Anneli Kanto: Lahtarit
(Gummerus, 2017)
Mitään lupausta tai kunniasanaa älköön missään tapauksessa otettako murhaajilta ja maanpettureilta
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Suomen sisällissota pitää sisällään monta tarinaa, monta kokemusta, monta totuutta. Väinö Linnan klassikkoteos Täällä Pohjantähden alla toi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa punaisten häveten vaietun kokemuksen sodasta kansan tietoisuuteen romaanitrilogian muodossa. Valkoisten näkökulmasta ei yhtä massiivista tai suuren suosion saavuttanutta fiktiivistä teosta ole tietääkseni kirjoitettu. Anneli Kanto ottaa viime vuonna julkaistussa romaanissan lahtareiksi haukuttujen valkoisten puolen osoittaakseen, etteivät sodan kokemukset ole rajalinjojen voittajienkaan puolella yhteneväisiä. Teos ei etsi syyllisiä, vaan ymmärrystä.
Kanto kertoo jälkipuheessaan saaneen innoituksen romaaniaan varten omasta lähisuvustaan. Hänen isoisänsä taisteli valkoisten joukoissa, mutta tämän kertomukset eivät nuorta Kantoa isoisän eläessä kiinnostaneet. Eikä kaikkia sodan kokemuksia ei ole kirjoitettu virallisiin asiakirjoihin. Kanto kuvittelee romaaninsa henkilöhahmoiksi isoisänsä kaltaisia ilmajokelaisia nuoria miehiä, jotka olisivat voineet päätyä samanlaisiin tilanteisiin kuin isoisänsä. Romaanin näkökulma ja painotukset ovat vahvasti henkilötasolla, ei niinkään suurissa poliittisissa linjauksissa.
Lahtareissa on monta kertojaa, joista osa on kuvitteellisia, osa historiallisia hahmoja. Osa on suurtilallisia, opettajia, ylioppilaita, osa taas pienten talojen poikia ja suoranaista köyhälistöä. Valkoisten puolella ei siis sotinut ainoastaan porvarillinen Suomi, vaan kaikki yhteiskuntaluokat olivat edustettuina linjojen molemmin puolin. Päähenkilöiden lisäksi kertojiksi pääsevät lyhyissä katkelmissa muun muassa Ison-Britannian lähetystön edustaja, ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri sekä loukkaantunut suomenhevonen. Lisäksi teoksessa käytetään kirjallisia aikalaislähteitä, kuten otteita sanomalehtiartikkeleista, kirjeistä, muistiinpanoista ja puheista, jotka on merkattu tekstiin kursiivilla. Erilaiset kertojat tuovat teokseen moniäänisyyttä ja kokemusten monipuolisuutta, historialliset hahmot ja suorat lainaukset ajan asiakirjoista taas historiallista dokumentaarisuutta ja uskottavuutta.
Eteläpohjalaiset nuoret miehet kokevat samat sodan kauhut, mutta heidän reaktionsa ovat yksilöllisiä. Osasta kuoriutuu tappajia, osa suorittaa minkä kykenee parhaansa mukaan nurkumatta ja osa murtuu paineen alla. Muutamat hahmoista jäivät eritoten mieleen. Lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee intoa puhkuen jääkärikoulutukseen, josta hän palaa sodan johtotehtäviin ylpeänä ja varmana sodan oikeutuksesta. Johtajuus ei kuitenkaan ole hänellä verissä, ja herravihaa tuntevien miesten kunnioitus on hankala saavuttaa yhä sekavammaksi ja järjettömämmäksi käyvässä veljessodassa. Ison pitäjän körttiläispoika Samuli Kytömaa kokee käyneensä kuoleman porteilla haavoituttuaan, eikä hän ole enää sama poika, joka sotaan lähti. Muutos vaikuttaa myös tämän mielitiettyyn Helena Malmbergiin, joka on hankkiutunut rintamalla vapaaehtoistöihin, ja jolla ei ole varaa murtua sodan paineiden, raskaan työn tai ihmisten puheiden luhistamana. Rintamalääkäriksi vasta opiskelijana joutunut Ilmari Ikola joutuu suureen vastuuseen, josta hän puutteellisin resurssein koettaa selvitä. Hänen korviinsa kantautuu varmana tietona, että punaiset ovat teloittaneet hänen perheensä, mikä ajaa rauhallisen miehen yli laidan. Lohtua tuovat konjakki ja kaunis hoitajatar, jolla on vähän pidemmällekin meneviä suunnitelmia Ikolan pään menoksi. Kuitenkin Ikolan mielessä siintää vielä vapaa opiskelija- ja poikamieselämä Helsingissä sodan päätyttyä. Opettaja ja suojeluskuntalainen Frans Ketoluoma nielee purematta valkoisen Suomen propangandan ja nähtävästi täysin pokerinaamalla luonnehtii käänteentehnyttä Länkipohjan taistelua seuraavalla tavalla:
Mutta nyt kajahtaa jostain monisatapäisen miesjoukon laulamana Vaasan marssi! Vaasan krenatöörit saapuvat! Sävel paisuu ja voittaa taistelun melskeen, se tempaa mukaansa ja ennustaa tuhoa viholliselle. Väsyneet soturit virkistyvät, lauluvyöryn miehekäs voima huumaa heidät ja usko voittoon kasvaa. Rinta rinnan vaasalaiset ja lapualaiset ryntäävät eteenpäin. Vihollinen heittää aseensa, jättää asemansa ja pakenee sekasortoisena laumana.
(s. 139)
Hahmot kamppailevat niin kirjaimellisesti kuin psyykkisesti. Niin kauan kuin vihollista ei näe tai siitä tiedä mitään, voi heidän ihmisyytensä unohtaa ja liipaisimen vetäminen helpottuu. Kuitenkin vastapuoli puhuu samaa kieltä ja ymmärtää samat kokemukset, miksi siis heitä pitää tappaa? Saman kylän pojissa on niin valkoisia kuin punaisiakin, ja haudassa kaikki ovat saman värisiä. Mutta veriteot kostetaan puolin ja toisin, eikä kostonkierrettä ole helppo lopettaa.
Sodan johto on jossain kaukana, eikä tunnu ymmärtävän sotilaiden arkisista kokemuksista mitään. Silti tai juuri siksi sotilaita suorastaan kehotetaan sanoinkuvaamattomiin hirmutekoihin, mistä historialliset dokumentit kertovat karua kieltään. Teloituksiin syyllistyneet valkoiset armahdetaan, eikä teloittajien nimiä kirjata historiankirjoihin. Saksalaisen sotilaan säilynyt kuvaus Hennalan vankileiristä kuulostaa karmealla tavalla tutulta, kun tiedetään, millä tasolla saksalaisten leirit olivat hieman myöhemmin toisessa maailmansodassa. Ja kaikki tämä ikään kuin "omia" vastaan, nuoria miehiä, joilla on samanlaiset taustat ja yhteinen kieli. Nykyperspektiivistä Mannerheimin julistus helmikuulta 1918 on todella kylmäävää luettavaa:
Henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.
Jokainen jolta 8 päivää sen jälkeen kun tämä kuulutus on luettu maan kaikissa kirkoissa, löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai jotka tavataan armeijan selkäpuolella aseistettuna, ammutaan paikalla.
Suomen sisällissota pitää sisällään monta tarinaa, monta kokemusta, monta totuutta. Väinö Linnan klassikkoteos Täällä Pohjantähden alla toi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa punaisten häveten vaietun kokemuksen sodasta kansan tietoisuuteen romaanitrilogian muodossa. Valkoisten näkökulmasta ei yhtä massiivista tai suuren suosion saavuttanutta fiktiivistä teosta ole tietääkseni kirjoitettu. Anneli Kanto ottaa viime vuonna julkaistussa romaanissan lahtareiksi haukuttujen valkoisten puolen osoittaakseen, etteivät sodan kokemukset ole rajalinjojen voittajienkaan puolella yhteneväisiä. Teos ei etsi syyllisiä, vaan ymmärrystä.
Kanto kertoo jälkipuheessaan saaneen innoituksen romaaniaan varten omasta lähisuvustaan. Hänen isoisänsä taisteli valkoisten joukoissa, mutta tämän kertomukset eivät nuorta Kantoa isoisän eläessä kiinnostaneet. Eikä kaikkia sodan kokemuksia ei ole kirjoitettu virallisiin asiakirjoihin. Kanto kuvittelee romaaninsa henkilöhahmoiksi isoisänsä kaltaisia ilmajokelaisia nuoria miehiä, jotka olisivat voineet päätyä samanlaisiin tilanteisiin kuin isoisänsä. Romaanin näkökulma ja painotukset ovat vahvasti henkilötasolla, ei niinkään suurissa poliittisissa linjauksissa.
Lahtareissa on monta kertojaa, joista osa on kuvitteellisia, osa historiallisia hahmoja. Osa on suurtilallisia, opettajia, ylioppilaita, osa taas pienten talojen poikia ja suoranaista köyhälistöä. Valkoisten puolella ei siis sotinut ainoastaan porvarillinen Suomi, vaan kaikki yhteiskuntaluokat olivat edustettuina linjojen molemmin puolin. Päähenkilöiden lisäksi kertojiksi pääsevät lyhyissä katkelmissa muun muassa Ison-Britannian lähetystön edustaja, ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri sekä loukkaantunut suomenhevonen. Lisäksi teoksessa käytetään kirjallisia aikalaislähteitä, kuten otteita sanomalehtiartikkeleista, kirjeistä, muistiinpanoista ja puheista, jotka on merkattu tekstiin kursiivilla. Erilaiset kertojat tuovat teokseen moniäänisyyttä ja kokemusten monipuolisuutta, historialliset hahmot ja suorat lainaukset ajan asiakirjoista taas historiallista dokumentaarisuutta ja uskottavuutta.
Eteläpohjalaiset nuoret miehet kokevat samat sodan kauhut, mutta heidän reaktionsa ovat yksilöllisiä. Osasta kuoriutuu tappajia, osa suorittaa minkä kykenee parhaansa mukaan nurkumatta ja osa murtuu paineen alla. Muutamat hahmoista jäivät eritoten mieleen. Lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee intoa puhkuen jääkärikoulutukseen, josta hän palaa sodan johtotehtäviin ylpeänä ja varmana sodan oikeutuksesta. Johtajuus ei kuitenkaan ole hänellä verissä, ja herravihaa tuntevien miesten kunnioitus on hankala saavuttaa yhä sekavammaksi ja järjettömämmäksi käyvässä veljessodassa. Ison pitäjän körttiläispoika Samuli Kytömaa kokee käyneensä kuoleman porteilla haavoituttuaan, eikä hän ole enää sama poika, joka sotaan lähti. Muutos vaikuttaa myös tämän mielitiettyyn Helena Malmbergiin, joka on hankkiutunut rintamalla vapaaehtoistöihin, ja jolla ei ole varaa murtua sodan paineiden, raskaan työn tai ihmisten puheiden luhistamana. Rintamalääkäriksi vasta opiskelijana joutunut Ilmari Ikola joutuu suureen vastuuseen, josta hän puutteellisin resurssein koettaa selvitä. Hänen korviinsa kantautuu varmana tietona, että punaiset ovat teloittaneet hänen perheensä, mikä ajaa rauhallisen miehen yli laidan. Lohtua tuovat konjakki ja kaunis hoitajatar, jolla on vähän pidemmällekin meneviä suunnitelmia Ikolan pään menoksi. Kuitenkin Ikolan mielessä siintää vielä vapaa opiskelija- ja poikamieselämä Helsingissä sodan päätyttyä. Opettaja ja suojeluskuntalainen Frans Ketoluoma nielee purematta valkoisen Suomen propangandan ja nähtävästi täysin pokerinaamalla luonnehtii käänteentehnyttä Länkipohjan taistelua seuraavalla tavalla:
Mutta nyt kajahtaa jostain monisatapäisen miesjoukon laulamana Vaasan marssi! Vaasan krenatöörit saapuvat! Sävel paisuu ja voittaa taistelun melskeen, se tempaa mukaansa ja ennustaa tuhoa viholliselle. Väsyneet soturit virkistyvät, lauluvyöryn miehekäs voima huumaa heidät ja usko voittoon kasvaa. Rinta rinnan vaasalaiset ja lapualaiset ryntäävät eteenpäin. Vihollinen heittää aseensa, jättää asemansa ja pakenee sekasortoisena laumana.
(s. 139)
Hahmot kamppailevat niin kirjaimellisesti kuin psyykkisesti. Niin kauan kuin vihollista ei näe tai siitä tiedä mitään, voi heidän ihmisyytensä unohtaa ja liipaisimen vetäminen helpottuu. Kuitenkin vastapuoli puhuu samaa kieltä ja ymmärtää samat kokemukset, miksi siis heitä pitää tappaa? Saman kylän pojissa on niin valkoisia kuin punaisiakin, ja haudassa kaikki ovat saman värisiä. Mutta veriteot kostetaan puolin ja toisin, eikä kostonkierrettä ole helppo lopettaa.
Sodan johto on jossain kaukana, eikä tunnu ymmärtävän sotilaiden arkisista kokemuksista mitään. Silti tai juuri siksi sotilaita suorastaan kehotetaan sanoinkuvaamattomiin hirmutekoihin, mistä historialliset dokumentit kertovat karua kieltään. Teloituksiin syyllistyneet valkoiset armahdetaan, eikä teloittajien nimiä kirjata historiankirjoihin. Saksalaisen sotilaan säilynyt kuvaus Hennalan vankileiristä kuulostaa karmealla tavalla tutulta, kun tiedetään, millä tasolla saksalaisten leirit olivat hieman myöhemmin toisessa maailmansodassa. Ja kaikki tämä ikään kuin "omia" vastaan, nuoria miehiä, joilla on samanlaiset taustat ja yhteinen kieli. Nykyperspektiivistä Mannerheimin julistus helmikuulta 1918 on todella kylmäävää luettavaa:
Henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.
Jokainen jolta 8 päivää sen jälkeen kun tämä kuulutus on luettu maan kaikissa kirkoissa, löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai jotka tavataan armeijan selkäpuolella aseistettuna, ammutaan paikalla.
Lahtarit on yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemistani romaaneista. Vierailin kesäkuun alussa Tampereella Vapriikki-museon Tampere 1918 -näyttelyssä, ja se toi vasta lukemani teoksen tapahtumat aivan käsinkosketeltavalla tavalla todellisiksi. Luin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden tarinoita, sain nähdä kirjassa kuvattuja paikkoja omin silmin ja saatoin kuvitella punaisten konekiväärin kirkon torniin säkättämään kuolonlauluaan. Valokuvista tuijottivat takaisin totiset nuoret miehet, joilta riistettiin tulevaisuus.
En äkkiseltään keksi suurempaa yhteiskunnallista epäkohtaa kuin sisällissota, joten itseoikeutetusti Lahtarit täyttää haasteen kohdan numero 17. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi:
24. Surullinen kirja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
33. Selviytymistarina
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti