Don DeLillo: Nolla Kelviniä
(Zero K, 2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.
Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:
Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)
Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.
Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.
Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.
Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.
Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:
Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)
Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.
Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.
Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.
Kiitos Arttu maininnasta.
VastaaPoistaDeLillo on ihan mahtava kysymään juuri noita suuria kysymyksiä ja ylipäänsä monia sellaisia kysymyksiä, jotka jonkun toisen kysyminä tuntuisivat naiiveilta tai jotenkin naurettavilta. Aina en tosin ole varma, onko hän tosissaan vai onko kyse ironiasta, mutta yhtä kaikki pidän paljon hänen tavastaan kirjoittaa.
Totta, tuota ironian rajalla olevaa kerrontaa on tässä paljon, enkä kyllä aina tiedä, miten tosissaan DeLillo on. Keskellä autiomaata sijaitseva salainen tutkimuskeskus itsessään jo tuntuu kuin jostain 007-elokuvasta nyysityltä. :)
Poista