Neil Peart 1952–2020

Work in progress. Kuva: Rolling Stone

Neil Peart, kanadalaisen Rush-yhtyeen virtuoosimainen rumpali ja sanoittaja, menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen alkuvuodesta 2020. Peart oli rumpalina tekninen hirmu, joka löi kovaa ja tarkasti, ja joka sovitti osuutensa insinöörin tarkkuudella sellaisiksi, että ne olivat erottamaton osa Geddy Leen ja Alex Lifesonin sävellyksiä. Peart teki konserteissa rumpusooloistaan taidetta, jota saattoivat ihastella muutkin kuin rumpalit. Sanoittajana Peart oli ajoittain hieman paasaava, mutta aina mielenkiintoinen, omaperäinen ja teknisesti moitteeton. Ei kukaan kirjoittanut sellaisista aiheista rock-bändin kontekstissa, uran alun fantasia-aiheista kypsän kauden sosiologiaa, tiedettä, historiaa ja ihmissuhteita käsitteleviin teksteihin. Pikkukaupungin unelmoiva nörtti kirjoitti niin, että tämä pikkukaupungin unelmoiva nörtti koki jonkun ymmärtävän.

Peart oli myös innokas matkailija, ja hän kirjoitti useita kirjoja reissuiltaan ympäri maailmaa, niin etapeiltaan polkupyörän selässä Afrikassa kuin moottoripyöräilystä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Käsittelen tässä blogipostauksessa kolmea Peartin matkakirjaa, joista kaksi olen lukenut tänä vuonna ja yhden muutama vuosi sitten.

Ghost Rider – Travels on the Healing Road

(ECW Press, 2002)

Shadows on the road behind, shadows on the road ahead

Vuosina 1997 ja 1998 Peartia kohtasi tragedia, jollaista ei toivoisi kellekään. Ensin hänen tyttärensä menehtyi auto-onnettomuudessa, ja vuoden sisällä hänen vaimonsa hävisi lyhyen ja katkeran taistelun syövän kanssa. Tosin Peartin mielestä vaimon todellinen kuolinsyy oli särkyneen sydämen aiheuttama "hidas, apaattinen itsemurha". Ura – ja oikeastaan kaikki muukin – tuntui tällaisen koettelemuksen jälkeen toissijaiselta, joten tarinoita musiikista tai soittamisesta tästä kirjasta on turha etsiä. Koko edeltänyt elämä tuntui vieraalta. Miten jatkaa yksinään, kun elämästä on kadonnut ilo, toivo ja merkitys? Peartin ratkaisu oli hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan. Renkaiden alla kiitävät kilometrit kävivät surutyöstä. Niitä kuitenkin tarvittiin kymmeniä tuhansia, ennen kuin Peart alkoi päästä jonkinlaiseen rauhaan tapahtuneen kanssa.

Without knowing it, I had identified a subtle but important part of the healing process. There would be no peace for me, no life for me, until I learned to forgive life for what it had done to me, forgive others for still being alive, and eventually, forgive myself for being alive.
(s. 55)

Peart käy läpi suruprosessiaan samalla kun kuvailee konkreettista taivaltaan Quebecista Alaskaan, sieltä Kalifornian kautta Meksikoon ja Belizeen, talvehtimaan takaisin Quebeciin ja uudestaan reissun päälle Kanadan ja Yhdysvaltain itäosiin. Mieleen hiipii ajatus siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa Peart on voidessaan lähteä kuukausiksi reissamaan välittämättä kustannuksista, mutta tätäkin puolta Peart käsittelee kirjassaan. Puolen välin jälkeen kirjan rakenne muuttuu hieman, kun Peart alkaa kirjoittaa kirjeitä parhaalle ystävälleen, joka on joutunut huumausainerikoksista tuomittuna vankilaan – ikään kuin aiemmissa vastoinkäymisissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Kirja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi kuvitella. Toki Peart käy läpi kaikkia menetykseen liittyviä tunteita itsesyytöksistä ja vihasta kanssaihmisiä kohtaan lähtien, mutta surun hiljalleen hellittäessä Peart alkaa arvostaa taas asioita, joista hänen aiempi minänsä nautti – luonnon kauneutta, läheisten ihmisten rakkautta, kirjallisuutta. Kirjan alkupuoli ja matkat Kanadassa sekä kuvaus talven vietosta Quebecissa olivat kaikkein kiinnostavinta antia ja saivat jo puolivakavissaan harkitsemaan matkaa Kanadaan. Olin puoleen väliin asti sitä mieltä, että Ghost Rider olisi Peartin kirjoista paras, mutta sen jälkeen valtavasti kasvava kirjeiden määrä ja sitä myötä myös toiston määrä vesittivät lukunautintoa.

Traveling Music – The Soundtrack to My Life and Times

(ECW Press, 2004)

All this machinery making modern music can still be open-hearted

Luin Traveling Musicin vuonna 2016, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja Peartilta. Jos Ghost Rider oli terapiaa, Traveling Music on elämäkertaa. Siinä seestynyt ja uuden rakkauden löytänyt Peart ajelee tällä kertaa luksusautolla pitkin Yhdysvaltoja, kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa siitä, mitä musiikki hänelle merkitsee. Siinä missä Ghost Rider vältteli musiikkia liian läheisenä aiheena, keskittyy Traveling Music nimensä mukaisesti juuri siihen. Peart avaa musiikillista historiaansa, ensivaikuttajia soittoonsa ja ammattimuusikon uran ensiaskelia, jotka lopulta johtavat Rushiin liittymiseen. Kirja on edelleen ensisijaisesti matkakertomus, ja maanteiden, maisemien ja majapaikkojen kuvailu ovat pääosassa. Itselleni kuitenkin kirjan pääanti oli juuri musiikissa. Peartin musiikkimaussa ja vaikuttajissa on paljon tuttua ja ymmärrettävää, kuten The Whon kaltaiset voimatriot ja Buddy Richin kaltaiset rumpulegendat, mutta paljon todella yllättäviäkin valintoja. En esimerkiksi äkkiseltään olisi arvannut Peartin olevan kovan luokan Frank Sinatra -fani, tai että matkamusiikkina olisi myös vaikkapa Linkin Parkia, Madonnaa tai mariachi-musiikkia. Peartin tarve tehdä, vaikuttaa ja vaikuttua, sekä innostus uusista asioista on tarttuvaa. Peartin kallis maku muun muassa autojen suhteen välillä vähän vieraannuttaa, ja miltei kaupalliselta yhteisyöltä tuntuvat jatkuvasti toistuvat maininnat The Macallan -skottiviskin naukkailusta huvittavat.

Peartin soitosta kiinnostuneille tämä on luultavasti suositeltavin Peartin kirjoista. Samanlaista koskettavuutta siinä ei ole kuin Ghost Riderissa, mutta samankaltainen henkilökohtaisuus värittää rumpalin matkamuistelmia, tällä kertaa elämänmyönteisemmissä merkeissä.

Far and Wide – Bring That Horizon to Me!

(ECW Press, 2016)

Learning that we're only immortal for a limited time

Rushin viimeiseksi jäänyt kiertue juhlisti yhtyeen 40 toimintavuotta. Vaikka Rushin ekalla levyllä rumpuja soittaakin John Rutsey, on debyyttilevyn julkaisun kanssa samana vuonna bändiin liittynyt Neil Peart kiistatta se ainoa oikea rumpali. Ilman yhtä tästä kolmikosta – Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart – ei olisi myöskään Rushia. Siksipä oli hiuskarvan varassa, olisiko 40-vuotiskiertue jäänyt toteutumatta, sillä Peartin terveysongelmat ja Rushin fyysisesti äärimmäisen raskaat keikat saivat Peartin miltei jättäytymään pois kelkasta. Hän kuitenkin suostui sillä ehdolla, että kiertue tulisi olemaan yhtyeen viimeinen. Peart taittoi Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden konserttien väliset matkat moottoripyörällä. Näiltä etapeilta kirjoitetuista teksteistä muodostui kirja Far and Wide.

Kuitenkin itse kiertue saa teksteissä vain pienen osan, ja siitä tärkeintä antia on Peartin oma näkemys lopettamisesta sekä suhteesta bändikavereihin, tai "työkavereihin", kuten hän heitä nimittää. Armoton itsekritiikki yhdistettynä pitkiin konsertteihin sekä vaikeisiin ja raskaisiin osuuksiin on huono yhdistelmä, ja Peart halusi välttää kehäraakiksi päätymisen. Rushin loistavassa Losing It -kappaleessa kuvattu Ernest Hemingwayn kohtalo oli juuri se, jonka Peart halusi välttää:

The writer stares with glassy eyes

Defies the empty page

His beard is white, his face is lined

And streaked with tears of rage

Thirty years ago, how the words would flow

With passion and precision

But now his mind is dark and dulled

By sickness and indecision

And he stares out the kitchen door

Where the sun will rise no more

(Losing It, albumilta Signals, 1982)

Osa kirjan teksteistä oli julkaistu Peartin blogissa, mutta kirjaan niitä on lavennettu ja stilisoitu. Ilmeisesti kirjassa on myös paljon kuvia, mikä ei kuuntelemaani äänikirjaan tietenkään välittynyt. Valitettavasti Far and Wide oli lukemistani Peartin kirjoista hajanaisin ja kehnoin, mikä ehkä selittyy tekstien alkuperäisellä julkaisulla blogialustalla. Kertomukset olivat hyvin erillisiä, eikä niissä ollut yhtä vahvaa kantavaa teemaa kuin kahdessa yllä esitellyssä teoksessa. Ne myös toistivat itseään pahiten, mikä vaivaa välillä muitakin Peartin kirjoja. Rush-anekdootit ja lopettamispäätöksen avaaminen nostavat kuitenkin pisteitä.

Päätän tämän blogipostauksen eräisiin suosikkilainauksistani Peartin sanoituksista. Olkoon se meille muistutukseksi. 

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price
But we will not count the cost
(Bravado, albumilta Roll the Bones, 1991)

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

(HarperCollins, 2017)

Scream for me!

Bruce Dickinsonin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Päätyönsä hevilegenda Iron Maidenin keulilla laulamisen lisäksi Dickinson on miekkaillut Ison-Britannian kansallisella tasolla, toiminut reittilentäjänä, radiotoimittajana, yrittäjänä ja bisnesmaailman motivaatiopuhujana, kirjoittanut pari kirjaa ja elokuvakäsikirjoituksen, sekä lanseerannut oman oluen. Dickinsonin kirjoittaa omaelämäkerrassaan lukuisista kiinnostuksen kohteistaan tarttuvalla innokkuudella, ja varsinkin näin hänen itsensä lukemana äänikirja on herkullista kuunneltavaa. Dickinson rajaa elämäkertansa sisällön vain uraansa ja kiinnostuksen kohteisiinsa: avioliitot, lapset ja suhteet – niin omat kuin muidenkin – jäävät kirjan ulkopuolelle.

Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.

Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.

Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.

Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.

Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

"Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet"

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950 - 2006

(Siltala, 2014)

39. Ikääntymisestä kertova kirja

Juice Leskinen tuntui viimeisinä vuosinaan vanhenneen aivan silmissä. Reilu viisikymppinen suomalaisen rockin ikoni ja sanataituri näytti sairaalta kahdeksankymppiseltä. Viimeiset haparoivat esiintymiset akustisen kitaran säestyksellä olivat melko surullista katseltavaa. Muistan Juicen kuoleman vuonna 2006 tulleen silti yllätyksenä. Hän oli monumentti, joka oli aina ollut ja aina oleva, ja jonka kappaleet olivat suorastaan kansanlauluja, osa suomalaista kulttuuriperintöä. Meillä kotonakin kuunneltiin jonkin verran Juicea, mutta tarkemmin aloin kuunnella tuotantoa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Viidensientoista öiden ja Syksyn sävelten lisäksi tuotannosta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista ja uraauurtavaa, vaikka en varsinaisesti faniksi tunnustaudukaan. Leskisen persoonasta taas en tiennyt oikeastaan muuta kuin että hän oli armoitettu vitsinvääntäjä ja viinamäen miehiä. Antti Heikkisen kirjoittama elämäkerta valaisi persoonaa tarkasti, kuvia kiilottamatta tai niitä kaatamatta, sekä kertoi levytysten taustoja miellyttävän paljon. Heikkisen kirjoitustyyli tuntuu hieman kanavoivan Juicea itseäänkin, sillä värikkäitä adjektiiveja ja kuvailevia verbejä on tekstissä tiheään.

Juankoskella savolais-karjalaiseen perheeseen syntyneen Pauli Matti Juhani Leskisen (joka viimeisinä vuosinaan muutti nimensä virallisestikin Juhani Juice Leskiseksi) ensimmäiset elinvuodet eivät olleet niitä helpoimpia. Lähipiirissä oli paljon kuolemaa - Juicen sisaruksista kolme kuoli lapsina ja pitkin kyliä rillutellut isäkin alta nelikymppisenä - mikä katkeroitti Eini-äidin, Karjalan evakon, loppuiäkseen. Heiveröisen pojan terveyden puolesta pelättiin, mutta lapsuudesta selvittyään Juice kasvoi potraksi pojaksi nenä kirjoissa. Luku- ja kielipään lisäksi Juicella oli ilmiömäinen muisti, johon tallentui niin kansansävelmiä kuin vallankumouksellisen Beatles-yhtyeen tekstejä, ja omatoiminen kitaransoitto johti lopulta omiin kappaleisiin. Nuorena miehenä ei Juicelle vielä viina tai tupakka maistunut, mikä tuli valitettavasti muuttumaan rankimmalla kädellä.

Lukion jälkeen Juicen tie vei Tampereen kieli-instituuttiin englannin kielen kääntämistä opiskelemaan. Tämä oli yksi harvoja faktoja, joita tiesin Juicen elämästä etukäteen, kuin myös se, että opinnot jäivät kesken. Leskisen itsensä mukaan kyse oli rehtorin henkilökohtaisesta vainosta, mutta Heikkisen teoksen mukaan Leskisellä olisi ollut syytä katsoa hieman peiliinkin:

Juice Leskinen ei valmistunut diplomikielenkääntäjäksi, koska oppilaitoksessa häntä koskivat samat säännöt kuin muitakin. Myöhemmin säännöistä tingittiin Leskisen kohdalla yhdessä jos toisessakin paikassa, ja sen vuoksi valmistumattomuus oli Juicelle katkera pala aivan loppuun saakka. -- Juicea rakastettiin, koska hän oli sellainen kuin oli, mutta pienikin poikkitelaisuus yhteiskunnan tai jonkun yksilön taholta oli liikaa. Jos poliisi, virkavalta tai verottaja kohteli Leskistä samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta kansalaista, nosti Juice äläkän, ilmoitti joutuneensa vainon kohteeksi ja sai useimmiten suomalaisten sympatiat puolelleen. Ulospäin syntyi kuva uhrista, mutta todellisuudessa Leskinen nosti noissa tilanteissa itsensä tavallisten ihmisten yläpuolella olevaksi poikkeusyksilöksi, jota yleiset säännöt eivät koskeneet.
(s. 158-159)

Poikkeuksellisuus onkin se hallitseva luonteenpiirre, joka Juicesta Heikkisen kirjan perusteella muodostuu. Hän oli eittämättä poikkeuksellisen lahjakas, mutta omasi myös poikkeuksellisen kyvyn itsepäisyyteen ja omahyväisyyteen. Omasta mielestään Juice ei virheitä tehnyt, muut sitäkin enemmän. Jos virheistä joku huomautti Juicelle, seurauksena saattoi olla vuosikausien mykkäkoulu. Näiden ominaisuuksien vastapainona Juicella oli pohjaton rakkauden kaipuu ja taipumus syviin masennuskausiin ja itsesääliin. Ujon ja herkän pojan itsetuntoa hiveli alkoholin tuoma varmuus ja yleisön ihannointi, eikä Juice saanut kummastakaan kyllikseen. Alkoholi näytteli elämässä suurta osaa, usein jopa pääroolia, jota ei maksakirroosikaan juuri hidastanut. Valitettavasti se lopulta vei terveyden lisäksi miehen kynästäkin terävimmän kärjen, eikä Grand Slam -yhtyeen huippuvuosien jälkeen juuri merkittäviä kappaleita syntynyt.

Juicen kohtalo ihmisenä, ainakin niin kuin se Heikkisen kirjassa esitetään, on surullinen. Onneksi Heikkinen käsittelee kirjassaan myös Leskisen musiikkia, bändejä ja levyjä kiitettävällä pieteetillä. Usein muusikoiden elämäkerroissa keskitytään liikaakin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jonka jälkeen varsinainen ura käydään läpi pikakelauksella. Heikkinen käy läpi jokaisen levyn ja merkittävimmät biisit, analysoi tekstejä ja tarjoaa runsaasti lainauksia Juicen bändikavereiden ja muiden muusikoiden kanssa käydyistä keskusteluista. Hauskasti lainaukset on kirjoitettu haastateltavan murteella, ja hassuapa jotain Pate Mustajärven sanomisia olisi yleiskielellä lukeakaan. Muita muusikoita myös kehutaan ansaitusti. Coitus Int -kokoonpano oli vallankumouksellisen merkittävä suomenkielisen rockin kehityksessä, ja Slam- ja Grand Slam -yhtyeet taas täynnä timantinkovia muusikoita ja show-miehiä toteuttamaan Juicen stand up -komiikan sävyttämiä konserttispektaakkeleita.

Juice Leskinen oli mies, joka vanheni ennen aikojaan, mutta omasta syystään. Vaikkei varmasti olisi tätä itselleen myöntänyt. Siispä Antti Heikkisen Juice-elämäkerta täyttää Helmet-haasteen kohdan 39, "ikääntymisestä kertova kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 22. Kuvitettu kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Ikeassa et koskaan ole yksin"

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

(WSOY, 2013)

26. Sukutarina

Miki Liukkonen on ollut paljon esillä, sillä media on nostanut hänet persoonaksi. Keskioluenhuuruiset haastattelut ja egoilulta kalskahtavat lainaukset ovat tehneet Liukkosesta nykypäivän kirjallisuuden julkkiksen. Rakastipa häntä tai vihasi - ja häntä haastatelleissa toimittajissa on ollut selkeästi molempia - Liukkosen nimi on tullut tutuksi muillekin kuin kirjallisuuden hardcore-harrastajille. Se on sinänsä hieno saavutus runoilijana uransa aloittaneelta nuorelta kirjailijalta, sillä harvapa maallikko osaa nimetä juurikaan ketään toista suomalaista nykyrunoilijaa. Mutta sillä on se negatiivinen puoli, että teoksia alkaa tulkita tekijän (kuvitellun) persoonan kautta. Aloitin oman tutustumiseni Liukkosen teksteihin esikoisromaanista Lapset auringon alla (2013), mutta huomasin lukiessani, että jouduin tietoisesti analysoimaan omia ennakkokäsityksiäni kirjailijasta, etten antaisi niiden vaikuttaa liikaa lukukokemukseeni.

Lapset auringon alla on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Jonas Auer -nimistä miestä, joka on erittäin kiinnostunut keltaisesta väristä:

Jonas Auer muisti yhä hyvin selkeästi kuinka hän ensimmäisen kerran tutustui keltaiseen väriin. Tietenkin hän oli jo sitäkin ennen nähnyt keltaista auringonkukissa, voissa, joissain juustoissa ja alppiruusuissa ja maalauksissa, siis kaikkialla siellä missä keltaista nyt yleensä nähdään, ja juuri sen verran kuin keskiverto ihminen on keltaista siihen ikävuoteen mennessä ehtinyt nähdä, ellei sitten oteta lukuun Kaukoidän lapsia, jotka kulttuurinsa yleisen keltaisuuden ansiosta ovat altistuneet sille jo poikkeuksellisen paljon.

Jonas on perinyt isältään suuren omaisuuden, asuu valtavassa talossa Fiskarsissa ja kuluttaa päivänsä ajelemalla urheiluautollaan, pysähtymällä huoltoasemilla analysoimaan niiden sisustusta, tekemällä taidetta rakennusten pohjapiirustuksista ja miettimällä täydellistä kerrostalon rappukäytävän nimitaulua. Jonaksen kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ovat siis melko erikoisia, voisi sanoa. Se voisi johtaa pilkkaavaan tai kärjistävään kuvaamistapaan, mutta Jonas näyttäytyy silti jotenkin sympaattisena hahmona. Pieni kärjistys toki sallittakoon, ja se kuuluukin kirjan tyyliin - alkaahan koko teos maailmaa kuohuttavalla poliittisella päätöksellä, jonka seurauksena Egyptin pyramidit on päätetty purkaa, sillä niistä ei ole mitään hyötyä kellekään. Uskottavuuden reunalla huojuvaa revittelyä nykymaailman tilasta ja monesta muustakin asiasta on siis ehdottomasti luvassa.

Kiinnostus keltaiseen väriin johtaa Jonaksen osallistumaan Keltaisen värin konferensseihin, mitä kautta hän tutustuu aiheen guruun Jouko Viitaan. Viita on elokuvaohjaaja, joka tällä hetkellä on kiinnostunut pornosta, jossa hän haluaa käyttää näyttelijänä kuvankaunista italialaista vaimoaan, Milana Guarduecia. Jonas ja Milana tietenkin rakastuvat, kuinkas muutenkaan.

Toinen osa sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee Jonaksen ja Milanan poikaa, Henryä. Henry on perinyt isältään omalaatuisen luonteen, joka löytää tosin erilaisen purkautumistavan. Henry on sairaalloisen kiinnostunut eläinten kiduttamisesta, mille korvikkeen tuo vain musiikki. Nopeasti huipputaitavaksi kitaristiksi kehittyvä Henry pääsee Los Angelesiin arvostetun kitaraopettajan oppilaaksi, ja siellä tutustuu mystiseen uskonlahkoon, uuszeniläisiin, jotka vannovat väkivallan nimeen. Uuszeniläiset pitävät Henryn isää Jonasta jonkinlaisena profeettanaan, mikä hämmästyttää Henryä - ja varmasti vielä enemmän olisi hämmästyttänyt Jonasta itseään.

Tarina on melko sakea ja rönsyilevä, ja vaikka viihdyin sen parissa, en lopussa oikein ollut varma, mitä olin lukenut. Kriittinen ajattelu ja käsitykset uskottavuudesta ja realismista piti jättää narikkaan ja antaa vain mennä virran mukana. Pidin kirjasta, mutta on hankala sanoa tarkalleen, miksi. Mistä kirja oikein kertoi vai kertoiko se mistään? Se tuntui ottavan kantaa ja ironisoivan milloin mitäkin, mutta ehkä jollain tavalla päämäärättömästi. Odotin vielä enemmän symmetriaa kahden eri puoliskon, isän ja pojan tarinan välille. En vakuuttunut Jonaksen elämäkertaa kirjoittavan toimittajan tuomasta kehyskertomuksen raakileesta, se tuntui turhalta. Liukkonen kuvaa aisteja, varsinkin kirjan aiheen huomioon ottaen värejä todella vahvasti. Liukkonen heittelee paljon viittauksia eri taiteenlajeihin, joka selkeästi osoittaa hänen laaja-alaisen perehtymisen kulttuuriin, mutta on paikoin vaarassa jäädä yksityiskohdilla briljeeraamiseksi vailla sen suurempaa merkitystä. Mutta ehdottomasti Lapset auringon alla oli hyvä kirja, ja tulen lukemaan suurella mielenkiinnolla tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan O-romaaninkin.

Kirja sopii haasteen 26 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

"Mihin päättyvi tie?"

Alma Kuula: Virta venhettä vie - Päiväkirja vuosilta 1901 - 1919

(WSOY, 1968)

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.

Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.

Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.

Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:

Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308) 

Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.

"Olin ihmeissäni miksihän kirjaimet alkoivat a:sta kun c:llä nuotit alkoivat"

Aarni Krohn: On meidät vihurit valinneet

(Librum, 1983)

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Tästä blogitekstistä tulee hieman tavallista lyhyempi, sillä kirjoitin pari viikkoa sitten samaa aihetta käsittelevästä kirjasta pidemmän tekstin. Toivo Kuulasta kiinnostuneita suosittelen siis lukemaan aiemman kirjoitukseni Juhani Koiviston vuonna 2008 julkaistusta teoksesta Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä.

Vuonna 1983, kun Toivo Kuulan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, julkaistiin Aarni Krohnin kirjoittama On meidät vihurit valinneet. Alaotsikkona sillä on "Suomen Toivo Kuula kirjeidensä valossa". Kuula oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, mistä käyvät esimerkkinä hänen tulevalle vaimolleen Alma Silventoiselle kirjoittamat, parhaimmillaan yli satasivuiset kirjeet ulkomailla vietetetyiltä opiskeluajoiltaan. Ne ovat oivaa materiaalia elämäkertureille, joten lähtökohta Krohnilla on hyvä.

Hyviä puolia teoksessa ovat pitkät lainaukset Kuulan kirjeistä, kuten alaotsikkokin lupaa. Osittain samoja lainauksia on tuossa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassakin, mutta paljon on julkaistu vain tässä. Lisäksi lopussa on 1980-luvun suomalaisen klassisen musiikin vaikuttajien näkemyksiä ja mielipiteitä Kuulasta ja hänen musiikistaan, mikä oli koko teoksen mielenkiintoisinta antia. Käsittääkseni kansallisromantiikka ei silloin ollut kovinkaan suuressa suosiossa, ja monet pitivätkin Kuulaa hieman vanhanaikaisena säveltäjänä. Valitettavasti muuten en oikein ymmärtänyt koko teoksen pointtia. Olisikohan kirjoittajalle tullut kiire satavuotisjuhlan deadlinen lähestyessä? Krohn käsittelee sekalaisessa järjestyksessä pintapuolisesti Kuulan elämänvaiheita, ja vaikka hän korostaakin perustavansa kaiken Kuulan kirjeenvaihtoon, hän ei ole siinä johdonmukainen. Välillä kirjeitä referoidaan mainitsematta tarkkaa lähdettä, välillä taas annetaan sivutolkulla suoria lainauksia ilman kommentaaria tai tulkintaa. Spekulointi Kuulan viimeisestä illasta ja syyllisistä ampumistapaukseen on toki mielenkiintoista, mutta melko turhaa ilman luotettavia lähteitä. Krohn haluaa myös pariinkin otteeseen korostaa läheisyyttään Kuulan ja myös Eino Leinon kanssa, koska he ovat kaikki heinäkuussa syntyneitä - asia, jota tuskin koskaan opin ymmärtämään.

On vihurit meidät valinneet on siis valitettavan luonnosmainen ja hätäillen valmisteltu teos, jota ei oikein elämäkerraksi voi sanoa. Juhani Koiviston perusteellinen elämäkerta oli oikein hyvä, ja ainakin viittausten perusteella ensimmäinen Kuulasta kirjoitettu elämäkerta, Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1938 julkaistu Toivo Kuula: Elämäkerta on sekin enemmän lukemisen arvoinen kuin tämä. Helmet-lukuhaasteessa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (kohta 47), jotka voisivat olla jotain näistä: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Yllätä ikuinen yö"

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutista. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V. A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V. A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

“Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”

Sylvie Simmons: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä  

(I'm Your Man, 2012. Suom. Jouni Jussila, Sammakko, 2014)

36. Elämäkerta tai muistelmateos

1960-luvun puoliväli. Vaalea norjalaiskaunotar Marianne on muuttanut kreikkalaiselle Hydran saarelle. Kirjailija-aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan jättäen heidän lapsensa Mariannen huostaan. Saari on oloiltaan alkeellinen, kuin muisto menneisyydestä, pysähtyneestä hetkestä ajalta ennen vedenpaisumusta. Sen vuoksi se on houkutellut asujikseen taiteilijoita, runoilijoita ja haaveilijoita, jotka haluavat elää irrallaan maailmasta. Valkeasta kalkkikivestä rakennetussa satamakahvilassa taiteilijapiirit kokoontuvat seurailemaan elämänmenoa ja utelemaan tulijoiden kuulumiset. Siellä Marianne tapaa vakavailmeisen kanadalaisen runoilijan, joka on kyllästynyt kylmään ja sateiseen Lontooseen, jossa hän on kirjoittanut esikoisromaaniaan apurahalla. Hydralla mies on löytänyt uuden tarmon kirjoittamiseen, jota vauhdittavat paastoaminen ja runsaat määrät amfetamiinia. Marianne tutustuu mieheen ja rakastuu tähän palavasti. Runoilija ottaa Mariannen ja pojan kattonsa alle asumaan yhtenä perheenä. Marianne muistaa isoäitinsä hänelle nuorena lausuman ennustuksen: ”Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”.

I was born like this, I had no choice

I was born with the gift of a golden voice
And twenty seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here in the Tower of Song
(Tower of Song, albumilta I’m Your Man, 1988)

Leonard Cohen liittyi viime marraskuussa vuonna 2016 edesmenneiden suuruuksien joukkoon. Cohenin ura oli kiehtova ja odotuksia karttava. Hän aloitti runoilijana ja ryhtyi muusikoksi vasta päälle kolmikymppisenä. Hän oli karismaattinen esiintyjä, joka vieroksui kiertueita ja käytti lauluntekoon parhaimmillaan vuosikymmeniä. Kuusissakymmenissä, "just a kid with a crazy dream", hän vetäytyi buddhistiluostariin ja palasi musiikintekoon vasta huomattuaan managerin kavaltaneen käytännössä koko omaisuuden. Sen seurauksena Cohen lähti tienaamaan eläkerahojaan takaisin pitkälle kiertueelle, jolta julkaistut livetallenteet ovat mielestäni Cohenin uran upeimmat julkaisut.

Minulle henkilökohtaisesti hän on aikakautensa merkittävimpiä laulaja-lauluntekijöitä. Bob Dylan, joka kiistatta on Nobelinsa ansainnut, on varmasti vaikutusvaltaisempi ja vallankumouksellisempi, mutta minulle liikaa folk-perinteessä ja ironiassa kiinni. Yhteistä heillä Cohenin kanssa on se, että molemmat jurnuttavat yksitoikkoisella äänellä tuhannen säkeistön mittaisia lauluja lähes muuttumattoman taustan päälle. Cohenin jurnutus on kuitenkin jotenkin miellyttävämpää. Hänen tekstinsä ovat kenties romanttisempia ja sävellyksensä odottamattomampia. Eikä kukaan yhdistä sanoituksissa ylätyyliä ja alatyyliä, pyhää ja profaania yhtä taidokkaasti kuin Cohen.

Cohenin viimeiseksi jäänyt albumi You Want It Darker käsitteli kuolevaisuuden ja uskon teemoja yli kahdeksankymppisen miehen haudansyvällä äänellä murisemana. Tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, sillä samoja teemoja Cohen on käsitellyt koko uransa ajan, aina nuoruuden esikoiskirjasta Let Us Compare Mythologies ja debyyttialbumista Songs of Leonard Cohen lähtien. Cohenin kolmas suuri teema, rakkaus ja seksi, on uusimmalla levyllä sivuosassa. Cohenin itsensä sanoin, ”I don't need a lover / That wretched beast is tame”, tuo kirottu peto on vihdoin kesytetty. Simmonsin teoksessa tämä Cohenin laulujen ja kirjojen teemojen toistuvuus korostuu. Samoin korostuvat Cohenin elämän monet naiset, jotka toimivat Cohenille milloin inspiraationa, milloin yhteistyökumppaneina.

Simmons selkeästi arvostaa Cohenia, mutta ei nosta tätä jalustalle tai pyri tahraamaan hänen mainettaan. Luin joitain vuosia sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen-elämäkerran, ja Simmons vetää pidemmän korren kyllä tässä kilvassa. Nadel tuntui keskittyvän Cohenin neurooseihin ja halusi psykologisoida laulut ja runot jonkin seksuaalisen frustraation kautta. Simmons on etäisempi, viileämpi ja analyyttisempi. Hän on myös tehnyt taustatyönsä huolellisemmin ja suhtautunut valtavaan lähdemateriaaliinsa kriittisemmin. Siinä missä Nadel tuntui lähtevän johtopäätöksestä ja etsivän sen tueksi todisteita, Simmons kirjoittaa avoimemmin, eikä pyri sensaatiojournalismiin seksi- ja huumehurjastelujen kuvauksilla, vaikka sellaiseen olisi ollut täysi mahdollisuus. Hän tuntuu myös olevan paremmin perillä populaarimusiikin historiasta nykyhetkeen asti.

Suomentaja Jouni Jussila on tehnyt pääsääntöisesti erinomaista työtä kirjan käännöksen kanssa. Puhekielisten sitaattien kääntäminen on aina haastavaa, mutta Jussila on löytänyt sopivan tasapainoisen tyylin. Jopa yleensä murheenkryyniksi nousevat musiikkitermit ovat hyvin hallussa, vaikka yhdessä kohtaa Hallelujah-kappaleen sanoituksissa hän kompastuukin. Ensimmäisen säkeistön ”it goes like this, the fourth, the fifth” -säkeen neljäs ja viides viittaavat sointuasteisiin, ei aika-arvoihin ”neljäsosa, viidesosa” (sic). Tämä tekeekin kohdasta erityisen nokkelan, sillä sanojen ”fourth” ja ”fifth” kohdalla sävellyksessä todella soi C-duurin neljäs ja viides sointuaste. It goes like this, näin se menee, kirjaimellisesti. Mutta tämä on ehkä musiikkiteoreettinen lillukanvarsi, ja se erhe muuten mainiolle suomentajalle annettakoon anteeksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin hienosti kirjoitettu elämäkerta vaikuttavasta ja etäisestä runoilijamuusikosta. Koska tämä blogiteksti päätyikin käsittelemään enemmän Cohenia kuin Simmonsin kirjaa, ja koska pidän listoista, laitan tähän loppuun vielä bonuksena mielestäni Leonard Cohenin tämänhetkiset top 5 -kappaleet sekalaisessa järjestyksessä YouTube-linkkeineen.

1. Famous Blue Raincoat
Kirjeen muotoon kirjoitettu tarina kolmiodraamasta. Se, onko kirjeen kirjoittaja pettäjä vai petetty, jää epävarmaksi, kuten jää kahden miehen keskinäinen suhdekin. Cohenilla on valtava pokka päättää kappale sanoihin "Sincerely, L. Cohen".

2. Lover, Lover, Lover
Cohenin harvoja korkeampia laulusuorituksia. Rakastuin kappaleen tuoreehkon liveversion etnomeininkiin, jollaista viimeisten kiertuiden upea bändi tarjoili.

3. If It Be Your Will
Enemmänkin rukous kuin laulu. Melodisesti Cohenin vahvimpia teoksia, ja luulen kappaleen olevan Hectorillekin tuttu.

4. Take This Waltz
Cohenin kääntämään Federico Garcia Lorcan runoon sävelletty valssi. Surrealistinen teksti vyöryttää kuulijan eteen kauniin paradoksisen kuvan toisensa jälkeen.

5. Who By Fire
Vanhaan juutalaiseen liturgiseen lauluun perustuva pieni folk-kappale. Yksinkertainen laulu nousee aivan uudelle tasolle tässä saksofonikolossi Sonny Rollinsin kanssa nauhoitetussa versiossa. Vaikka se taustalaulaja soul-karjahteluillaan yrittääkin tunnelmaa pilata.