Taru Anttonen & Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava

Taru Anttonen & Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava

(Into, 2016)

Eettisempää lihaa etsimässä

23. Kirjassa on mukana meri

Lihan syöminen joka aterialla päivittäin ei ole millään tavalla ekologisesti kestävää. Lihan teollinen tuotanto vaatii niin paljon ympäristöltä, ettei sen kuormittavuus ole missään suhteessa siitä saatavaan hyötyyn, varsinkin kun prosessoitu liha ei välttämättä ole edes erityisen maukasta. Samalla kaupasta saatava liha on ihmisten mielikuvissa etääntynyt yhä kauemmas niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Lihan tuotanto pyritään maksimoimaan sitä tuottavien eläinten, tuntevien olentojen, hyvinvoinnin kustannuksella. Olen alkanut tarkkailla omia syömistottumuksiani viime aikoina ja havahtunut siihen, kuinka paljon lihaa todella syön. Halusin perehtyä lihansyöntiin ja sen ympäristövaikutuksiin ja eettisiin puoliin hieman nettikeskusteluja syvemmin. Tartuin kirjakaupassa siis tietokirjaan, joka ei peittele tarkoitusperiään: Taru Anttosen ja Jukka Vornasen teokseen Lihansyöjien maa - miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava.

Anttosen tausta on yhteiskuntatieteissä, mutta omakohtaista kokemusta eläinten kasvatukseen hän on saanut perheensä maitotilalla. Vornanen on väitöskirjaansa viimeistelevä kulttuurihistorian tutkija, jonka tutkimuskohteena on kasvissyönnin historia Suomessa. Kirjoittajat myöntävät heti kirjan esipuheessa, etteivät he ole ravitsemustieteilijöitä, joten niihin liittyviin asioihin he eivät puutu syvällisesti. Kirjan näkökulma on enemmän sosiologinen ja eettinen.

Kirja on jaettu neljään osaan, jotka tarkastelevat lihansyönnin yleistymistä suomalaisessa ruokapöydässä, lihan teollisen tuotannon vaikutusta ympäristöön, eläinten oloja sekä vaihtoehtojen pohdintaa lihansyönnille. Näkökulma tulee vahvasti esille jo kirjan alaotsikossa: suomalaisten ruokavalion on muututtava. Tämä tuodaan avoimesti esille, ja kirja pyrkii suoraan vaikuttamaan lukijoihinsa:

Meillä on omat intressimme. Olemme huolissamme siitä, mitä kiihtyvä ilmastonmuutos tekee planeetallemme. Olemme huolissamme eläinten hyvinvoinnista. Haluamme, että suomalaiset vähentävät lihankulutustaan myös terveytensä takia. Erityisesti toivonne, että suomalaisilla olisi tarpeeksi tietoa siitä, miten ruokavaliomme vaikuttaa ympäristöön, sen flooraan ja faunaan, ja meihin itseemme.
(s. 14) 

Kirjassa on havaittavissa kaksi eri argumentointityyliä. Toisaalta on historiallinen tilastoihin pohjautuva tapa, joka on ehkä tutumpi tieteellisistä artikkeleista, ja toisaalta journalistinen ja silminnäkijähavaintoihin pohjautuva argumentointi. Huomaan itse pitäväni ensin mainittua luotettavampana. Vaikka historiallinen katsaus on kuivempaa luettavaa kuin minä-muodossa kirjoitettu reportaasi kalkkunatilan teurastuslinjalta, on juuri sen tunteettomuus ja akateeminen etäisyys vaikuttavampaa kuin selkeästi tunnereaktioihin luottava tyyli. Toki graafiset kuvailut eläinten oloista jäävät paremmin mieleen ja sopivat myös kirjan funktioon ihmisten silmien avaajina, mutta liika voi olla liikaa, ja tämä argumentointityyli voidaan helposti ohittaa sensaatiojournalismina.

Luvut, jotka käsittelevät eläinten hyvinvointia, kärsivät tästä tunteellisesta retoriikasta muita lukuja enemmän. Katsaus suomalaisten ruokatottumusten muutokseen ja pohdinnat eettisempien vaihtoehtojen kehittämiseksi ovat kirjan vakuuttavinta antia. Luvut lihatuotannon ekologisista vaikutuksista ovat kylmääviä, ja niistä olisin lukenut mieluusti lisääkin. Myös loppupuolen keskustelu eettisemmista vaihtoehdoista ja mitä ongelmia niihin liittyy, esimerkiksi kalastuksesta tai sirkkatuotannosta, oli hyvin kiintoisaa, ja haluaisin tietää niistä lisää. Onneksi kirjan lähdeluettelo on laaja ja viittaukset selkeitä, joten lisätiedon saanti tulee helpoksi. Kirjoitin jo muistiin parikin teosta lähdeluettelosta, joihin mielelläni tutustun, kunhan saan ne kirjastosta lainatuksi jonain päivänä.

Lihansyöjien maa onnistuu tehtävässään, eli saa ainakin minut lukijana tarkastelemaan omia ruokatottumuksiani kriittisemmin. Täysin purematta en teoksen argumentteja niele, sillä tunteisiin vetoava argumentointityyli syö paikoin uskottavuutta, vaikka asiasisältö sinänsä pitäisikin paikkansa. Puns not intended.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

(קיצור תולדות האנושות Alkup. hepreankielinen laitos 2011 

Englannin kielestä suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016)

Historian nuoli

 

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Miksi homo sapiensista tuli maapallon vaikutusvaltaisin laji? Mistä olemme luopuneet saavuttaaksemme tämän? Mikä meitä kaikkia yhdistää? Mihin olemme matkalla lajina, osana tätä planeettaa? Israelilainen historiantutkija Yuval Noah Harari pyrkii bestselleriksi nouseessa teoksessaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia vastaamaan suuriin ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Harari maalaa suurella pensselillä rohkein vedoin koko lajimme historian tietoisuuden kehittymisestä kohti epävarmaa tulevaisuutta. Harari kirjoittaa erittäin mukaansatempaavasti ja onnistuu herättämään ajatuksia, mutta jotain myös putoaa kyydistä vauhdissa.

Harari jakaa ihmiskunnan kehityksen erilaisten harppausten tai vallankumousten mukaan. Ensimmäinen merkittävä harppaus, niin sanottu kognitiivinen vallankumous, tapahtui noin 70 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, kun ihminen alkoi kuvitella. Pelkkien välittömien aistihavaintojen kahlitsema maailmankuva räjähti, kun ihminen kykeni abstraktiin ajatteluun, käsitteisiin ja niiden välittämiseen toisille kielen ja lopulta kirjoitustaidon avulla. Ihmiset pystyivät organisoitumaan, välittämään tietoa ympäristöstä ja luomaan tarinoita, jotka toivat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja selityksiä outoon ja pelottavaan maailmaan. Hiljalleen homo sapiens raivasi ekologista lokeroaan suuremmaksi syrjäyttäen muut homo-suvun edustajat ja aiheuttaen massiivista katoa maapallon suurten nisäkkäiden populaatioissa. Jo tässä vaiheessa kirjaa huomaa, että Harari ei suhtaudu yksiselitteisen positiivisesti homo sapiensin menestystarinaan. Menestyksellä on ollut hintansa, jota on saanut maksaa paitsi planeettamme ja muut sen eliöt, myös homo sapiens itse.

Käsitellessään maanviljelyn tuomaa vallankumousta ihmisten väkimäärän ja elintason kasvun edistäjänä Harari ottaa sen kannan, että maanviljelyyn siirtyminen oli virhe:

Maanviljelyksen vallankumous ei suinkaan aloittanut uudenlaista helpon elämän aikakautta, sillä maanviljelijöiden elämä oli yleisesti ottaen paljon metsästäjä-keräilijöiden elämää vaikeampaa ja kurjempaa. -- Maanviljelijät tekivät keskimäärin enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijät ja saivat vastineeksi huonompaa ruokaa. Maanviljelyn vallankumous oli historian suurin huijaus.
(s. 98)

Hararin mukaan ihminen eli siis onnellisempaa, jännittävämpää, monipuolisempaa ja terveellisempää elämää metsästä-keräilijäyhteisöissä, joissa jokainen päivä oli erilainen kuin edellinen. Maanviljely-yhteiskunnassa taas jokainen päivä oli täynnä muuttumatonta aherrusta aamusta iltaan, ja hinta suuremman väkiluvun ylläpitämisestä oli liian korkea. Ajatus on kiintoisa. Olisinko minäkin onnellisempi metsiä samotessa ja luonnonantimia nauttiessa, jos tätä mitä kutsumme kulttuuriksi ei olisi koskaan syntynyt? Millä mittareilla onnellisuutta mitataan? 

Kolmas Hararin vallankumouksista koskee ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Aiemmin yksittäinen ihminen oli osa pientä rajattua yhteisöä, joka koostui lähinnä perheestä ja lähisuvusta - ihmisistä, joiden kanssa olemme fyysisesti tekemisissä päivittäin. Homo sapiens oppi kuitenkin luomaan kontakteja muihin ihmisyhteisöihin ja synnyttämään niiden välille sukurajat ylittäviä yhteenkuuluvuuden tunteita. Ihmiskunta yhdistyi imperiumeiksi, jotka Hararin mukaan ovat olleet vallitseva hallitusmuoto viimeisen kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan. Miten yhteenkuuluvuuden tunne syntyy? Harari varioi muun muassa opiskeluajoiltani tutuksi tulleen Benedict Andersonin käyttämää kuvitteellisten yhteisöjen käsitettä; sitä, kuinka me luomme abstrakteja käsitteitä kuten uskonnot, kansallisvaltiot ja monikansalliset yritykset, jotka yhdistävät ihmisiä huomattavasti laajemmin kuin perhe tai edes kyläyhteisö voisivat. Nämä käsitteet ovat olemassa vain ihmisten kollektiivisessa mielikuvituksesa, mutta silti ne yhdistävät ihmisiä pyrkimyksiin ja hankkeisiin, joihin pienemmät yhteisöt eivät kykenisi. Kuitenkin Hararin mukaan uskontojen tarjoamat ikuiset kyseenalaistamattomat totuudet ovat hidastaneet homo sapiensin kehitystä, mistä pääsemme viimeiseen vallankumoukseen.

Harari esittelee vallankumouksistaan viimeisenä tieteellisen vallankumouksen, jonka seurauksena homo sapiens on saanut valtapiiriinsä koko maapallon. Ihmiskunnan tekninen kehitys on nopeutunut räjähdysmäisellä nopeudella, samoin väestönkasvu ja energiankulutus. Satoja muita eläinlajeja kuolee sukupuuttoon päivittäin ihmisen tieltä, ja ilmaston lämpenemisen aiheuttava uhka koskettaa jo miljoonia ihmisiä. Toki myös suurin osa tappavista taudeista on saatu kitkettyä pois, ja tiedämme ympäröivästä planeetastamme enemmän kuin koskaan, mikä on ollut mahdollista vain siksi, että olemme tunnustaneet tietämättömyytemme. Kun uskontojen ja erehtymättömien hallitsijoiden merkitys modernissa maailmassa on pienentynyt, on tieteen suoma kehitys saanut tilaa kehittyä. Mutta mitä tulevaisuuden kehitys tuo tullessaan, kun ihminen on tänä päivänä kykenevä muokkaamaan koko planeettaamme - ja tuhoamaan sen?

Hararin näkemykset ovat paikoin rajuja, jopa kyseenalaisia, ja usein huomaan kaipaavani enemmän lähteitä väitteiden tueksi. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo on säälittävän lyhyt, eikä kesken lukujen juuri nähdä viitteitä. Harari hyppää johtopäätöksiin todella vauhdikkaasti, eivätkä kaikki perustelut aina pidä vettä. Varsinkin ajatukset maanviljelyskulttuurin huonommuudesta metsästäjä-keräilijäyhteisöihin nähden sekä väittämä, että suurin osa ihmisistä olisi viimeisen 2500 vuoden aikana elänyt osana imperiumeja ovat sellaisia, joihin kaipaisin enemmän perusteluja. Teoksen aihepiiri on niin valtava, että ymmärrän sinänsä mutkien oikomisen, mutta olisin suonut näinkin mielenkiintoiselle teokselle enemmän tarkkuutta ja perusteellisuutta. Pidän tästäkin huolimatta kirjaa onnistuneena tiedettä populärisoivana teoksena, jonka parissa viihdyin mainiosti. Jaana Iso-Markun suomennos soljuu kuin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi, mikä on suurin kehu, jonka kääntäjä voi saada. Ei siis suotta hänelle myönnetty J. A. Hollon kääntäjäpalkintoa vuonna 2016 tästä kirjasta.

Sapiens - Ihmisen lyhyt historia sopii näihin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi

"Kiehtova suoli"

Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä

(Darm mit Charme : Alles über eine unterschätzes Organ. Suom. Elina Lustig. Otava, 2016)

22. Kuvitettu kirja

Haasteen toiseksi viimeiseksi kirjaksi luin kohtaan 22 Giulia Endersin populaaritiedeteoksen Suoliston salaisuus Enders on saksalainen tutkija, joka keskittyy ihmisen suolistoon, sen hermostoon ja bakteerikantaan. Endersin teos on hyvin helppotajuisesti kirjoitettu, jossa sopivasti ajoitetut vitsit keventävät monisyistä aihetta:

Jos joku lataa Facebookiin kuvia iltapalastaan ja ihmettelee, etteivät ystävät kommentoi hauskaa kuvaa, hän on yksinkertaisesti kääntynyt väärän kohdeyleisön puoleen. Jos olisi olemassa mikrobi-Facebook, kuvaa kommentoisi miljoonayleisö aplodeeraten tai kauhistellen.
(s. 187)

Endersin teos on jaettu kolmeen osaan: yleiseen esittelyyn suolen toiminnasta, suolen hermostoa käsittelevään osaan ja suolen mikrobeja käsittelevään osaan. Parhaiten kirjoitettu osa oli mielestäni ensimmäinen. Opin siitä paljon uusia asioita, ja mieleeni palautui paljon koulun biologian tunneilta ja Olipa kerran elämä -sarjasta unohtuneitakin asioita. En esimerkiksi tiennyt, että syljessä on kipua lievittäviä aineita, tai miten nielu- ja kitarisat toimivat tai miksi ne usein leikataan pois.
Opin myös, että suolisto on melkein kuin ihmisen toiset aivot, ainakin jos hermoston toimintaa ja hermosolujen määrää katsotaan. Lisäksi tajusin paljon laajemmin, kuinka valtavasti erilaisia bakteereja ihmisen suolistossa on, ja kuinka jokaisen ihmisen suolistofloora on erilainen.

Kahta jälkimmäistä osaa, vaikka niissä paljon hyvää asiaa onkin, vaivaa hieman se, että Enders lähtee turhan itsevarmasti keulimaan vielä kiistanalaisten tutkimusten päätelmillä. Esimerkiksi Enders esittää jo varmana tietona toksoplasmojen vaikutusta mielialaan ja itsetuhoisuuteen tai suoliston bakteerien vaikutusta painonnousuun. Se, minkä hyväksyn kyllä Endersin teoksesta mukisematta, on se, että bakteerien vaikutus suoliston hyvinvointiin ja suoliston vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on aliarvioitu. Kaipaisin myös enemmän lähteitä, sillä "erittäin hyvä ja laadukkaasti tehty saksalainen tutkimus" ei oikein riitä lähteeksi, vaikka lopussa onkin laaja kirjallisuusluettelo. Luotan kyllä siihen, että Enders lainaa ihan päteviä tutkimuksia, mutta olisi kiva itse päästä se toteamaan. Toki ymmärrän, että tämä on varmasti kepeyttä vaativan kustanatajan toive, eikä kirjan ole tarkoituskaan olla akateemiset kriteerit täyttävä tutkimus, vaan kansantajuinen esitys harvoin tutkitusta, mutta nykyään paljon pinnalla olevasta aiheesta.

Mukava, viihdyttävä ja tietoa lisäävä välipala, jota paikoin vaivaa pieni liika innostuminen vielä epävarmoista asioista. Sopii kohdan 22 lisäksi haasteen kohtiin 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja.

"Olin ihmeissäni miksihän kirjaimet alkoivat a:sta kun c:llä nuotit alkoivat"

Aarni Krohn: On meidät vihurit valinneet

(Librum, 1983)

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Tästä blogitekstistä tulee hieman tavallista lyhyempi, sillä kirjoitin pari viikkoa sitten samaa aihetta käsittelevästä kirjasta pidemmän tekstin. Toivo Kuulasta kiinnostuneita suosittelen siis lukemaan aiemman kirjoitukseni Juhani Koiviston vuonna 2008 julkaistusta teoksesta Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä.

Vuonna 1983, kun Toivo Kuulan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, julkaistiin Aarni Krohnin kirjoittama On meidät vihurit valinneet. Alaotsikkona sillä on "Suomen Toivo Kuula kirjeidensä valossa". Kuula oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, mistä käyvät esimerkkinä hänen tulevalle vaimolleen Alma Silventoiselle kirjoittamat, parhaimmillaan yli satasivuiset kirjeet ulkomailla vietetetyiltä opiskeluajoiltaan. Ne ovat oivaa materiaalia elämäkertureille, joten lähtökohta Krohnilla on hyvä.

Hyviä puolia teoksessa ovat pitkät lainaukset Kuulan kirjeistä, kuten alaotsikkokin lupaa. Osittain samoja lainauksia on tuossa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassakin, mutta paljon on julkaistu vain tässä. Lisäksi lopussa on 1980-luvun suomalaisen klassisen musiikin vaikuttajien näkemyksiä ja mielipiteitä Kuulasta ja hänen musiikistaan, mikä oli koko teoksen mielenkiintoisinta antia. Käsittääkseni kansallisromantiikka ei silloin ollut kovinkaan suuressa suosiossa, ja monet pitivätkin Kuulaa hieman vanhanaikaisena säveltäjänä. Valitettavasti muuten en oikein ymmärtänyt koko teoksen pointtia. Olisikohan kirjoittajalle tullut kiire satavuotisjuhlan deadlinen lähestyessä? Krohn käsittelee sekalaisessa järjestyksessä pintapuolisesti Kuulan elämänvaiheita, ja vaikka hän korostaakin perustavansa kaiken Kuulan kirjeenvaihtoon, hän ei ole siinä johdonmukainen. Välillä kirjeitä referoidaan mainitsematta tarkkaa lähdettä, välillä taas annetaan sivutolkulla suoria lainauksia ilman kommentaaria tai tulkintaa. Spekulointi Kuulan viimeisestä illasta ja syyllisistä ampumistapaukseen on toki mielenkiintoista, mutta melko turhaa ilman luotettavia lähteitä. Krohn haluaa myös pariinkin otteeseen korostaa läheisyyttään Kuulan ja myös Eino Leinon kanssa, koska he ovat kaikki heinäkuussa syntyneitä - asia, jota tuskin koskaan opin ymmärtämään.

On vihurit meidät valinneet on siis valitettavan luonnosmainen ja hätäillen valmisteltu teos, jota ei oikein elämäkerraksi voi sanoa. Juhani Koiviston perusteellinen elämäkerta oli oikein hyvä, ja ainakin viittausten perusteella ensimmäinen Kuulasta kirjoitettu elämäkerta, Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1938 julkaistu Toivo Kuula: Elämäkerta on sekin enemmän lukemisen arvoinen kuin tämä. Helmet-lukuhaasteessa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (kohta 47), jotka voisivat olla jotain näistä: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Yllätä ikuinen yö"

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutista. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V. A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V. A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"He vaikeroivat vaisusti, tai se oli pikemminkin eläimen ulinaa"

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina

(2012. Suom. Maikki Soro, Minerva, 2016)

21. Sankaritarina
Olimme avovaimoni kanssa viime syksynä Krakovassa lomailemassa. Kaupungissa hengailun lisäksi kävimme myös katsomassa lähiseutujen nähtävyyksiä, Wieliczkan suolakaivosta ja, tietenkin, Auschwitzin keskitysleiriä. Huomasin jännittäneeni etukäteen, miten reagoisin paikkaan. Tulisiko paikan synkkä historia ihon alle? Vai kokisinko kummaa vieraantuneisuutta, eikä mikään tuntuisi todelliselta? Lopullinen reaktio taisi olla jotain noiden kahden väliltä, kuitenkin niin että paikka jäi ehdottomasti vaivaamaan mieltä. Halusin tutustua aiheeseen paremmin.

Witold Pilecki oli puolalainen ratsuväen upseeri, joka tarkoituksella antoi pidätyttää itsensä vietäväksi Auschwitzin keskitysleirille syksyllä 1940. Siellä hän reilun kahden ja puolen vuoden ajan tarkkaili leirin toimintaa sisältäpäin, rakensi maanalaista vastarintaverkostoa ja lähetti raportteja leirin ulkopuolelle. Karattuaan vuonna 1943 hän kirjoitti puhtaaksi pitkän raportin, joka julkaistiin suurelle yleisölle englanniksi vasta vuonna 2012. Tämä Pileckin raportin suomennos pohjautuu tuohon englanninnokseen.

"Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä." -George Santayana

Pilecki pyrkii omien sanojensa mukaan kirjoittamaan mahdollisimman neutraalisti, mutta myöntää, ettei aina pysty siihen kertoessaan kaikista leirin kamaluuksista. Olin nähnyt kaasukammiot, parakit ja krematorioiden rauniot, joten pystyin kuvittelemaan Pileckin kuvailemat tapahtumat ja paikat melko hyvin. Joskus liiankin hyvin. Kuten minäkin, myös Pilecki tuntuu mykistyvän tuhon massiivisen mittakaavan edessä. Kaikkein järkyttävintä hänen kuvauksessaan eivät kuitenkaan ole kaasukammioissa tai myrkkyruiskeilla teloitetut vangit. Se oli kustannustehokasta teollisuutta, jota nykypäivän tehokkuuden fetisoinnin aikakautena monet saattaisivat jopa ihailla. Oli miten oli, sen mittakaava turruttaa ja todistaa siitä, kuinka täydellistä vankien epäinhimillistäminen oli. Kaikkein järkyttävimmät kuvaukset sijoittuvat aikaan ennen laajamittaisia likvidointeja. Kuinka vankeja tapettiin palelluttamalla, kuristamalla, ampumalla, lyömällä lapiolla kallot halki, pieksämällä paljain käsin katsellen elämän kaikkoavan ruumiista. Olemattomasta hygienasta alkunsa saaneet epidemiat veivät myös karmaisevalla tavalla tuhansia vankeja savupiipusta ulos. Monesti Pilecki saa kiittää nokkeluuttaan selviämisestä leirin ankarissa olosuhteissa, mutta usein myös silkkaa onneaan. Sodan loppuvaiheissa pitkään selvinneitä vankeja jopa kunnioitettiin jonkin verran ja heillä oli olosuhteet huomioon ottaen melko hyvätkin olot heidän päästyään suhteellisen siisteihin sisätöihin puusepiksi, muurareiksi, keittiöihin ynnä muualle.

Mielenkiintoista oli myös Pileckin suhtautuminen leiriin ja sotaan. Hänen mielestä vankien velvollisuus olisi ollut nousta kapinaan, mihin maanalaisen verkoston rakentaminen tähtäsikin, mutta esikunta ei vain ymmärtänyt antaa käskyä. Hän yritti vakuuttaa esimiehensä hyökkäyksen tai pommittamaan leiri ilmasta käsin. Hän ei myöskään halunnut, että hänen omaisensa yrittäisivät lahjoa natsi-Saksan virkamiehiä päästämään hänet vapaaksi, vaikka sellaista tapahtui, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Hänellä oli velvollisuus ja tehtävä täytettävänä, eikä hän tahtonut jättää sitä kesken. 

Ensimmäisen leirin parakkien 10 ja 11 välissä ollut teloitusseinä.

Pakenemista leiriltä Pilecki kuvaa kuin parhainta trilleriä. Hän sai suhteilla puhuttua itsensä leipomohommiin leirin ulkopuolelle, josta hänen oli kahden muun vangin kanssa määrä karata. Raportin tyyli muuttuu tässä vaiheessa huomattavasti kertovammaksi, ja jännitys on käsinkosketeltava:

Leipiä piti valmistaa yön aikana viisi satsia. Meidän tehtävänämme oli työntää leivät viisi kertaa uuniin ja ottaa ne viisi kertaa pois uunista. Aioimme yrittää pakoa toisen satsin jälkeen, ensimmäisen erän jälkeen olisi liian pian. Mutta ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs satsi tulivat ja menivät, eikä vieläkään tullut mitään tilaisuutta lähteä. Samoin kuin korttien täytyy pasianssissa osua oikeaan järjestykseen ja niitä täytyy järjestää ja sekoittaa, kunnes peli menee läpi, samoin oli täälläkin -- Ja panoksena tässä pasianssissa oli - meidän henkemme... (s. 258) 

Pileckin selviytymistarina tuntuu miltei uskomattomalta. Kyseessä oli ilmeisen älykäs mies, joka osasi käyttää tilanteet omaksi hyödykseen ja rakentamaan tukiverkostoa paikassa, jonne käyneet olivat kaiken toivon heittäneet. Myös niinkin yksinkertainen asia kuin vastustuskyky taudeille ja fyysinen voimakkuus olivat hänen etunaan. Tällaisen kirjan lukeminen panee kyllä miettimään. Kirjoitin viime syksyn matkan jälkeen pienen Facebook-päivityksen Auschwitzin herättämistä ajatuksista, jotka voin edelleen allekirjoittaa: "Tyhjien parakkien välissä kulkevat aaveet pysäyttivät minut ja alkoivat puhutella. Ensimmäinen aave kysyi: ”Kauanko olisit kestänyt? Olisiko ensimmäinen talvi vienyt krematorioon, vai vasta kuukausien tai vuosien työ, nälkä, taudit ja vartijoiden mielivalta? Olisitko edes päässyt työhön vai suoraan kaasukammioon? Jos olisit selvinnytkin, mitä sinusta olisi jäänyt jäljelle?” Toinen aave kysyi: ”Millainen vartija olisit ollut? Olisitko tuntenut sääliä, inhoa, ylpeyttä, oikeutusta? Olisitko pitänyt vankeja heikompana aineksena, josta oli ihmiskunnan tulevaisuuden nimissä päästävä eroon? Olisitko tottunut jatkuvaan palavan ihmislihan hajuun? Mitä olisit vastannut lastenlapsillesi heidän kysyessä, mitä teit sota-aikana?” Kolmas aave kysyi: ”Mitä teet, jos tämä toistuu jossain? Mistä tiedät, ettei jo toistu?” En osannut vastata. Aaveet vaikenivat ja hajosivat tuhkapilveksi, joka satoi Auschwitzin, Puolan ja Euroopan ylle. Maa oli vehmas."

Kirja sopii myös kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Ehkäpä kirsikankukkien viesti on tänä keväänä entistäkin merkityksellisempi"

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

(Otava, 2013)

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Asioita jotka kiehtovat

Lähteä kirjan avulla tutkimusmatkalle vieraaseen kulttuuriin oppaan kanssa, joka ei itsekään tiedä kaikkea, vaan selvittää asioita samalla. Tai ainakin antaa sen vaikutelman. 

Irrottautuminen oravanpyörästä. Mainostoimittaja Kankimäki ottaa pitkän virkavapaan ja vie lukijan taidokkaasti mukanaan tutustumaan tuhat vuotta sitten eläneeseen japanilaiseen kirjailijaan nimeltä Sei Shōnagon, sekä siinä sivussa ylipäänsä Japaniin. 

Kummalliset listat. Sein Tyynynaluskirja on erikoinen kokoelma huomioita heian-kauden Japanin hovielämästä ja loputtomia listoja erilaisista asioista, kuten vaikkapa kirjan nimen mukainen "asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

Tutustua tämän matkan myötä jo kadonneeseen kulttuuriin, joka edelsi kaikkea sitä, mitä me miellämme japanilaiseksi. Tuon ajan henkilöistä ja tavoista on jäänyt vain hyvin vähän tietoa, mikä entisestään lisää kirjan kiehtovuutta. 

Minulle täysin vieraiden kabuki- ja nō-teatteriperinteiden kuvaukset. Koko päivän kestävät näytelmät täysin vieraasta perinteestä. Olisipa hienoa nähdä sellainen näytelmä ja ymmärtää siitä jotain!

Unelmien ja pakkomielteiden seuraaminen, tapahtui mitä tapahtui. Pelko paluusta arkeen:

Tajuan yhtäkkiä, että vapaavuodestani on kulunut jo puolet, ja päätän heti anoa lisää virkavapaata saamieni apurahojen turvin. Alan myös miettiä asuntoni myymistä. Tuntuu, että jos vapaavuoden lopuksi palaisin vanhaan työpaikkaani ja vanhaan kotiini, olisi koko vuosi mitätöity. Vaikka voihan olla, että olen molemmista vielä kiitollinen, kunhan tämä outo 'valaistuminen' (kuten työkaverit tilaani kutsuvat) haihtuu.
(s. 237)

Kuinka kirjailija löytää kohtalontoverin tuhannen vuoden takaa ja kuinka kauniisti se on kuvattu. Pinnan alla olemme samoja.

Se, että matka on aina paitsi fyysinen, myös henkinen. The point of the journey is not to arrive.

Sei Shōnagon kuvattuna 600 vuotta kuolemansa jälkeen. Hyvin on säilynyt. Kuva: Wikimedia Commons

Asioita jotka turhauttavat

Apurahat. Tuntuu että niitä on vuosi vuodelta vaikeampaa saada. Kaikki kunnia Kankimäelle, mutta tuntuipa turhauttavalta lukea merkittävistä apurahoista Japanin-matkaa ja pitkäkestoista tutkimustyötä varten, vaikka hän ei puhu japania tai tunnu tietävän, mitä tutkimuksellaan aikoo saavuttaa. Varmasti Kankimäki on hakemuksissaan perustellut työtään paremmin, mutta huumorinkin varjolla annettu kuvaus apurahahakemuksien saamisesta heppoisin perustein jää jäytämään mieltä.

Asioita jotka olen unohtanut muistavani

Kirsikankukat Glasgow'ssa Kelvingroven puistossa. Vaikka eivät varmasti vedäkään vertoja kirjassa kuvatulle Kioton kirsikkapuiden loistolle, ovat erään keväisen lenkkipolkuni varrella kasvaneet kirsikkapuut painuneet lähtemättömästi mieleeni.

Se levoton tunne, kun on päättänyt lähteä kauan sitten ja kun lähtöpäivä viimein koittaa. Sama tunne välittyy Kankimäen teoksesta hienosti.

Kiinnostus johonkin, joka ei tunnu kiinnostavan juuri ketään muita. Kainuulaisena musiikkifanina oli teininä melko yksinäistä välillä, minkä varmasti Kankimäki Sei-fanituksessaan ymmärtää.

Glasgow, tuo Brittein Kioto. Paikallisten mielestä tosin enemmänkin "Pariisi ydinsodan jälkeen".

Asioita joiden laajuutta en ole ymmärtänyt

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus. Kirjan kuvaus siitä pysäytti miettimään. Siitä on vasta vähän aikaa, mutta katastrofin laajuus oli ehtinyt hiipua mielessäni. Olemmekohan vieläkään tajunneet sen kaikkia seurauksia?

Japanin erikoisuus länsimaiseen kulttuurin verrattuna, varsinkin kieltä osaamattomalle kuten kirjan kirjoittaja ja tämän blogin allekirjoittaja. Onhan se aina ollut tiedossa, mutta kerta toisensa jälkeen se hämmästyttää.

Lukuhaasteen kohtia joihin kirja sopii

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
30. Kirjan nimessä on tunne

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.

“Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”

Sylvie Simmons: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä  

(I'm Your Man, 2012. Suom. Jouni Jussila, Sammakko, 2014)

36. Elämäkerta tai muistelmateos

1960-luvun puoliväli. Vaalea norjalaiskaunotar Marianne on muuttanut kreikkalaiselle Hydran saarelle. Kirjailija-aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan jättäen heidän lapsensa Mariannen huostaan. Saari on oloiltaan alkeellinen, kuin muisto menneisyydestä, pysähtyneestä hetkestä ajalta ennen vedenpaisumusta. Sen vuoksi se on houkutellut asujikseen taiteilijoita, runoilijoita ja haaveilijoita, jotka haluavat elää irrallaan maailmasta. Valkeasta kalkkikivestä rakennetussa satamakahvilassa taiteilijapiirit kokoontuvat seurailemaan elämänmenoa ja utelemaan tulijoiden kuulumiset. Siellä Marianne tapaa vakavailmeisen kanadalaisen runoilijan, joka on kyllästynyt kylmään ja sateiseen Lontooseen, jossa hän on kirjoittanut esikoisromaaniaan apurahalla. Hydralla mies on löytänyt uuden tarmon kirjoittamiseen, jota vauhdittavat paastoaminen ja runsaat määrät amfetamiinia. Marianne tutustuu mieheen ja rakastuu tähän palavasti. Runoilija ottaa Mariannen ja pojan kattonsa alle asumaan yhtenä perheenä. Marianne muistaa isoäitinsä hänelle nuorena lausuman ennustuksen: ”Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”.

I was born like this, I had no choice

I was born with the gift of a golden voice
And twenty seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here in the Tower of Song
(Tower of Song, albumilta I’m Your Man, 1988)

Leonard Cohen liittyi viime marraskuussa vuonna 2016 edesmenneiden suuruuksien joukkoon. Cohenin ura oli kiehtova ja odotuksia karttava. Hän aloitti runoilijana ja ryhtyi muusikoksi vasta päälle kolmikymppisenä. Hän oli karismaattinen esiintyjä, joka vieroksui kiertueita ja käytti lauluntekoon parhaimmillaan vuosikymmeniä. Kuusissakymmenissä, "just a kid with a crazy dream", hän vetäytyi buddhistiluostariin ja palasi musiikintekoon vasta huomattuaan managerin kavaltaneen käytännössä koko omaisuuden. Sen seurauksena Cohen lähti tienaamaan eläkerahojaan takaisin pitkälle kiertueelle, jolta julkaistut livetallenteet ovat mielestäni Cohenin uran upeimmat julkaisut.

Minulle henkilökohtaisesti hän on aikakautensa merkittävimpiä laulaja-lauluntekijöitä. Bob Dylan, joka kiistatta on Nobelinsa ansainnut, on varmasti vaikutusvaltaisempi ja vallankumouksellisempi, mutta minulle liikaa folk-perinteessä ja ironiassa kiinni. Yhteistä heillä Cohenin kanssa on se, että molemmat jurnuttavat yksitoikkoisella äänellä tuhannen säkeistön mittaisia lauluja lähes muuttumattoman taustan päälle. Cohenin jurnutus on kuitenkin jotenkin miellyttävämpää. Hänen tekstinsä ovat kenties romanttisempia ja sävellyksensä odottamattomampia. Eikä kukaan yhdistä sanoituksissa ylätyyliä ja alatyyliä, pyhää ja profaania yhtä taidokkaasti kuin Cohen.

Cohenin viimeiseksi jäänyt albumi You Want It Darker käsitteli kuolevaisuuden ja uskon teemoja yli kahdeksankymppisen miehen haudansyvällä äänellä murisemana. Tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, sillä samoja teemoja Cohen on käsitellyt koko uransa ajan, aina nuoruuden esikoiskirjasta Let Us Compare Mythologies ja debyyttialbumista Songs of Leonard Cohen lähtien. Cohenin kolmas suuri teema, rakkaus ja seksi, on uusimmalla levyllä sivuosassa. Cohenin itsensä sanoin, ”I don't need a lover / That wretched beast is tame”, tuo kirottu peto on vihdoin kesytetty. Simmonsin teoksessa tämä Cohenin laulujen ja kirjojen teemojen toistuvuus korostuu. Samoin korostuvat Cohenin elämän monet naiset, jotka toimivat Cohenille milloin inspiraationa, milloin yhteistyökumppaneina.

Simmons selkeästi arvostaa Cohenia, mutta ei nosta tätä jalustalle tai pyri tahraamaan hänen mainettaan. Luin joitain vuosia sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen-elämäkerran, ja Simmons vetää pidemmän korren kyllä tässä kilvassa. Nadel tuntui keskittyvän Cohenin neurooseihin ja halusi psykologisoida laulut ja runot jonkin seksuaalisen frustraation kautta. Simmons on etäisempi, viileämpi ja analyyttisempi. Hän on myös tehnyt taustatyönsä huolellisemmin ja suhtautunut valtavaan lähdemateriaaliinsa kriittisemmin. Siinä missä Nadel tuntui lähtevän johtopäätöksestä ja etsivän sen tueksi todisteita, Simmons kirjoittaa avoimemmin, eikä pyri sensaatiojournalismiin seksi- ja huumehurjastelujen kuvauksilla, vaikka sellaiseen olisi ollut täysi mahdollisuus. Hän tuntuu myös olevan paremmin perillä populaarimusiikin historiasta nykyhetkeen asti.

Suomentaja Jouni Jussila on tehnyt pääsääntöisesti erinomaista työtä kirjan käännöksen kanssa. Puhekielisten sitaattien kääntäminen on aina haastavaa, mutta Jussila on löytänyt sopivan tasapainoisen tyylin. Jopa yleensä murheenkryyniksi nousevat musiikkitermit ovat hyvin hallussa, vaikka yhdessä kohtaa Hallelujah-kappaleen sanoituksissa hän kompastuukin. Ensimmäisen säkeistön ”it goes like this, the fourth, the fifth” -säkeen neljäs ja viides viittaavat sointuasteisiin, ei aika-arvoihin ”neljäsosa, viidesosa” (sic). Tämä tekeekin kohdasta erityisen nokkelan, sillä sanojen ”fourth” ja ”fifth” kohdalla sävellyksessä todella soi C-duurin neljäs ja viides sointuaste. It goes like this, näin se menee, kirjaimellisesti. Mutta tämä on ehkä musiikkiteoreettinen lillukanvarsi, ja se erhe muuten mainiolle suomentajalle annettakoon anteeksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin hienosti kirjoitettu elämäkerta vaikuttavasta ja etäisestä runoilijamuusikosta. Koska tämä blogiteksti päätyikin käsittelemään enemmän Cohenia kuin Simmonsin kirjaa, ja koska pidän listoista, laitan tähän loppuun vielä bonuksena mielestäni Leonard Cohenin tämänhetkiset top 5 -kappaleet sekalaisessa järjestyksessä YouTube-linkkeineen.

1. Famous Blue Raincoat
Kirjeen muotoon kirjoitettu tarina kolmiodraamasta. Se, onko kirjeen kirjoittaja pettäjä vai petetty, jää epävarmaksi, kuten jää kahden miehen keskinäinen suhdekin. Cohenilla on valtava pokka päättää kappale sanoihin "Sincerely, L. Cohen".

2. Lover, Lover, Lover
Cohenin harvoja korkeampia laulusuorituksia. Rakastuin kappaleen tuoreehkon liveversion etnomeininkiin, jollaista viimeisten kiertuiden upea bändi tarjoili.

3. If It Be Your Will
Enemmänkin rukous kuin laulu. Melodisesti Cohenin vahvimpia teoksia, ja luulen kappaleen olevan Hectorillekin tuttu.

4. Take This Waltz
Cohenin kääntämään Federico Garcia Lorcan runoon sävelletty valssi. Surrealistinen teksti vyöryttää kuulijan eteen kauniin paradoksisen kuvan toisensa jälkeen.

5. Who By Fire
Vanhaan juutalaiseen liturgiseen lauluun perustuva pieni folk-kappale. Yksinkertainen laulu nousee aivan uudelle tasolle tässä saksofonikolossi Sonny Rollinsin kanssa nauhoitetussa versiossa. Vaikka se taustalaulaja soul-karjahteluillaan yrittääkin tunnelmaa pilata.