"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!