Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Wilbur Smith: Aavikon jumala

Wilbur Smith: Aavikon jumala

(Desert God, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

En ole taipuvainen kerskailuun...

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Tämä kirja olisi oikein hyvin voinut täyttää haasteen kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Se oli yksi Suomalaisen kirjakaupan mysteerikirjoja, joiden kannet on peitetty ruskeaan pakkauspaperiin, joissa on henkilökunnan kirjoittamia avainsanoja kirjan aiheesta ja tyylistä. Valitettavasti Aavikon jumalan yhteydessä mieleen muistuu sanonta siasta ja säkistä.

Aavikon jumala on viides osa Wilbur Smithin muinaiseen Egyptiin sijoittuvasta kirjasarjasta. Sen päähenkilö on Taita, orjasta ja eunukista faaraon neuvonantajaksi noussut mies, jolla on sormensa syvällä pelissä muinaisten suurvaltojen politiikassa. Hyksoksen armeija on vallannut pohjoisen Egyptin, ja faaraon hegemonian paluusta haaveileva Taita ryhtyy monimutkaisiin juonitteluihin saadakseen mahtavan Kreetan merenkulkijavallan puolelleen. Faaraon kauniit tyttäret soveltuvat avioliiton myötä mainiosti sopimuksen sinetiksi, halusivatpa nämä sitä tai eivät.

Faaraon tyttäret, Tehuti ja Bekatha, eivät ujostele mielipiteitään ja tekevät Taitalle hyvin selväksi, mitä mieltä ovat tämän suunnitelmista naittaa heidät poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Taitalle faaraon tyttäret ovat hänen akilleen kantapäänsä, eikä hän oikeastaan tohtisi kieltää heiltä mitään. Tehuti ja Bekatha ovat pikkumaisia, itsepäisiä kiukuttelijoita, jotka hullaantuvat herkästi nuoriin miehiin, mikä on vaarassa sotkea Taitan suunnitelmat. Kun Tehutin ihastus Zaras-nimiseen sotapäällikköön ei ota laantuakseen, Taitan suunnitelmat ovat vaarassa joutua romukoppaan.

Juoni sinänsä rullaa mukavasti eteenpäin ja kaikenlaisia käänteitä riittää matkan varrella. Suurin ongelma minulla tämän kirjan kanssa olivat sietämättömän huonosti kirjoitetut hahmot. Taita on loistava kaikessa mihin ryhtyy ja kehuskelee taukoamatta taidoillaan. Olipa ala mikä hyvänsä - sotataito, lääketiede, tekniikka, runous, laulaminen, ruoanlaitto, uiminen, juokseminen - Taita on siinä aina kaikkia muita parempi:

Päätin siltä istumalta aloittaa tuon kielen opinnot heti tilaisuuden tullen. Minulla oli niin hyvä kielipää, että menisi uskoakseni vain muutama kuukausi ennen kuin kävisin syntyperäisestä kreetalaisesta.
(s. 60)

Odotin koko romaanin ajan, milloin tälle väsymättömälle kerskailulle selviää jokin pointti, jokin ironinen tulkinta tai jokin syvempi taso, mutta sellaista ei koskaan tullut. Kaikkein naurettavimmalta tuntuu Taitan suorittama kirurginen operaatio keskellä autiomaata. En toki tiedä, ovatko sarjan aiemmat osat parempia tässä suhteessa tai selviäisikö päähenkilön omakehulle jokin taustatarina niistä. Faaraon tyttäret eivät ole yhtään sen parempia, sillä heidät on lähinnä typistetty oikuttelevian prinsessojen stereotyypeiksi. Yleisesti ottaen kirjassa naiset ovat ruikuttajia ja miehet öykkäreitä.

Uskottavuuden ongelmat eivät valitettavasti pääty hahmoihin. Pidän historiallisista romaaneista ja rakastan uppoutua vieraaseen maailmaan, sen kulttuuriin, historiaan, näkyihin ja tunnelmiin. Miksi huolella rakennettu historiallinen miljöö siis pitää rikkoa yliluonnollisilla elementeillä? Jos kirja olisi rehellisesti maagis-realistinen, ymmärtäisin asian paremmin, mutta se tuntuu ainakin tavoittelevan jonkinlaista historiallista tarkkuutta, jolloin ylimaalliset seikat tuntuvat enemmän kirjailijan laiskuudelta ja deus ex machinalta. En voi olla vertaamatta Aavikon jumalaa aiemmin tänä vuonna lukemaani suunnilleen samoille seuduille sijoittuvaan Lauri Eirolan Harmegiddoon. Siinä oli sentään kerronnallisista puutteista huolimatta ainakin tavoitettu paikan ja ajan tunnelma oivallisesti eikä lähdetty keulimaan fantasian keinoin.

Ilkka Rekiaron suomennos on moitteetonta työtä. Sääli, ettei se pelasta muuten aika kehnoa romaania. Tämän kirjan perusteella ei tee mieli tarttua sarjan aiempiin osiin, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että Wilbur Smithillä on tuotannossaan hyviäkin kirjoja. Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteen kohdan 26, sillä en ole käynyt missään kirjassa mainituista paikoista, vaikka lähellä olenkin käynyt. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla seuraavat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

"Kiitos, herra presidentti"

Stephen King: 22.11.63

(11/22/63, 2011. Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2013)

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Mitä jos Lee Harvey Oswald ei olisikaan ampunut John F. Kennedyä Dallasissa 22. marraskuuta vuonna 1963? Olisiko Vietnamin sota estetty? Miltä näyttäisi Yhdysvaltain ja koko maailman historia tuon yhden asian muuttamalla?

Kirjan päähenkilönä on Mainen osavaltiossa asustava lukion äidinkielenopettaja Jake Epping, jolla on myös kaunokirjallisia taipumuksia. Kingin ystävät tunnistanevat päähenkilöstä jälleen kerran kirjailijan itsensä, mutta mitäpä tuosta. Se on Kingin tavaramerkki. Tällä kertaa päähenkilö ei kuitenkaan ole viinamäen miehiä niin kuin yleensä - ainoastaan hänen ex-vaimonsa on alkoholisti, mutta tämän rooli jää lähinnä alkusanoihin antamaan jonkinlaista taustaa Jakelle:

Minulla ei ole koskaan ollut niin sanoakseni itku herkässä.
Entinen vaimoni väitti, että "tunnevammaisuuteni" oli tärkein syy siihen, miksi hän minut jätti (ihan kuin hänen AA-kokouksissa tapaamansa mies olisi ollut sivuseikka). 

Yleensä King on vahvimmillaan nimenomaan kirjojensa aloituksissa, mutta tässä tapauksessa aloitus ei ole Kingin parhaita, ja kestää hetken ennen kuin juoni pääsee oikein käyntiin. Jaken aikuisopiskelija, lapsuudessa pahoinpidelty ja vammautunut koulun talonmies Harry liikuttaa Jaken kyyneliin esseellään hetkestä, joka muutti hänen elämänsä. Harryn isä surmasi vaimonsa ja Harrya lukuunottamatta muut lapsensa, ja läheltä piti, ettei Harrykin kuopuksena olisi päätynyt mullan alle. Harry kuitenkin selvisi vain aivovammalla ja murtuneella jalalla. Tästä Jaken päähän jää kytemään ajatus siitä, voisiko historiaa muuttaa ja tämänkaltaiset tragediat estää. Sattumoisin samanlaiset ajatukset ovat nousseet läheisen kuppilan omistaja Alin päähän, kun hän löytää ruokakomerostaan portin, joka johtaa menneisyyteen - tarkalleen ottaen syyskuun yhdeksänteen päivään vuonna 1958. Al on ottanut tehtäväkseen estää John F. Kennedyn murha, mutta menneisyys ei suostu helpolla muuttumaan, vaan asettaa esteitä toisten perään. Viettipä menneisyydessä kuinka kauan hyvänsä, nykyhetkessä on aina kulunut vain kaksi minuuttia, minkä vuoksi Al on muiden silmissä yllättäen vanhentunut ja kärsii syövän terminaalivaiheesta. Lisäksi joka kerta kun joku kulkee portista menneisyyteen, edellisessä reissulla tapahtuneet muutokset historian kulkuun nollautuvat ja kaikki palaa ennalleen.

Jake ottaa jatkaakseen Alin aloittamaa tehtävää, mutta ensin hänen on selvitettävä, kuinka menneisyyden muuttaminen oikein onnistuu ja millaisia seurauksia sillä on. Koetapaukseksi päätyy tietenkin vammautuneen talonmiehen Harryn menneisyyden korjaaminen ja verisen perhetragedian estäminen. Jake matkaa siis Derryyn, jossa perhesurma tapahtui. Nyt kaikki Kinginsä hyvin tuntevat höristävät korviaan: Derry? Siis se sama Derry, johon Se ja Uneton yö sijoittuvat? Kyllä vain, sillä Kingillä kaikki liittyy aina kaikkeen. Tällä kertaa hyvinkin selkeästi, sillä Sen tapahtumiin ja kaupungissa majailevaan pahuuteen viitataan suoraan ja pari samaa henkilöäkin esiintyy 22.11.63:ssa. Kohtaus on ehkä vähän turha, mutta toisaalta hauska kuriositeetti Kinginsä lukeneille.

Tarina vetää Kingille tyypillisesti parhaimmillaan hienosti eteenpäin, mutta laatu on hieman epätasaista. Kovaonnisen Harryn kohtalo ja Jaken pyrkimykset muuttaa sitä on kuvattu hienosti ja jännite säilyy. Sitten tarina vaihtaa vaihdetta Jaken muuttaessa Texasiin selvittämään Lee Harvey Oswaldin liikkeitä. Jake saa töitä texasilaisesta koulusta ja päätyy muun muassa ohjaamaan koulun näytelmiä. Ristiriitaisesti oikeastaan kaikki Oswaldiin liittyvä on tästä eteenpäin vähemmän mielenkiintoista kuin Jaken kokemukset koulussa. Minulle kiehtovampaa oli seurata Jaken tarinaa  rakastettuna opettajana ja väistämätöntä rakkaustarinaa koulun kirjastonhoitaja Sadien kanssa. Oswaldiin liittyvät selvittelyt tuntuvat vähän pakotetuilta, ja vaikka tarina on viihdyttävä loppuunsa saakka, tuntuu kuin tiukin jännite olisi purkaantunut jo pari sataa sivua ennen loppua. King olisi ehkä kaipannut tiukempisanaista kustannustoimittajaa. Isossa roolissa tarinaa on myös 1950- ja 60-lukujen taitteen ajankuva, jolle omistetaan paljon yksityiskohtia tuotemerkeissä, kuvatuissa puhe- ja käyöstavoissa, sekä hahmojen lukemien kirjojen ja näkemien elokuvien nimissä. Nostalgia on epäilemättä ollut Kingin mielessä vahvana tarinaa kirjoittaessa, ja se tuntuu niin vilpittömältä menneisyyden ihannoinnilta, että se on oikeastaan aika hellyyttävää.

Kirjan juoni tähtää poliitikon salamurhan estämiseen, joten vaikka JFK itse ei ole kovin suuressa roolissa kirjassa, laitoin 22.11.63:n kohtaan 12. Sen lisäksi kirja sopii haasteen kohtiin 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 21. Sankaritarina, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 31. Fantasiakirja, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.