Juba: Viivi ja Wagner: Sian vuodet 2004 - 2005

Juba: Viivi ja Wagner: Sian vuodet 2004 - 2005

(Otava, 2016)

Prööt

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Wagner-sian ja opiskelija-Viivin muodostama pariskunta on seikkaillut Helsingin Sanomien sivuilla jo vuosikaudet. Koska vuosi läheni loppua ja Helmet-haasteessa oli vielä tekemistä, päätin ottaa kohdan 13 hieman helpomman kautta ja lukea vähän kevyttä strippisarjakuvaa. Muutamaa silloin tällöin esiintyvää sivuhahmoa lukuunottamatta sarjakuvan ainoat henkilöt ovat sen nimihahmot. Sian vuodet 2004 - 2005 -teoksessa on nimensä mukaisesti koottuna kahden vuoden stripit samoihin kansiin. En ole mikään Juba-asiantuntija, mutta käsittääkseni vuodet 2004 ja 2005 sijoittuvat Viivin ja Wagnerin taipaleen varhaisille keskivaiheille, eli lienevät sitä kulta-aikaa.

Viivin ja Wagnerin sarjakuvan muoto on perinteinen strippisarjakuva. Kolme ruutua, joista kahdessa ensimmäisessä pedataan tilanne ja kolmannessa on ns. punchline, vitsin kärki. Paitsi että Juban huumori on usein sellaista, jossa punchlinea ei ole, tai se on tarkoituksellisen kömpelö epävitsi. Kun ensimmäistä kertaa luin Viiviä ja Wagneria, en tajunnut sitä ollenkaan. Olin tottunut esimerkiksi Bill Wattersonin Lassiin ja Leeviin - joka sivumennen sanoen on edelleen loistava yli kaksikymmentä vuotta sarjakuvan lopettamisen jälkeen - joka on ehkä jonkinlainen henkinen sukulainen Viiville ja Wagnerille. Sen huumori oli huomattavasti iskevämpää. Viivin ja Wagnerin huumori kuitenkin hiljalleen alkoi avautua, ja vaikka siitä ei koskaan muodostunut suurta suosikkiani, olen siitä usein pitänyt enemmän tai vähemmän.

Suurin osa Viivin ja Wagnerin huumorista tulee parisuhteesta ja sukupuoliroolien kliseistä. Mies on sika, joka makaa sohvalla, juo olutta ja piereskelee. Nainen nalkuttaa, vaihtaa kodin sisustusta kuin paitaa ja toivoo parantavansa sian tavat. Silti he rakastavat toisiaan, sillä miksipä muuten he olisivat yhdessä. Ihan aina Viivin ja Wagnerin suhde ei näytä rakkaudelta, vaan siinä on myös itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä toisen hyvinvoinnista sekä henkisen väkivallan piirteitä. En tosin usko, että sarjakuvaa on tarkoitus tältä kantilta tulkita. Ankeimmillaan sarjakuva on mielestäni käsitellessään Viivin ongelmia ja toiveita: työuupumuksen ja lapsihaaveet Wagner kuittaa hädin tuskin niitä tiedostaen. Toisaalta eipä Viivi juuri anna arvoa Wagnerin uskomattomille ideoille, silloin kun hän oikeassa mielentilassa niitä pääsee kehittelemään.

Wagnerilla riittää ideoita ja työpaikkoja kuin Aku Ankalla parhaimmillaan. Jos Wagner vain jostain innostuu, hän myös usein pärjää siinä uskomattoman hyvin. Useimmiten ura tyssää innostuksen lässähtämiseen. Milloin Wagner toimii läänintaiteilijana, milloin muotisuunnittelijana tai maanviljelijänä. Paikoin tapahtumat heittäytyvät aivan absurdeiksi, kuten vaikka silloin kun Wagner muuttuu kafkamaisesti tuhohyönteiseksi. Tietyllä tavalla sarjakuva on parhaimmillaan juuri silloin, kun se heittää logiikan ja realismin mäkeen ja tykittää vapaata tajunnanvirtaa. Usein tosin Juban tajunnanvirta ei oikein johda mihinkään. Jään taas väkisinkin vertailemaan tätä mielikuvituksen laukkaa Bill Wattersonin vastaavaan, eikä vertailu ole Juballe edullinen.

Parhaimmillaan Viivi ja Wagner on oivaltava ja hauska. Huonoimmillaan se on ankea ja polkee paikallaan. Tässä kokoelmassa oli molempia ääripäitä. Helmet-haasteesta täyttyvät nämä kohdat:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
16. Kirjassa luetaan kirjaa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin

"Alla väenpaljous"

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet

(Tammi, 2016)

13. Kirja "kertoo sinusta"

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.

Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.

Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.

Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:

Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)

Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.

Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.