Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

(Into, 2018)

Aurinko putoaa taivaalta, ajatteli Lemminki järkyttyneenä

 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Risto Isomäki on muissa kirjoissaan spekuloinut tulevaisuuden visioita. Nyt hän spekuloi menneisyyden hetkiä, kaukaa kivikaudelta ristiretkiaikaan. Aikaa, jolloin Suomi ei ollut vielä Suomi. Juuri luettuani Juha Hurmeen Niemen hämmennyin hieman kirjastossa Viiden meren kansan takakanteen tutustuessani. Ei kai Isomäki ole lähtenyt kalastelemaan samoille vesille? Ei sentään, sillä Viiden meren kansa on puhtaasti fiktiota, vaikka se pohjaakin historian ja arkeologian uusimpiin tutkimustuloksiin käsittelemiltään aikakausilta.

Viiden meren kansa on jaettu kahdeksaan täysin erilliseen tarinaan, jotka toimivat itsenäisinä novelleina. Ne etenevät kronologisessa järjestyksessä: ensin tutustutaan vetäytyvän jääkauden alta paljastuvan Suomen ensimmäisiin asuttajiin, hylkeenpyytäjäheimoihin lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Seuraavat tarinat vievät Volganmutkaan suomalaisugrilaisten kansojen syntyseuduille, sekä roomalaistenkin tuntemien skyyttien kohtaamisiin kyseisten heimojen kanssa. Pieni koukkaus tehdään etelänaapurimme nykyisten rajojen sisälle, Saarenmaalle, jonne pudonnut meteoriitti olisi voinut inspiroida Kalevalankin runonlaulajia. Paitsi Kalevalan sankarit, myös myyttinen kansallisantisankari Lalli saa oman tulkintansa Isomäen käsittelyssä. Saarenmaalle teos myös päättyy, täysin järjettömältä kuulostavaan ristiretkeen keskelle talvea. Lopussa Isomäki omistaa pitkän epilogin lähteidensä selventämiselle ja ratkaisujensa perusteluille.

Osa tarinoista oli mieleenjäävempiä kuin toiset. Neljä tarinaa jäi ehkä parhaiten mieleen. Pohjois-Pohjanmaalle Kierikin hylkeenpyytäjien kyläyhteisöön sijoittuva tarina oli koskettava, ja se oivallisesti toi esille muinaisen lähes teollisen ja vauraan yhteiskunnan, joka pyyhkiytyi lähes jäljettömiin. Skyyttien raivokas soturiprinsessa, joka johtaa huvennutta joukkoaan liian kaukana pohjoisessa, vihamielisellä seudulla, oli hahmo, josta olisin lukenut vaikka kokonaisen romaanin. Myös kovin tutun kuuloisten Lemmingin ja Sepon matka Saarenmaalle ottamaan selvää "auringon poikasesta", lohikäärmeestä, joka laskeutui eteläiselle saarelle, piti otteessaan:

Hän oli yhä puolittain nukuksissa eikä lämpö tuntunut millään tavalla kummalliselta. Auringon kuuluikin lämmittää maailmaa aamun tullen. Mutta sitten auringon paiste muuttui liian kuumaksi. Vähintään yhtä kuumaksi kuin keskipäivällä, vaikka oli vasta aamuyö.
Ja sitten Lemminki ymmärsi myös, että aurinko oli nousemassa aivan väärästä suunnasta ja oli hetkessä täysin hereillä. Hän nosti katseensa ylös ja näki, että keskellä taivasta hehkui häikäisevän kirkas ja kuuma, monta kertaa normaalia suurempi auringon kehrä.
(s. 97)

Kertomus Riiasta lähteenestä ristiretkestä jään yli Saarenmaalle hämmentää epäuskottavuudellaan - ja nyt tarkoitan nimenomaan todellisuuden absurdiutta, en Isomäen tarinankerrontaa. Lähteä tuhansilla miehillä keskellä talvea tarpomaan jään yli valtaamaan kaukaisen soturikansan linnoituksia ja syöksemään suuri pakanoiden faarao vallasta. Niin. Ei taidettu tiedustelulle antaa paljon painoarvoa, vai olivatkohan nekin fake news jo silloin. Tarina sinänsä ja sen kuvaukset marssista jään yli hyytävät lukijankin.

Pidin Viiden meren kansasta paljon sitä lukiessani, ja ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Näin jälkikäteen kirjaa sulateltuani kuitenkin tuntuu siltä, että yksittäiset novellit jäävät vähän keveiksi. Monessa tarinassa ja hahmossa olisi potentiaalia pidempienkin tarinoiden aiheeksi. Historian uudelleenkuvittelu ja myyttisten hahmojen tuominen ikään kuin osaksi historiaa on aina vähän riskialtista, mutta Isomäki selviää kohtalaisesti. Suomalais-ugrilaisen muinaisuskon karsikkopuineen ja oksille ripustetuine karhunkalloineen Isomäki tuo erittäin eläväksi ja vahvat mielikuvat jäävät soimaan päähän.

Viiden meren kansalla kuitaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Muita kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
33. Selviytymistarina

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

George Saunders: Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo

(Random House, 2017)

matterlightblooming phenomenon

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

George Saundersin romaanilla Lincoln in the Bardo on historiallinen pohja. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin poika kuoli 11-vuotiaana lavantautiin. Aikalaislähteiden mukaan surun murtama presidentti vieraili Willie-pojan kuoleman jälkeen kryptassa ja piteli poikansa ruumista sylissään. Menetys oli tehdä lopun masennukseen taipuvaisesta presidentistä. Samaan aikaan sisällissota kasvatti kierroksiaan ja kahtia repeytynyt kansakunta kaipasi vahvaa johtajaa.

Saundersin romaani kertoo yhdestä yöstä, jolloin Willie ilmestyy hautausmaalle kuoleman jälkeiseen ja uudelleensyntymistä edeltävään välitilaan, jota tiibetinbuddhalaisessa perinteessä nimitetään bardoksi. Hautausmaalla on muitakin asukkeja, jotka syystä tai toisesta eivät ole kyenneet jättämään tätä materiaalisen maailman viimeistä saareketta siirtyäkseen eteenpäin kohti tuntematonta. Osa heistä on ollut hautausmaalla vuosikausia ja sulautunut osaksi kryptien rakenteita, hautakiviä ja aitaa. Hahmot toistavat omia tarinoitaan loputtomasti ja siten pyrkivät tekemään elämäänsä todelliseksi, kunnes kaikki osaavat kaikkien tarinat jo ulkoa. Kun lopulta joku sieluista siirtyy seuraavaan tilaan - onko se taivas, helvetti, reinkarnaatio, sitä ei kerrota - katoaa hän räiskähtäen aineen ja valon kukinnoiksi, matterlightblooming. Kun Abraham Lincoln saapuu suremaan kuollutta poikaansa, kuolleet huomaavat ainutlaatuisen siteen isän ja pojan välillä, joka kasvattaa heidän kaipuutaan elävien joukkoon. Willie voisi olla heidän yhteytensä maailmaan!

People were happy, that was what it was; they had recovered that notion.
     hans vollman

It was the idea, the very idea, that someone—
     roger bevins iii

From that other place—
     hans vollman

That someone from that other place would deign to—
     roger bevins iii

It was the touching that was unusual.
     the reverend everly thomas
(s. 67)

Kuolema ja unohdus ovat kuitenkin ottaa vallan, kun kontakti elävään presidenttiin jää vain nopeasti haihtuvaksi kaiuksi muualla jatkuvasta elämästä. Presidentti itsekin on omassa kiirastulessaan, jossa hän ei kykene luopumaan rakkaasta pojastaan, mutta ei myöskään saa tähän todellista kontaktia.

Willien lisäksi päähenkilöitä on kolme, ja he saavat suurimman osan romaanin vuorosanoista Willien jäädessä enemmänkin tarinan objektiksi. Yksikään heistä ei suostu hyväksymään kuolemansa lopullisuutta, ja tämä tosiasioiden kieltäminen manifestoituu heissä jollain tavalla fyysisesti. Hans Vollman on myöhäiskeski-ikäinen mies, joka on jäänyt sortuvan kattopalkin alle. Vollman on vanhoilla päivillään päässyt naimisiin kauniin nuoren naisen kanssa, mutta vanhempaa miestä arkaillut nainen ei ole tahtonut jakaa vuodettaan tämän kanssa. Juuri ennen miehen toiveiden täyttymystä katto romahtaa tämän päälle. Tuonpuoleisessa Vollman on vailla rihman kiertämää, penis jättiläismäisen groteskeihin mittoihin paisuneena. Omasta mielestään Vollman on vain loukkaantunut ja tuota pikaa toipumassa, jotta pääsee vaimonsa kanssa vällyjen väliin.

Roger Bevins III on varakkaan perheen nuori vesa, jonka ominaisuuksiin kuuluvat taiteelliset taipumukset, kyky havainnoida ympäristöään ultratarkasti ja kuvailla sitä herkästi, sekä seksuaalinen mieltymys miehiin. Homoseksualisuutta paheksuvana aikana Roger on onneton, ja erään epäonnistuneen rakkausseikkailun jälkeen hän viiltää ranteensa auki. Hautausmaalla Rogerin kehosta pursuaa jalkoja, käsiä ja kaikkea havainnoivia silmiä, joiden määrä kasvaa entisestään tämän kiihtyessä. Kolmas päähenkilöistä on pastori Everly Thomas, joka toisin kuin muut, tiedostaa olevansa kuollut. Hän on kuitenkin nähnyt näyssä, mikä kohtalo häntä odottaa tämän jälkeen. Helvetin lieskat odottavat, mutta Thomasilla ei ole aavistustakaan, miksi hurskasta kirkonmiestä moinen kohtalo odottaa. On helpompaa siis jäädä limboon kuin saada asiasta varmuus. Thomasin suu on pysyvästi vääntynyt kauhunhuutoon. Ilmeestään huolimatta Thomas on tyyni järjen ääni absurdissa tuonpuoleisessa.

Tämän kolmikon ja Willien lisäksi Saundersin kirjassa on puhujia pitkälti toistasataa. Osa on hautausmaan fiktiivisiä hahmoja kertomassa omia elämäntarinoitaan, kukin omalla puhetyylillään. Äänet heijastelevat tarinoissaan paitsi Yhdysvaltain historiaa, myös ihmiskunnan yleisiä vitsauksia - köyhyyttä, rotusortoa, kateutta ja katkeruutta. Kaikkia ääniä yhdistää pelko luopumisesta, ja tarrautuminen edes johonkin oljenkorteen tuntemattoman pelossa. Kuolleiden tarinat muuttuvat osaksi heidän fyysistä olemustaan, mutta ei aina selkeällä tavalla, vaan pikemminkin unen logiikalla toimivalla metaforisuudella. Osa äänistä on Lincolnista ja Yhdysvaltain historiasta kertovia tietokirjallisia sitaatteja. Lainauksista osa on fiktiivisiä, mutta myös aitoja lähteitä on rutkasti. Varsinaista kertojaa ei ole, vaan kirja on rakennettu dialogin muotoon eri puhujien ja sitaattien välillä. Alkuun tämä vieraannuttaa, kun vastuu johtopäätöksistä sälytetään lukijalle. Hyvin pian siitä muodostuu tehokas keino vetää lukija mukaan kirjan maailmaan, joka on uniikkia mielikuvituksen juhlaa, paikoin tragikomediaa ja paikoin haurasta elegiaa.

Omia tarinoitaan ikuisuuksiin asti toistavat kuolleet toivat mieleeni Samuel Beckettin absurdismin ja eksistentialismin kentillä operoivat näytelmät Waiting for Godot ja Endgame. Mielikuvitukselliset metamorfoosit taas toivat mieleen David Lynchin teokset kuten Eraserheadin ja Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden. Läheisempi vertailukohta, joka myös tuli välittömästi mieleen, oli Laura Lindstedtin hieno Oneiron. Moniääninen kertomus tiibetinbuddhalaisesta kuolemanjälkeisestä tilasta, jossa selvitetään, miten ihmiset ovat sinne päätyneet ja mitä kaikesta luopuminen tarkoittaa... kuvaus pätee yhtä hyvin Lindstedtiin kuin Saundersiin. Oneiron on tosin eri suuntiin rönsyilevä ja reilun feministinen kun taas Lincoln in the Bardo on kenties runollisempi ja tiiviimpi, ja siinä on tiettyä hiljaista hauskuutta kaikessa absurdiudessaan.

Lincoln in the Bardo oli minulle vuoden suurimpia yllätyksiä ja antoisimpia lukukokemuksia. Fantastiset elementit yhdistyvät historiaan ja traagiset surrealistiseen saumattomasti luoden jotain aivan omanlaistaan.

Helmet-haasteen sopivia kohtia kirjalle:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

(У войны не женское лицо, 1985. Suom. Robert Kolomainen. Progress: SN-kirjat, 1988) 

Jos taas sota unohdetaan, puhkeaa uusi sota

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Valkovenäläis-ukrainalainen, Nobel-palkittu kirjailija Svetlana Aleksijevitš kyntää vaikeasti määriteltävää sarkaa tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välillä. Hänen esikoisteoksensa Sodalla ei ole naisen kasvoja on mosaiikkimainen sommitelma unohdettuja ääniä. Äänet kuuluvat Neuvostoliiton riveissä toisen maailmansodan aikana vapaaehtoisesti palvelleille naisille, joita Aleksijevitš on haastatellut satoja kirjaansa varten. Monesta äänestä muodostuu polyfoninen kudelma, sirpaleinen surulaulu sodasta.

Yleensä sotakirjallisuudessa näkökulma on miehen. Miehet taistelevat, haavoittuvat, kuolevat ja kaipaavat kotiin jääneitä puolisoita, sisaria ja äitejä. Usein naisen asema sotakirjallisuudessa jääkin objektiksi, kaipuun kohteeksi, eikä kokevaksi subjektiksi. Aleksijevitšin teos on poikkeuksellinen, sillä sen kohteena on nainen ja nimenomaan nainen rintamalla sotimassa ja sotaponnistuksia aktiivisesti tukemassa.

Ensimmäisenä silmään pistää kirjan rakenne. Se koostuu kymmenistä haastatteluiden sitaateista, jotka on jaoteltu karkeasti tiettyjen teemojen mukaisiin lukuihin. Aluksi vaikutelma on sirpaleinen ja häiritsevä. Missä on kirjailijan oma ääni, missä punainen lanka? Välähdykset rintamalta, kenttäsairaaloista ja sodanjälkeisistä kotien raunioista jäävät välähdyksiksi yksittäisten henkilöiden elämästä, mutta kertovat makrotasolla sodan kokemuksista näkökulmasta, jota ei aiemmin juuri ole käsitelty.

Oli annettu käsky: noutakaa kaikki. Luotisateessa ja tykkitulessa haime omamme, sekä haavoittuneet että kaatuneet. Minäkin ajoin konekiväärikärryillä sinne, missä kranaatti oli surmannut miehet. Löysin heidät, samoin vatsaan haavoittuneen, ja kuljetin pois. Vain surmatut hevoset jäivät makaamaan paikoilleen. Oli jo valoisaa, ajoin ja näin: niitä oli kokonainen lauma. Komeita vankkoja ratsuja...
(s. 136) 

Aleksijevitš kuvaa naisia sotatehtävissä: noutamassa haavoittuneita turvaan, antamassa ensiapua, tulittamassa lentokoneita alas, korjaamassa panssarivaunuja. Naiset olivat sotilaita sotilaiden joukossa ja kykeneviä oppimaan minkä hyvänsä taidon yhtä hyvin kuin miehetkin. Sotamiehet arvostivat rinnallaan taistelleita naisia, vaikka alussa syrjintä ja epäluulo heikompana pidettyä sukupuolta vastaan ahdistikin rintamalle vapaaehtoisina liittyneitä naisia. Siinä missä aseveljet tukivat toisiaan kuin perheenjäseniään, oli rintamasisarten kohtelu vähintään yhtä suojelevaa ja arvottavaa, yleensä enemmänkin. Hakivatpa varmasti nuorimmat miessotilaat äitihahmoa palvelussisarista. Rintamalla solmittiin myös avioliittoja ja löyhempiäkin suhteita. Sotatilanteen ulkopuolella taas rintamalla palvelleita naisia pidettiin helposti "pilaantuneena tavarana" avioliittomarkkinoilla. 

Naiset eivät menettäneet feminiinisiä piirteitään sodassa, vaan kaipuu kauniisiin asioihin säilyi ja auttoi pitämään järjissään. Keskittyminen luonnon kauneuteen ja runollisiin hetkiin sai unohtamaan veriset ja silpoutuneet ruumiit, pelon ja surun. Halu laittautua, näyttää hyvältä, olla kerrankin nainen oli vahvana niinä harvoina hetkinä, kun sodan tauotessa sellainen oli mahdollista. Suurimman osan ajasta he eivät saaneet olla naisia, vaan sukupuolettomia sotilaita isänmaan asialla. Kauneuden halu saavuttaa jopa absurdeja piirteitä:  

Pelkäsin. että kuoltuani näyttäisin rumalta. Toivoin, ettei kranaatti osuisi minuun eikä repisi ruumistani kappaleiksi... Sellaista olin nähnyt...
(s. 177)

Erikoinen, mutta järkeenkäypä yksityiskohta näin Suomessa kasvaneelle ja koulussa talvisodan ihmeestä lukeneelle, on neuvostoliittolainen kansallismielisyys, joka kirjan sivuilta tulee ilmi. Neuvostohallintoa ei kritisoida, ja haastatellut naiset kokevat kunnia-asiakseen sen, kuinka saavat palvella omaa isänmaataan. Nationalismi ja kansallisylpeys ovat universaaleja tunteita (se, kuinka hyödyllisiä tunteita ne ovat, on toinen asia eikä kuulu tähän blogiin), mutta mielenkiintoista on lukea niistä ikään kuin toiselta puolelta kuin mihin on tottunut. Saksalaisviha taas vastaavasti on haastatelluissa hyvin vahvana. Katkeruus natsien tekemistä hirmuteoista, poltetuista kylistä ja silvotuista panttivangeista, on jäänyt kytemään useamman haastatellun sydämeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, mutta en ole edelleenkään varma, onko se historiaa vai kaunokirjallisuutta, ja toimiiko moniääninen ja rönsyilevä rakenne loppujen lopuksi. Monet kohtalot järkyttivät ja koskettivat, mutta huomaan niiden menneen mielikuvissani sekaisin keskenään, mikä voi toki olla kirjailijan tarkoituskin. Oli kiintoisaa lukea naiskohtaloista sodassa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta ja verrata lukukokemusta suomalaiseen tuoreehkoon novellikokoelmaan, Toiseen tuntemattomaan, joka oli enimmäkseen hyvä ja paikoin loistava. Aleksijevitšin tyylistä jään vielä vähän kahden vaiheille.

Helmet-lukuhaasteesta voisivat täyttyä seuraavat kohdat:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

24. Surullinen kirja

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

33. Selviytymistarina

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

(קיצור תולדות האנושות Alkup. hepreankielinen laitos 2011 

Englannin kielestä suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016)

Historian nuoli

 

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Miksi homo sapiensista tuli maapallon vaikutusvaltaisin laji? Mistä olemme luopuneet saavuttaaksemme tämän? Mikä meitä kaikkia yhdistää? Mihin olemme matkalla lajina, osana tätä planeettaa? Israelilainen historiantutkija Yuval Noah Harari pyrkii bestselleriksi nouseessa teoksessaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia vastaamaan suuriin ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Harari maalaa suurella pensselillä rohkein vedoin koko lajimme historian tietoisuuden kehittymisestä kohti epävarmaa tulevaisuutta. Harari kirjoittaa erittäin mukaansatempaavasti ja onnistuu herättämään ajatuksia, mutta jotain myös putoaa kyydistä vauhdissa.

Harari jakaa ihmiskunnan kehityksen erilaisten harppausten tai vallankumousten mukaan. Ensimmäinen merkittävä harppaus, niin sanottu kognitiivinen vallankumous, tapahtui noin 70 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, kun ihminen alkoi kuvitella. Pelkkien välittömien aistihavaintojen kahlitsema maailmankuva räjähti, kun ihminen kykeni abstraktiin ajatteluun, käsitteisiin ja niiden välittämiseen toisille kielen ja lopulta kirjoitustaidon avulla. Ihmiset pystyivät organisoitumaan, välittämään tietoa ympäristöstä ja luomaan tarinoita, jotka toivat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja selityksiä outoon ja pelottavaan maailmaan. Hiljalleen homo sapiens raivasi ekologista lokeroaan suuremmaksi syrjäyttäen muut homo-suvun edustajat ja aiheuttaen massiivista katoa maapallon suurten nisäkkäiden populaatioissa. Jo tässä vaiheessa kirjaa huomaa, että Harari ei suhtaudu yksiselitteisen positiivisesti homo sapiensin menestystarinaan. Menestyksellä on ollut hintansa, jota on saanut maksaa paitsi planeettamme ja muut sen eliöt, myös homo sapiens itse.

Käsitellessään maanviljelyn tuomaa vallankumousta ihmisten väkimäärän ja elintason kasvun edistäjänä Harari ottaa sen kannan, että maanviljelyyn siirtyminen oli virhe:

Maanviljelyksen vallankumous ei suinkaan aloittanut uudenlaista helpon elämän aikakautta, sillä maanviljelijöiden elämä oli yleisesti ottaen paljon metsästäjä-keräilijöiden elämää vaikeampaa ja kurjempaa. -- Maanviljelijät tekivät keskimäärin enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijät ja saivat vastineeksi huonompaa ruokaa. Maanviljelyn vallankumous oli historian suurin huijaus.
(s. 98)

Hararin mukaan ihminen eli siis onnellisempaa, jännittävämpää, monipuolisempaa ja terveellisempää elämää metsästä-keräilijäyhteisöissä, joissa jokainen päivä oli erilainen kuin edellinen. Maanviljely-yhteiskunnassa taas jokainen päivä oli täynnä muuttumatonta aherrusta aamusta iltaan, ja hinta suuremman väkiluvun ylläpitämisestä oli liian korkea. Ajatus on kiintoisa. Olisinko minäkin onnellisempi metsiä samotessa ja luonnonantimia nauttiessa, jos tätä mitä kutsumme kulttuuriksi ei olisi koskaan syntynyt? Millä mittareilla onnellisuutta mitataan? 

Kolmas Hararin vallankumouksista koskee ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Aiemmin yksittäinen ihminen oli osa pientä rajattua yhteisöä, joka koostui lähinnä perheestä ja lähisuvusta - ihmisistä, joiden kanssa olemme fyysisesti tekemisissä päivittäin. Homo sapiens oppi kuitenkin luomaan kontakteja muihin ihmisyhteisöihin ja synnyttämään niiden välille sukurajat ylittäviä yhteenkuuluvuuden tunteita. Ihmiskunta yhdistyi imperiumeiksi, jotka Hararin mukaan ovat olleet vallitseva hallitusmuoto viimeisen kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan. Miten yhteenkuuluvuuden tunne syntyy? Harari varioi muun muassa opiskeluajoiltani tutuksi tulleen Benedict Andersonin käyttämää kuvitteellisten yhteisöjen käsitettä; sitä, kuinka me luomme abstrakteja käsitteitä kuten uskonnot, kansallisvaltiot ja monikansalliset yritykset, jotka yhdistävät ihmisiä huomattavasti laajemmin kuin perhe tai edes kyläyhteisö voisivat. Nämä käsitteet ovat olemassa vain ihmisten kollektiivisessa mielikuvituksesa, mutta silti ne yhdistävät ihmisiä pyrkimyksiin ja hankkeisiin, joihin pienemmät yhteisöt eivät kykenisi. Kuitenkin Hararin mukaan uskontojen tarjoamat ikuiset kyseenalaistamattomat totuudet ovat hidastaneet homo sapiensin kehitystä, mistä pääsemme viimeiseen vallankumoukseen.

Harari esittelee vallankumouksistaan viimeisenä tieteellisen vallankumouksen, jonka seurauksena homo sapiens on saanut valtapiiriinsä koko maapallon. Ihmiskunnan tekninen kehitys on nopeutunut räjähdysmäisellä nopeudella, samoin väestönkasvu ja energiankulutus. Satoja muita eläinlajeja kuolee sukupuuttoon päivittäin ihmisen tieltä, ja ilmaston lämpenemisen aiheuttava uhka koskettaa jo miljoonia ihmisiä. Toki myös suurin osa tappavista taudeista on saatu kitkettyä pois, ja tiedämme ympäröivästä planeetastamme enemmän kuin koskaan, mikä on ollut mahdollista vain siksi, että olemme tunnustaneet tietämättömyytemme. Kun uskontojen ja erehtymättömien hallitsijoiden merkitys modernissa maailmassa on pienentynyt, on tieteen suoma kehitys saanut tilaa kehittyä. Mutta mitä tulevaisuuden kehitys tuo tullessaan, kun ihminen on tänä päivänä kykenevä muokkaamaan koko planeettaamme - ja tuhoamaan sen?

Hararin näkemykset ovat paikoin rajuja, jopa kyseenalaisia, ja usein huomaan kaipaavani enemmän lähteitä väitteiden tueksi. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo on säälittävän lyhyt, eikä kesken lukujen juuri nähdä viitteitä. Harari hyppää johtopäätöksiin todella vauhdikkaasti, eivätkä kaikki perustelut aina pidä vettä. Varsinkin ajatukset maanviljelyskulttuurin huonommuudesta metsästäjä-keräilijäyhteisöihin nähden sekä väittämä, että suurin osa ihmisistä olisi viimeisen 2500 vuoden aikana elänyt osana imperiumeja ovat sellaisia, joihin kaipaisin enemmän perusteluja. Teoksen aihepiiri on niin valtava, että ymmärrän sinänsä mutkien oikomisen, mutta olisin suonut näinkin mielenkiintoiselle teokselle enemmän tarkkuutta ja perusteellisuutta. Pidän tästäkin huolimatta kirjaa onnistuneena tiedettä populärisoivana teoksena, jonka parissa viihdyin mainiosti. Jaana Iso-Markun suomennos soljuu kuin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi, mikä on suurin kehu, jonka kääntäjä voi saada. Ei siis suotta hänelle myönnetty J. A. Hollon kääntäjäpalkintoa vuonna 2016 tästä kirjasta.

Sapiens - Ihmisen lyhyt historia sopii näihin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi

"Olin ihmeissäni miksihän kirjaimet alkoivat a:sta kun c:llä nuotit alkoivat"

Aarni Krohn: On meidät vihurit valinneet

(Librum, 1983)

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Tästä blogitekstistä tulee hieman tavallista lyhyempi, sillä kirjoitin pari viikkoa sitten samaa aihetta käsittelevästä kirjasta pidemmän tekstin. Toivo Kuulasta kiinnostuneita suosittelen siis lukemaan aiemman kirjoitukseni Juhani Koiviston vuonna 2008 julkaistusta teoksesta Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä.

Vuonna 1983, kun Toivo Kuulan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, julkaistiin Aarni Krohnin kirjoittama On meidät vihurit valinneet. Alaotsikkona sillä on "Suomen Toivo Kuula kirjeidensä valossa". Kuula oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, mistä käyvät esimerkkinä hänen tulevalle vaimolleen Alma Silventoiselle kirjoittamat, parhaimmillaan yli satasivuiset kirjeet ulkomailla vietetetyiltä opiskeluajoiltaan. Ne ovat oivaa materiaalia elämäkertureille, joten lähtökohta Krohnilla on hyvä.

Hyviä puolia teoksessa ovat pitkät lainaukset Kuulan kirjeistä, kuten alaotsikkokin lupaa. Osittain samoja lainauksia on tuossa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassakin, mutta paljon on julkaistu vain tässä. Lisäksi lopussa on 1980-luvun suomalaisen klassisen musiikin vaikuttajien näkemyksiä ja mielipiteitä Kuulasta ja hänen musiikistaan, mikä oli koko teoksen mielenkiintoisinta antia. Käsittääkseni kansallisromantiikka ei silloin ollut kovinkaan suuressa suosiossa, ja monet pitivätkin Kuulaa hieman vanhanaikaisena säveltäjänä. Valitettavasti muuten en oikein ymmärtänyt koko teoksen pointtia. Olisikohan kirjoittajalle tullut kiire satavuotisjuhlan deadlinen lähestyessä? Krohn käsittelee sekalaisessa järjestyksessä pintapuolisesti Kuulan elämänvaiheita, ja vaikka hän korostaakin perustavansa kaiken Kuulan kirjeenvaihtoon, hän ei ole siinä johdonmukainen. Välillä kirjeitä referoidaan mainitsematta tarkkaa lähdettä, välillä taas annetaan sivutolkulla suoria lainauksia ilman kommentaaria tai tulkintaa. Spekulointi Kuulan viimeisestä illasta ja syyllisistä ampumistapaukseen on toki mielenkiintoista, mutta melko turhaa ilman luotettavia lähteitä. Krohn haluaa myös pariinkin otteeseen korostaa läheisyyttään Kuulan ja myös Eino Leinon kanssa, koska he ovat kaikki heinäkuussa syntyneitä - asia, jota tuskin koskaan opin ymmärtämään.

On vihurit meidät valinneet on siis valitettavan luonnosmainen ja hätäillen valmisteltu teos, jota ei oikein elämäkerraksi voi sanoa. Juhani Koiviston perusteellinen elämäkerta oli oikein hyvä, ja ainakin viittausten perusteella ensimmäinen Kuulasta kirjoitettu elämäkerta, Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1938 julkaistu Toivo Kuula: Elämäkerta on sekin enemmän lukemisen arvoinen kuin tämä. Helmet-lukuhaasteessa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (kohta 47), jotka voisivat olla jotain näistä: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Yllätä ikuinen yö"

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutista. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V. A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V. A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"He vaikeroivat vaisusti, tai se oli pikemminkin eläimen ulinaa"

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina

(2012. Suom. Maikki Soro, Minerva, 2016)

21. Sankaritarina
Olimme avovaimoni kanssa viime syksynä Krakovassa lomailemassa. Kaupungissa hengailun lisäksi kävimme myös katsomassa lähiseutujen nähtävyyksiä, Wieliczkan suolakaivosta ja, tietenkin, Auschwitzin keskitysleiriä. Huomasin jännittäneeni etukäteen, miten reagoisin paikkaan. Tulisiko paikan synkkä historia ihon alle? Vai kokisinko kummaa vieraantuneisuutta, eikä mikään tuntuisi todelliselta? Lopullinen reaktio taisi olla jotain noiden kahden väliltä, kuitenkin niin että paikka jäi ehdottomasti vaivaamaan mieltä. Halusin tutustua aiheeseen paremmin.

Witold Pilecki oli puolalainen ratsuväen upseeri, joka tarkoituksella antoi pidätyttää itsensä vietäväksi Auschwitzin keskitysleirille syksyllä 1940. Siellä hän reilun kahden ja puolen vuoden ajan tarkkaili leirin toimintaa sisältäpäin, rakensi maanalaista vastarintaverkostoa ja lähetti raportteja leirin ulkopuolelle. Karattuaan vuonna 1943 hän kirjoitti puhtaaksi pitkän raportin, joka julkaistiin suurelle yleisölle englanniksi vasta vuonna 2012. Tämä Pileckin raportin suomennos pohjautuu tuohon englanninnokseen.

"Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä." -George Santayana

Pilecki pyrkii omien sanojensa mukaan kirjoittamaan mahdollisimman neutraalisti, mutta myöntää, ettei aina pysty siihen kertoessaan kaikista leirin kamaluuksista. Olin nähnyt kaasukammiot, parakit ja krematorioiden rauniot, joten pystyin kuvittelemaan Pileckin kuvailemat tapahtumat ja paikat melko hyvin. Joskus liiankin hyvin. Kuten minäkin, myös Pilecki tuntuu mykistyvän tuhon massiivisen mittakaavan edessä. Kaikkein järkyttävintä hänen kuvauksessaan eivät kuitenkaan ole kaasukammioissa tai myrkkyruiskeilla teloitetut vangit. Se oli kustannustehokasta teollisuutta, jota nykypäivän tehokkuuden fetisoinnin aikakautena monet saattaisivat jopa ihailla. Oli miten oli, sen mittakaava turruttaa ja todistaa siitä, kuinka täydellistä vankien epäinhimillistäminen oli. Kaikkein järkyttävimmät kuvaukset sijoittuvat aikaan ennen laajamittaisia likvidointeja. Kuinka vankeja tapettiin palelluttamalla, kuristamalla, ampumalla, lyömällä lapiolla kallot halki, pieksämällä paljain käsin katsellen elämän kaikkoavan ruumiista. Olemattomasta hygienasta alkunsa saaneet epidemiat veivät myös karmaisevalla tavalla tuhansia vankeja savupiipusta ulos. Monesti Pilecki saa kiittää nokkeluuttaan selviämisestä leirin ankarissa olosuhteissa, mutta usein myös silkkaa onneaan. Sodan loppuvaiheissa pitkään selvinneitä vankeja jopa kunnioitettiin jonkin verran ja heillä oli olosuhteet huomioon ottaen melko hyvätkin olot heidän päästyään suhteellisen siisteihin sisätöihin puusepiksi, muurareiksi, keittiöihin ynnä muualle.

Mielenkiintoista oli myös Pileckin suhtautuminen leiriin ja sotaan. Hänen mielestä vankien velvollisuus olisi ollut nousta kapinaan, mihin maanalaisen verkoston rakentaminen tähtäsikin, mutta esikunta ei vain ymmärtänyt antaa käskyä. Hän yritti vakuuttaa esimiehensä hyökkäyksen tai pommittamaan leiri ilmasta käsin. Hän ei myöskään halunnut, että hänen omaisensa yrittäisivät lahjoa natsi-Saksan virkamiehiä päästämään hänet vapaaksi, vaikka sellaista tapahtui, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Hänellä oli velvollisuus ja tehtävä täytettävänä, eikä hän tahtonut jättää sitä kesken. 

Ensimmäisen leirin parakkien 10 ja 11 välissä ollut teloitusseinä.

Pakenemista leiriltä Pilecki kuvaa kuin parhainta trilleriä. Hän sai suhteilla puhuttua itsensä leipomohommiin leirin ulkopuolelle, josta hänen oli kahden muun vangin kanssa määrä karata. Raportin tyyli muuttuu tässä vaiheessa huomattavasti kertovammaksi, ja jännitys on käsinkosketeltava:

Leipiä piti valmistaa yön aikana viisi satsia. Meidän tehtävänämme oli työntää leivät viisi kertaa uuniin ja ottaa ne viisi kertaa pois uunista. Aioimme yrittää pakoa toisen satsin jälkeen, ensimmäisen erän jälkeen olisi liian pian. Mutta ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs satsi tulivat ja menivät, eikä vieläkään tullut mitään tilaisuutta lähteä. Samoin kuin korttien täytyy pasianssissa osua oikeaan järjestykseen ja niitä täytyy järjestää ja sekoittaa, kunnes peli menee läpi, samoin oli täälläkin -- Ja panoksena tässä pasianssissa oli - meidän henkemme... (s. 258) 

Pileckin selviytymistarina tuntuu miltei uskomattomalta. Kyseessä oli ilmeisen älykäs mies, joka osasi käyttää tilanteet omaksi hyödykseen ja rakentamaan tukiverkostoa paikassa, jonne käyneet olivat kaiken toivon heittäneet. Myös niinkin yksinkertainen asia kuin vastustuskyky taudeille ja fyysinen voimakkuus olivat hänen etunaan. Tällaisen kirjan lukeminen panee kyllä miettimään. Kirjoitin viime syksyn matkan jälkeen pienen Facebook-päivityksen Auschwitzin herättämistä ajatuksista, jotka voin edelleen allekirjoittaa: "Tyhjien parakkien välissä kulkevat aaveet pysäyttivät minut ja alkoivat puhutella. Ensimmäinen aave kysyi: ”Kauanko olisit kestänyt? Olisiko ensimmäinen talvi vienyt krematorioon, vai vasta kuukausien tai vuosien työ, nälkä, taudit ja vartijoiden mielivalta? Olisitko edes päässyt työhön vai suoraan kaasukammioon? Jos olisit selvinnytkin, mitä sinusta olisi jäänyt jäljelle?” Toinen aave kysyi: ”Millainen vartija olisit ollut? Olisitko tuntenut sääliä, inhoa, ylpeyttä, oikeutusta? Olisitko pitänyt vankeja heikompana aineksena, josta oli ihmiskunnan tulevaisuuden nimissä päästävä eroon? Olisitko tottunut jatkuvaan palavan ihmislihan hajuun? Mitä olisit vastannut lastenlapsillesi heidän kysyessä, mitä teit sota-aikana?” Kolmas aave kysyi: ”Mitä teet, jos tämä toistuu jossain? Mistä tiedät, ettei jo toistu?” En osannut vastata. Aaveet vaikenivat ja hajosivat tuhkapilveksi, joka satoi Auschwitzin, Puolan ja Euroopan ylle. Maa oli vehmas."

Kirja sopii myös kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.