Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.