William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018

I shall not cease from mental fight

William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

Elmer Diktonius: Runoja

Elmer Diktonius: Runoja

(Suom. Vilho Kajava. Otava, 1969)

Kuinka voin nukkua kun sieluni tanssii?

2. Kotimainen runokirja

Kolmekymmentä vuotta ennen Pentti Saarikoskea ja Eeva-Liisa Mannerta Suomessa kirjoitettiin jo modernistista runoutta. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, joka tuntuu olevan oma saarekkeensa niin ajallisesti kuin tyyliensä suhteen, modernismi tuli Suomeen huomattavan paljon suomenkielistä runoutta aikasemmin. Edith Södergran oli suorastaan edellä aikaansa, ja miltei hänen vanavedessään kirjoitti Elmer Diktonius. Kumpaakaan en tosin ole muutama yksittäistä runoa lukuun ottamatta lukenut ennen tätä. Diktoniuksesta en oikein muista paljoa kuullenikaan ennen kuin muutama vuosi sitten, mikä suorastaan nolottaa nyt.

Diktonius siis vaikutti 1920-1940 -luvuilla osana suomenruotsalaista modernistista tyylisuuntaa. Modernistit hylkäsivät perinteiset runomitat ja klassisen estetiikan. Runon ei tarvinnut noudattaa mitään tiettyä kaavaa, eikä sen tarvinnut olla totutulla tavalla kaunis. Mitattomuus ei kuitenkaan Diktoniuksella tarkoita rytmittömyyttä, sillä sitä löytyy runsain mitoin. Samoin kaunettua, joskin se esiintyy paikoin odottamattomissa muodoissa. Muusikon koulutuksen saaneella Diktoniuksella oli selkeästi oiva korva kielen soinnille ja rytmille, mikä tulee esille myös Vilho Kajavan suomennoksissa. Esteettisesti minua ovat aina viehättäneet ristiriidat runon muodon ja sisällön välillä: kuinka kauniilla kielellä voidaan sanoa rujoja tai kammottavia asioita. Diktonius ei ole kuitenkaan kuvainraastaja pahimmasta päästä, vaan pohjimmiltaan romantikko.

Romantiikka näkyy Diktoniuksella runsaissa luontokuvauksissa. Rakkausrunoja tässä kokoelmassa ei suoranaisesti juuri ole. Toki sääilmiöiden kuvaus vertauskuvana ihmisen sisällä vaikuttaville tunteille on romantiikkaa parhaimmillaan. Varsinkin myrskyt ja vuodenajat ovat läsnä useissa runoissa, ja niihin Diktonius valaa pauhua ja hehkua.

Raju tuuli yli vetten!
Metsä kohisee,
tunturilla toraillaan -
herrantähden sanovat sävyisät

Vanha puu ryskyttää sammalpeitteistä kalloa - 
nuori puu 
lyö norjanvirkeästi tahtia.
Myrskypääsky
Kirkuu vastatuuleen
riemulauluaan.
(s. 38, runosta "Raju aamu")

Useissa runoissa kuuluu myös politiikka, usein melko vasemmistolaisesta näkökulmasta. Vallankumousta, usein enemmän henkistä sellaista, vaaditaan. Huoli maailman tilasta, sodanlietsonnasta ja köyhien kohtalosta puhuttelee yhä ajankohtaisena.

Mitä hyödyttääkään sana
maailman hulluuden aikaan,
kun saappaantöminä lyö tahdin
ja ilma höyryää verta
(s. 69, runosta "Vähäiset sanamme")

Kolmas toistuva elementti, joka ainakin tässä suomennosvalikoimassa tulee vahvasti esille, on lyhyet runomuotokuvat ja kunnianosoitukset taiteilijoista. Edith Södergran, Johann Sebastian Bach, Eino Leino ja Frans Eemil Sillanpää saavat muotokuvansa runon muodossa, ja niistä tunnistaa kohteensa kauniisti ja osuvasti kuvattuna.

Diktoniuksen runot yllättivät erittäin positiivisesti. Pidin kovasti siitä, että tässä kokoelmassa oli painettu vierekkäin suomennos ja alkuperäinen ruotsinkielinen runo, jolloin vähän paremmin pystyi arvioimaan Diktoniuksen kielenkäyttöä. Luen suhteellisen vähän runoja, mutta Diktoniuksen runot saivat minut ihmettelemään, miksen lue niitä enemmänkin.

Haasteen kohdista täyttyvät ainakin nämä:
2. Kotimainen runokirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana