Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Kärlekens Antarktis, 2018. Suom. Outi Menna. Tammi, 2019
Taivas oli mustien puunoksien puhkoma, ajattelin että oksat olivat tummia salamoita jotka johtivat toiseen maailmaan ja että minä olin menossa juuri sinne
Pohjoismaisten dekkarien suosio se jatkuu vain. Ruotsalaisen Sara Stridsberginkin kirjassa murhataan ja paloitellaan nuori nainen, mutta siinä missä yleensä dekkarissa ruumis on vain rekvisiitta persoonallisille rikosetsiville ja yllätyskäänteille, Stridsbergillä murhan uhri on kertoja ja päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinansa, kun kaikki on jo tapahtunut eikä mitään ole enää tehtävissä.
Inni, nuori heroiiniaddikti ja prostituoitu, hyppää miehen kyytiin. Määränpäänä on mustaa vettä valuvien puiden metsä, mädäntyneeltä haiseva järvi ja kuolema. Mies kuristaa naisen ja paloittelee ruumiin. Pään hän heittää jätekuoppaan, loput sulloo matkalaukkuun. Kadonneen Innin kohtaloa puidaan mediassa, vaikka eläessään hän ei herättänyt suurta huomiota. Inni käy läpi elämäänsä ja mahdollisia syitä siihen, miksi hänen loppunsa oli tällainen. Innin muistot kiertyvät auki vähä kerrallaan, mutta aina ne päätyvät metsään, veden ääreen, ja pian koittavaan unohdukseen.
Vedellä on merkittävä osa Innin elämässä muutenkin. Hänen veljensä hukkui virtaavaan jokeen, kun hänen vanhempansa olivat kaukana rannasta ja Innin oli määrä huolehtia veljestään. Kertomuksen aikana selviää, että Innin vanhemmat, vaikka rakastivatkin lapsiaan yli kaiken, eivät ehkä olleet parhaita henkilöitä huolehtimaan lapsistaan. Alkoholilla oli osansa perheen elämässä, ja Inni joutui ottamaan enemmän vastuuta kuin hänen ikäiseltään voi odottaa. Historia kurkottaa sukupolvien yli, ja rakkauden ja syyllisyyden tunteet periytyvät Innille vanhemmiltaan. Kun Inni vajoaa syvemmälle heroiiniaddiktioon, hänkin menettää lapsensa. Ei tosin kuolemalle vaan sosiaaliviranomaisille, ja joutuu toteamaan, että ehkäpä näin on parempi.
Kodittomana ja itseään myyden Innistä tulee huomaamaton objekti, jonka katoamista ei kukaan huomaa tai kaipaa, tai näin ainakin Inni itse kuvittelee. Tosiasiassa hänestä ovat huolissaan niin Raksha-äiti kuin mies, Shane. Mutta koska heillä on omat ongelmansa ja kyvyttömyytensä kommunikoida yhä kauemmas elämästä lipuvan Innin kanssa, ei mitään ole tehtävissä. Kun murhaaja avaa autonsa oven ja kutsuu Innin kyytiin, Inni tarttuu tarjoukseen vaikka hälytyskellot soivat. Jotain tällaista loppua Inni on toivonutkin tarinalleen.
Rakkauden Antarktiksen kieli on lumoavan runollista. Se mässäilee kauheilla väkivallan kuvauksilla, mutta miten kauniilla kielellä! Kieli valuu ja pulppuaa kuin murhapaikan märät puunlehdet ja soinen maa:
Kyllä, maailma oli yhä olemassa. Samoin oli olemassa rivi kaulanikamia, isoja kulmikkaita helmiä joista muodostui selkäranka, joka oli joskus ollut minun ja joka oli nyt katkaistu. Oli olemassa jänteitä, jotka napsahtivat poikki. Oli olemassa minun henkitorveni, jonka läpi ilma kulki edestakaisin, se virtasi hänen keuhkoistaan minun keuhkoihini, sekoitus hiilidioksidia ja kuumuutta ja verennälkää. Ja nämä keuhkot, jotka olivat olleet minun, täyttyivät mustasta verestä.
(s. 13)
Toisin kuin dekkareissa, itse murhatutkintaa ei kuvata oikeastaan millään lailla, ja rivien välistä voi lukea, ettei murhaajaa koskaan löydetä. Kirjan keskiössä on uhri ja uhrin kokemukset, sekä se, miten kammottava teko tv-sarjojen ja dekkareiden arkipäiväistämä murha todellisuudessa on.
