Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

(HarperCollins, 2017)

Scream for me!

Bruce Dickinsonin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Päätyönsä hevilegenda Iron Maidenin keulilla laulamisen lisäksi Dickinson on miekkaillut Ison-Britannian kansallisella tasolla, toiminut reittilentäjänä, radiotoimittajana, yrittäjänä ja bisnesmaailman motivaatiopuhujana, kirjoittanut pari kirjaa ja elokuvakäsikirjoituksen, sekä lanseerannut oman oluen. Dickinsonin kirjoittaa omaelämäkerrassaan lukuisista kiinnostuksen kohteistaan tarttuvalla innokkuudella, ja varsinkin näin hänen itsensä lukemana äänikirja on herkullista kuunneltavaa. Dickinson rajaa elämäkertansa sisällön vain uraansa ja kiinnostuksen kohteisiinsa: avioliitot, lapset ja suhteet – niin omat kuin muidenkin – jäävät kirjan ulkopuolelle.

Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.

Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.

Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.

Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.

Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.

"Mihin päättyvi tie?"

Alma Kuula: Virta venhettä vie - Päiväkirja vuosilta 1901 - 1919

(WSOY, 1968)

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.

Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.

Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.

Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:

Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308) 

Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.

"Yllätä ikuinen yö"

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutista. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V. A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V. A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.