Alma Kuula: Virta venhettä vie - Päiväkirja vuosilta 1901 - 1919
(WSOY, 1968)
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.
Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.
Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.
Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:
Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308)
Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.
Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.
Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.
Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.
Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:
Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308)
Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.
Olet löytänyt mielenkiintoisen kuuloisen kirjan. En tiennyt, että Toivo Kuula ammuttiin, todella surullista Almalle.
VastaaPoistaTämä oli kyllä mielenkiintoinen jo senkin takia, että tuolta aikakaudelta ei ole ihan hirveästi julkaistu naisten kirjoittamia tekstejä tai päiväkirjoja ylipäänsä. Ja se epätoivo ja musertava suru, joka noista päiväkirjamerkinnöistä tulee ilmi Kuulan kuoleman jälkeen... huhhuh.
Poista