos vai päätyykö Bilbo tämän suihin. Miksi tämä tapahtuu nimenomaan arvoituksia vaihtamalla johtunee siitä, että muinaisenglantilaisessa runoudessa, jonka professori Tolkien oli Oxfordissa, arvoitukset olivat erittäin yleisiä. Tolkien tuntui aina kokeneen hobitit omaksi kansakseen, joten totta kai heillä on sama anglosaksinen kulttuuriperimä. Kun Klonkku ei osaa vastata oikein fuskua ja petkuhuiputusta harjoittavan Bilbon arvoitukseen ("Mitä minulla on taskussani?"), Klonkku raivostuu ja yrittää estää Bilbon ulospääsyn. Mahtisormuksella on kuitenkin se etu, että se tekee näkymättömäksi.

Klonkku oli menettänyt pelin. Se ei uskaltanut jatkaa edemmäksi. Se oli menettänyt saaliinsa mutta lisäksi se oli menettänyt ainoan millä oli sille elämässä ollut väliä, aarteensa. Huuto sai Bilbon sydämen nousemaan kurkkuun, mutta hän jatkoi juoksuaan. Heikkona kuin kaiku mutta uhkaavana kuului ääni hänen selkänsä takaa:
'Varas, varass! Reppuli! Me vihataan ssitä ikuisesti!'
(s. 99)

Alunperin tämä kohtaus oli hyvin erilainen, eikä sormus saanut niin suurta painoarvoa. Ensimmäisessä painoksessa Klonkku itse asettaa sormuksensa arvuuttelupelin pantiksi ja päästää Bilbon suosiolla lähtemään hävittyään pelin reilusti. Sormusten herran myötä Tolkien kuitenkin editoi Hobitinkin tarinan vastaamaan sormuksen tarinan myöhempiä vaiheita. Klonkku on mielestäni koko Tolkienin maailman kiehtovimpia hahmoja - säälittävä, itsekäs, pelokas, katkera, lähes kaiken järkensä menettänyt ja täysin fiksoitunut yhteen ja vain yhteen asiaan. Kuin kapteeni Ahab vailla arvokkuutta tai Miltonin Saatana vailla älykkyyttä - tai Milla Magia vailla viehättävyyttä. Jokin Klonkussa kuitenkin herättää lukijan sympatian, vaikka en ole aivan varma mistä se johtuu. Klonkun väittely itsensä kanssa ja syttyvä viha Bilboa kohtaan on Hobitin ehdottomasti synkimpiä ja kylmäävimpiä hetkiä.

Vaikka tätä muutosta ei otettaisikaan lukuun, yllätyin nyt uudella lukukerralla ja vasta Tarun sormusten herrasta uudelleen lukeneena, kuinka paljon yhtäläisyyksiä kirjojen välillä onkaan. Kertomus matkasta ja kasvusta, osittain samat pysähdyspaikat, episodimainen rakenne (varsinkin Sormuksen ritareihin verraten), kotkat ratkaisevana tekijänä, eräänlainen käännekohta vuoren sisässä, Gandalfin katoaminen isoksi osaa tapahtumia, harhailut pahaenteisessä metsässä, valtava lopputaistelu jossa useat armeijat kohtaavat, paluu kotiin peruuttamattomasti muuttuneena... Tolkien filologina ja tarujen asiantuntijana toki tuntee arkkityyppisen sankaritarinan rakenteen ja hyödyntää sitä molemmissa pääteoksissaan, mutta näin lähekkäin teokset lukiessa yhtäläisyys on huomattava.

Merkittävä erottava tekijä onkin tyylissä, sillä Hobitti on selkeästi nuoremmalle lukijalle suunnattu ja kevyempi. Huumori kukkii värikkäämmin kuin myöhemmässä teoksesssa, ja Tolkien syyllistyy pariinkin otteeseen rutikuiviin englanninkielisiin puujalkavitseihin, joista ei tiedä pitäisikö hymähtää vai lyödä kämmentä otsaan. Onneksi suomentajana on loistava Kersti Juva, joka ei vähästä hätkähdä. Saduista muistuttava kaikkitietävä kertoja puhuttelee lukijaa, lupailee tulevia tapahtumia ja kommentoi asioita sulkeiden sisässä (tiedättehän, tällä tavalla), mikä välillä tuo hieman poukkoilevan vaikutelman, mutta yleensä viihdyttää. Samanlainen kerrontatapa on toki pitkälti Sormuksen ritareissakin, mutta viimeistään Elrondin neuvonpidossa Taru sormusten herrasta siirtyy eepoksen ja mytologian maailmaan välihuomautusten ja huumorin jäädessä pienemmälle osalle. Hobitissa kepeä tyyli ei petä edes lopun Viiden armeijan taistelussa, joka kuitataan Bilbon pyörtymisellä ja heräämisellä taistelun jälkeen, jottei nuorempikaan lukija järkyttyisi. Tai sitten Tolkien ei vielä ollut päässyt teroittamaan kynsiään eeppisten kohtausten kirjoittajana. Mene ja tiedä.

Taru sormusten herrasta on ollut minulle niin valtavan suuri vaikuttaja kirjallisuuden ystävänä, että mikään muu fantasia ei oikein tahdo tuntua miltään sen rinnalta. Valitettavasti myös Hobitti jää minulle osastoon "ihan kiva", vaikka pidinkin siitä nyt toisella lukukerralla enemmän kuin ensimmäisellä.

Kirja sopii myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 22. Kuvitettu kirja ja 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.