Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

(Into, 2018)

Aurinko putoaa taivaalta, ajatteli Lemminki järkyttyneenä

 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Risto Isomäki on muissa kirjoissaan spekuloinut tulevaisuuden visioita. Nyt hän spekuloi menneisyyden hetkiä, kaukaa kivikaudelta ristiretkiaikaan. Aikaa, jolloin Suomi ei ollut vielä Suomi. Juuri luettuani Juha Hurmeen Niemen hämmennyin hieman kirjastossa Viiden meren kansan takakanteen tutustuessani. Ei kai Isomäki ole lähtenyt kalastelemaan samoille vesille? Ei sentään, sillä Viiden meren kansa on puhtaasti fiktiota, vaikka se pohjaakin historian ja arkeologian uusimpiin tutkimustuloksiin käsittelemiltään aikakausilta.

Viiden meren kansa on jaettu kahdeksaan täysin erilliseen tarinaan, jotka toimivat itsenäisinä novelleina. Ne etenevät kronologisessa järjestyksessä: ensin tutustutaan vetäytyvän jääkauden alta paljastuvan Suomen ensimmäisiin asuttajiin, hylkeenpyytäjäheimoihin lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Seuraavat tarinat vievät Volganmutkaan suomalaisugrilaisten kansojen syntyseuduille, sekä roomalaistenkin tuntemien skyyttien kohtaamisiin kyseisten heimojen kanssa. Pieni koukkaus tehdään etelänaapurimme nykyisten rajojen sisälle, Saarenmaalle, jonne pudonnut meteoriitti olisi voinut inspiroida Kalevalankin runonlaulajia. Paitsi Kalevalan sankarit, myös myyttinen kansallisantisankari Lalli saa oman tulkintansa Isomäen käsittelyssä. Saarenmaalle teos myös päättyy, täysin järjettömältä kuulostavaan ristiretkeen keskelle talvea. Lopussa Isomäki omistaa pitkän epilogin lähteidensä selventämiselle ja ratkaisujensa perusteluille.

Osa tarinoista oli mieleenjäävempiä kuin toiset. Neljä tarinaa jäi ehkä parhaiten mieleen. Pohjois-Pohjanmaalle Kierikin hylkeenpyytäjien kyläyhteisöön sijoittuva tarina oli koskettava, ja se oivallisesti toi esille muinaisen lähes teollisen ja vauraan yhteiskunnan, joka pyyhkiytyi lähes jäljettömiin. Skyyttien raivokas soturiprinsessa, joka johtaa huvennutta joukkoaan liian kaukana pohjoisessa, vihamielisellä seudulla, oli hahmo, josta olisin lukenut vaikka kokonaisen romaanin. Myös kovin tutun kuuloisten Lemmingin ja Sepon matka Saarenmaalle ottamaan selvää "auringon poikasesta", lohikäärmeestä, joka laskeutui eteläiselle saarelle, piti otteessaan:

Hän oli yhä puolittain nukuksissa eikä lämpö tuntunut millään tavalla kummalliselta. Auringon kuuluikin lämmittää maailmaa aamun tullen. Mutta sitten auringon paiste muuttui liian kuumaksi. Vähintään yhtä kuumaksi kuin keskipäivällä, vaikka oli vasta aamuyö.
Ja sitten Lemminki ymmärsi myös, että aurinko oli nousemassa aivan väärästä suunnasta ja oli hetkessä täysin hereillä. Hän nosti katseensa ylös ja näki, että keskellä taivasta hehkui häikäisevän kirkas ja kuuma, monta kertaa normaalia suurempi auringon kehrä.
(s. 97)

Kertomus Riiasta lähteenestä ristiretkestä jään yli Saarenmaalle hämmentää epäuskottavuudellaan - ja nyt tarkoitan nimenomaan todellisuuden absurdiutta, en Isomäen tarinankerrontaa. Lähteä tuhansilla miehillä keskellä talvea tarpomaan jään yli valtaamaan kaukaisen soturikansan linnoituksia ja syöksemään suuri pakanoiden faarao vallasta. Niin. Ei taidettu tiedustelulle antaa paljon painoarvoa, vai olivatkohan nekin fake news jo silloin. Tarina sinänsä ja sen kuvaukset marssista jään yli hyytävät lukijankin.

Pidin Viiden meren kansasta paljon sitä lukiessani, ja ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Näin jälkikäteen kirjaa sulateltuani kuitenkin tuntuu siltä, että yksittäiset novellit jäävät vähän keveiksi. Monessa tarinassa ja hahmossa olisi potentiaalia pidempienkin tarinoiden aiheeksi. Historian uudelleenkuvittelu ja myyttisten hahmojen tuominen ikään kuin osaksi historiaa on aina vähän riskialtista, mutta Isomäki selviää kohtalaisesti. Suomalais-ugrilaisen muinaisuskon karsikkopuineen ja oksille ripustetuine karhunkalloineen Isomäki tuo erittäin eläväksi ja vahvat mielikuvat jäävät soimaan päähän.

Viiden meren kansalla kuitaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Muita kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
33. Selviytymistarina

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit

(Gummerus, 2017)

Mitään lupausta tai kunniasanaa älköön missään tapauksessa otettako murhaajilta ja maanpettureilta

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Suomen sisällissota pitää sisällään monta tarinaa, monta kokemusta, monta totuutta. Väinö Linnan klassikkoteos Täällä Pohjantähden alla toi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa punaisten häveten vaietun kokemuksen sodasta kansan tietoisuuteen romaanitrilogian muodossa. Valkoisten näkökulmasta ei yhtä massiivista tai suuren suosion saavuttanutta fiktiivistä teosta ole tietääkseni kirjoitettu. Anneli Kanto ottaa viime vuonna julkaistussa romaanissan lahtareiksi haukuttujen valkoisten puolen osoittaakseen, etteivät sodan kokemukset ole rajalinjojen voittajienkaan puolella yhteneväisiä. Teos ei etsi syyllisiä, vaan ymmärrystä.

Kanto kertoo jälkipuheessaan saaneen innoituksen romaaniaan varten omasta lähisuvustaan. Hänen isoisänsä taisteli valkoisten joukoissa, mutta tämän kertomukset eivät nuorta Kantoa isoisän eläessä kiinnostaneet. Eikä kaikkia sodan kokemuksia ei ole kirjoitettu virallisiin asiakirjoihin. Kanto kuvittelee romaaninsa henkilöhahmoiksi isoisänsä kaltaisia ilmajokelaisia nuoria miehiä, jotka olisivat voineet päätyä samanlaisiin tilanteisiin kuin isoisänsä. Romaanin näkökulma ja painotukset ovat vahvasti henkilötasolla, ei niinkään suurissa poliittisissa linjauksissa.

Lahtareissa on monta kertojaa, joista osa on kuvitteellisia, osa historiallisia hahmoja. Osa on suurtilallisia, opettajia, ylioppilaita, osa taas pienten talojen poikia ja suoranaista köyhälistöä. Valkoisten puolella ei siis sotinut ainoastaan porvarillinen Suomi, vaan kaikki yhteiskuntaluokat olivat edustettuina linjojen molemmin puolin. Päähenkilöiden lisäksi kertojiksi pääsevät lyhyissä katkelmissa muun muassa Ison-Britannian lähetystön edustaja, ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri sekä loukkaantunut suomenhevonen. Lisäksi teoksessa käytetään kirjallisia aikalaislähteitä, kuten otteita sanomalehtiartikkeleista, kirjeistä, muistiinpanoista ja puheista, jotka on merkattu tekstiin kursiivilla. Erilaiset kertojat tuovat teokseen moniäänisyyttä ja kokemusten monipuolisuutta, historialliset hahmot ja suorat lainaukset ajan asiakirjoista taas historiallista dokumentaarisuutta ja uskottavuutta.

Eteläpohjalaiset nuoret miehet kokevat samat sodan kauhut, mutta heidän reaktionsa ovat yksilöllisiä. Osasta kuoriutuu tappajia, osa suorittaa minkä kykenee parhaansa mukaan nurkumatta ja osa murtuu paineen alla. Muutamat hahmoista jäivät eritoten mieleen. Lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee intoa puhkuen jääkärikoulutukseen, josta hän palaa sodan johtotehtäviin ylpeänä ja varmana sodan oikeutuksesta. Johtajuus ei kuitenkaan ole hänellä verissä, ja herravihaa tuntevien miesten kunnioitus on hankala saavuttaa yhä sekavammaksi ja järjettömämmäksi käyvässä veljessodassa. Ison pitäjän körttiläispoika Samuli Kytömaa kokee käyneensä kuoleman porteilla haavoituttuaan, eikä hän ole enää sama poika, joka sotaan lähti. Muutos vaikuttaa myös tämän mielitiettyyn Helena Malmbergiin, joka on hankkiutunut rintamalla vapaaehtoistöihin, ja jolla ei ole varaa murtua sodan paineiden, raskaan työn tai ihmisten puheiden luhistamana. Rintamalääkäriksi vasta opiskelijana joutunut Ilmari Ikola joutuu suureen vastuuseen, josta hän puutteellisin resurssein koettaa selvitä. Hänen korviinsa kantautuu varmana tietona, että punaiset ovat teloittaneet hänen perheensä, mikä ajaa rauhallisen miehen yli laidan. Lohtua tuovat konjakki ja kaunis hoitajatar, jolla on vähän pidemmällekin meneviä suunnitelmia Ikolan pään menoksi. Kuitenkin Ikolan mielessä siintää vielä vapaa opiskelija- ja poikamieselämä Helsingissä sodan päätyttyä. Opettaja ja suojeluskuntalainen Frans Ketoluoma nielee purematta valkoisen Suomen propangandan ja nähtävästi täysin pokerinaamalla luonnehtii käänteentehnyttä Länkipohjan taistelua seuraavalla tavalla:

Mutta nyt kajahtaa jostain monisatapäisen miesjoukon laulamana Vaasan marssi! Vaasan krenatöörit saapuvat! Sävel paisuu ja voittaa taistelun melskeen, se tempaa mukaansa ja ennustaa tuhoa viholliselle. Väsyneet soturit virkistyvät, lauluvyöryn miehekäs voima huumaa heidät ja usko voittoon kasvaa. Rinta rinnan vaasalaiset ja lapualaiset ryntäävät eteenpäin. Vihollinen heittää aseensa, jättää asemansa ja pakenee sekasortoisena laumana.
(s. 139)

Hahmot kamppailevat niin kirjaimellisesti kuin psyykkisesti. Niin kauan kuin vihollista ei näe tai siitä tiedä mitään, voi heidän ihmisyytensä unohtaa ja liipaisimen vetäminen helpottuu. Kuitenkin vastapuoli puhuu samaa kieltä ja ymmärtää samat kokemukset, miksi siis heitä pitää tappaa? Saman kylän pojissa on niin valkoisia kuin punaisiakin, ja haudassa kaikki ovat saman värisiä. Mutta veriteot kostetaan puolin ja toisin, eikä kostonkierrettä ole helppo lopettaa.

Sodan johto on jossain kaukana, eikä tunnu ymmärtävän sotilaiden arkisista kokemuksista mitään. Silti tai juuri siksi sotilaita suorastaan kehotetaan sanoinkuvaamattomiin hirmutekoihin, mistä historialliset dokumentit kertovat karua kieltään. Teloituksiin syyllistyneet valkoiset armahdetaan, eikä teloittajien nimiä kirjata historiankirjoihin. Saksalaisen sotilaan säilynyt kuvaus Hennalan vankileiristä kuulostaa karmealla tavalla tutulta, kun tiedetään, millä tasolla saksalaisten leirit olivat hieman myöhemmin toisessa maailmansodassa. Ja kaikki tämä ikään kuin "omia" vastaan, nuoria miehiä, joilla on samanlaiset taustat ja yhteinen kieli. Nykyperspektiivistä Mannerheimin julistus helmikuulta 1918 on todella kylmäävää luettavaa:

Henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.
Jokainen jolta 8 päivää sen jälkeen kun tämä kuulutus on luettu maan kaikissa kirkoissa, löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai jotka tavataan armeijan selkäpuolella aseistettuna, ammutaan paikalla.

Lahtarit on yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemistani romaaneista. Vierailin kesäkuun alussa Tampereella Vapriikki-museon Tampere 1918 -näyttelyssä, ja se toi vasta lukemani teoksen tapahtumat aivan käsinkosketeltavalla tavalla todellisiksi. Luin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden tarinoita, sain nähdä kirjassa kuvattuja paikkoja omin silmin ja saatoin kuvitella punaisten konekiväärin kirkon torniin säkättämään kuolonlauluaan. Valokuvista tuijottivat takaisin totiset nuoret miehet, joilta riistettiin tulevaisuus.

En äkkiseltään keksi suurempaa yhteiskunnallista epäkohtaa kuin sisällissota, joten itseoikeutetusti Lahtarit täyttää haasteen kohdan numero 17. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi:

24. Surullinen kirja

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

33. Selviytymistarina

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana