"Olen joku jonka on määrä olla minä"

Don DeLillo: Nolla Kelviniä

(Zero K, 2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)

2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:

Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)

Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.

Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä  tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.

Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Alla väenpaljous"

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet

(Tammi, 2016)

13. Kirja "kertoo sinusta"

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.

Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.

Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.

Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:

Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)

Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.

Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.