Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010. Suom. Laura Beck. Bazar, 2014)

Koston täytyisi nyt odottaa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat kirjasarjan toisessa osassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Bishop's Laceyn kylässä kohistaan, kun maankuulu nukketeatteritaiteilija Rupert Porson apulaisineen jää kylään odottelemaan korjaajaa hajonneelle autolleen. Kirkkoherra majoittaa pariskunnan läheisen maatilan niitylle. Maatilan omistajat, herra ja rouva Ingleby selkeästi tuntevat Porsonin, mutta eivät paljasta sitä ulospäin. Flavian epäilykset heräävät. Tarkkasilmäinen Flavia huomaa myös, että Porsonin viehättävä apulainen Nialla on raskaana, mutta Nialla vannottaa Flavian pysymään asiasta vaiti. Kylällä tiedetään, että Inglebyiden poika Robin on kuollut lapsena. Hänen ruumiinsa löytyi metsästä hirsipuusta roikkumassa. Liittyikö tapaukseen jotain hämäräperäistä? Oliko Inglebyiden apulaisena toimivalla Dieterillä, entisellä saksalaisella sotavangilla jotain tekemistä asian kanssa?

Korvauksesi majoituksesta ja korjausavusta Porson ja Nialla lupaavat pistää pystyyn nukketeatteriesityksen. Toisin kuin ensimmäisessä Flavia-kirjassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä -romaanin ensimmäistä ruumista saadaan odottaa miltei kirjan puoleen väliin saakka. Kun murha paljastuu, mahdollisia tekijöitä on useita, ja taas on Flavian itselleen asettama velvollisuus löytää syyllinen ennen poliisia. 11-vuotias tyttö hoksaa asioita, joita muut eivät hoksaa.

Jälleen kerran kirjan vahvuus on hahmoissa. Flavia on kenties melodramaattisempi kuin ensimmäisessä osassa kuvitellessaan omaa kuollutta ruumistaan ja surevia omaisiaan, jotka nyt saisivat tuntea syyllisyyttä kaikiasta Flaviaa kohtaan tekemistään loukkauksista. Ehkä jonkinlainen teini-iän drama queen alkaa nostaa päätään? Doggerista alkaa viimeistään tämän kirjan myötä muodostua eräs suosikkihahmoistani Flavian ohella - poissaoleva, sympaattinen sotaveteraani, joka kantaa syvällä sisimmässään salaisuuksia, joista hän itsekään ei ole tietoinen. Hieman yllättäen suurimman roolin uusista hahmoista ei saakaan kumpikaan nukketeatterin pitäjistä, vaan saksalainen apukäsi Dieter. Englantilaista kirjallisuutta rakastava Dieter kertoo kirjan puolenvälin paikkeilla oman, sympatiaa herättävän tarinansa, joka on kirjan huippuhetkiä.

Ja sillä tavoin minusta tuli anglofiili. Siitä asti en halunnut muuta kuin lukea englantilaisia kirjoja; tietysti Dickensiä ja Conan Doylea; Jane Austenia ja Thomas Hardya. Kun olin hiukan vanhempi, Drusilla tilais minulle joululahjaksi The Boy's Own Annualin ja Chumsin. Kun täytyin kaksitoista olin jo brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista.
(s. 225)

"Brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista" tuntuu olevan myös kanadalainen kirjailija Alan Bradley tällä kirjasarjallaan. Kokonaisuutena Kuolema ei ole lasten leikkiä ei mielestäni ole yhtä ehyt kuin Piiraan maku makea. Tapahtumapaikkoja on pitkin kylää ja juonen kuljetus on rytmitetty jotenkin oudosti. Loppuratkaisu sinänsä on tyydyttävä, mutta jäin aika pian lukemisen jälkeen ihmettelemään, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan ja mistä syistä.

Helmet-lukuhaasteen kohdista täytän tällä kirjalla kohdan lemmikkieläin, vaikka maatilan kissa ei rehellisesti sanoen mikään merkittävä elementti kirjassa olekaan. Mutta oli siellä sellainen! Muita sopivia kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(The Book of Memory, 2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.