Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

"Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet"

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950 - 2006

(Siltala, 2014)

39. Ikääntymisestä kertova kirja

Juice Leskinen tuntui viimeisinä vuosinaan vanhenneen aivan silmissä. Reilu viisikymppinen suomalaisen rockin ikoni ja sanataituri näytti sairaalta kahdeksankymppiseltä. Viimeiset haparoivat esiintymiset akustisen kitaran säestyksellä olivat melko surullista katseltavaa. Muistan Juicen kuoleman vuonna 2006 tulleen silti yllätyksenä. Hän oli monumentti, joka oli aina ollut ja aina oleva, ja jonka kappaleet olivat suorastaan kansanlauluja, osa suomalaista kulttuuriperintöä. Meillä kotonakin kuunneltiin jonkin verran Juicea, mutta tarkemmin aloin kuunnella tuotantoa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Viidensientoista öiden ja Syksyn sävelten lisäksi tuotannosta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista ja uraauurtavaa, vaikka en varsinaisesti faniksi tunnustaudukaan. Leskisen persoonasta taas en tiennyt oikeastaan muuta kuin että hän oli armoitettu vitsinvääntäjä ja viinamäen miehiä. Antti Heikkisen kirjoittama elämäkerta valaisi persoonaa tarkasti, kuvia kiilottamatta tai niitä kaatamatta, sekä kertoi levytysten taustoja miellyttävän paljon. Heikkisen kirjoitustyyli tuntuu hieman kanavoivan Juicea itseäänkin, sillä värikkäitä adjektiiveja ja kuvailevia verbejä on tekstissä tiheään.

Juankoskella savolais-karjalaiseen perheeseen syntyneen Pauli Matti Juhani Leskisen (joka viimeisinä vuosinaan muutti nimensä virallisestikin Juhani Juice Leskiseksi) ensimmäiset elinvuodet eivät olleet niitä helpoimpia. Lähipiirissä oli paljon kuolemaa - Juicen sisaruksista kolme kuoli lapsina ja pitkin kyliä rillutellut isäkin alta nelikymppisenä - mikä katkeroitti Eini-äidin, Karjalan evakon, loppuiäkseen. Heiveröisen pojan terveyden puolesta pelättiin, mutta lapsuudesta selvittyään Juice kasvoi potraksi pojaksi nenä kirjoissa. Luku- ja kielipään lisäksi Juicella oli ilmiömäinen muisti, johon tallentui niin kansansävelmiä kuin vallankumouksellisen Beatles-yhtyeen tekstejä, ja omatoiminen kitaransoitto johti lopulta omiin kappaleisiin. Nuorena miehenä ei Juicelle vielä viina tai tupakka maistunut, mikä tuli valitettavasti muuttumaan rankimmalla kädellä.

Lukion jälkeen Juicen tie vei Tampereen kieli-instituuttiin englannin kielen kääntämistä opiskelemaan. Tämä oli yksi harvoja faktoja, joita tiesin Juicen elämästä etukäteen, kuin myös se, että opinnot jäivät kesken. Leskisen itsensä mukaan kyse oli rehtorin henkilökohtaisesta vainosta, mutta Heikkisen teoksen mukaan Leskisellä olisi ollut syytä katsoa hieman peiliinkin:

Juice Leskinen ei valmistunut diplomikielenkääntäjäksi, koska oppilaitoksessa häntä koskivat samat säännöt kuin muitakin. Myöhemmin säännöistä tingittiin Leskisen kohdalla yhdessä jos toisessakin paikassa, ja sen vuoksi valmistumattomuus oli Juicelle katkera pala aivan loppuun saakka. -- Juicea rakastettiin, koska hän oli sellainen kuin oli, mutta pienikin poikkitelaisuus yhteiskunnan tai jonkun yksilön taholta oli liikaa. Jos poliisi, virkavalta tai verottaja kohteli Leskistä samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta kansalaista, nosti Juice äläkän, ilmoitti joutuneensa vainon kohteeksi ja sai useimmiten suomalaisten sympatiat puolelleen. Ulospäin syntyi kuva uhrista, mutta todellisuudessa Leskinen nosti noissa tilanteissa itsensä tavallisten ihmisten yläpuolella olevaksi poikkeusyksilöksi, jota yleiset säännöt eivät koskeneet.
(s. 158-159)

Poikkeuksellisuus onkin se hallitseva luonteenpiirre, joka Juicesta Heikkisen kirjan perusteella muodostuu. Hän oli eittämättä poikkeuksellisen lahjakas, mutta omasi myös poikkeuksellisen kyvyn itsepäisyyteen ja omahyväisyyteen. Omasta mielestään Juice ei virheitä tehnyt, muut sitäkin enemmän. Jos virheistä joku huomautti Juicelle, seurauksena saattoi olla vuosikausien mykkäkoulu. Näiden ominaisuuksien vastapainona Juicella oli pohjaton rakkauden kaipuu ja taipumus syviin masennuskausiin ja itsesääliin. Ujon ja herkän pojan itsetuntoa hiveli alkoholin tuoma varmuus ja yleisön ihannointi, eikä Juice saanut kummastakaan kyllikseen. Alkoholi näytteli elämässä suurta osaa, usein jopa pääroolia, jota ei maksakirroosikaan juuri hidastanut. Valitettavasti se lopulta vei terveyden lisäksi miehen kynästäkin terävimmän kärjen, eikä Grand Slam -yhtyeen huippuvuosien jälkeen juuri merkittäviä kappaleita syntynyt.

Juicen kohtalo ihmisenä, ainakin niin kuin se Heikkisen kirjassa esitetään, on surullinen. Onneksi Heikkinen käsittelee kirjassaan myös Leskisen musiikkia, bändejä ja levyjä kiitettävällä pieteetillä. Usein muusikoiden elämäkerroissa keskitytään liikaakin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jonka jälkeen varsinainen ura käydään läpi pikakelauksella. Heikkinen käy läpi jokaisen levyn ja merkittävimmät biisit, analysoi tekstejä ja tarjoaa runsaasti lainauksia Juicen bändikavereiden ja muiden muusikoiden kanssa käydyistä keskusteluista. Hauskasti lainaukset on kirjoitettu haastateltavan murteella, ja hassuapa jotain Pate Mustajärven sanomisia olisi yleiskielellä lukeakaan. Muita muusikoita myös kehutaan ansaitusti. Coitus Int -kokoonpano oli vallankumouksellisen merkittävä suomenkielisen rockin kehityksessä, ja Slam- ja Grand Slam -yhtyeet taas täynnä timantinkovia muusikoita ja show-miehiä toteuttamaan Juicen stand up -komiikan sävyttämiä konserttispektaakkeleita.

Juice Leskinen oli mies, joka vanheni ennen aikojaan, mutta omasta syystään. Vaikkei varmasti olisi tätä itselleen myöntänyt. Siispä Antti Heikkisen Juice-elämäkerta täyttää Helmet-haasteen kohdan 39, "ikääntymisestä kertova kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 22. Kuvitettu kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.