Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

The Gene – An Intimate History, 2016. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2019

Ihmistä on ihmiskunnan tutkittava

Sanon heti alkuun, että Geeni – Intiimi historia on eräs parhaita lukemiani tietokirjoja, eikä vähiten Natasha Vilokkisen upean suomennoksen vuoksi. Siddhartha Mukherjee selittää geenien toimintaa ja käy läpi geenitutkimuksen historiaa selkeästi, johdonmukaisesti, viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukherjee sitoo geenien historian oman sukunsa historiaan ja sen periytyviin mielenterveysongelmiin, sekä historian saatossa tieteen väärintulkintojen uhriksi joutuneiden kohtaloihin. Vilokkinen tekee loistavan työn kääntäessään tämän kaiken sävykkääksi suomeksi – jopa puujalkavitsejä myöten. Mukherjee ja Vilokkinen panevat parastaan kuvauksessa augustinolaismunkki Gregor Mendelin varhaisista kokeista herneillä:

Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)

Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.

Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.

Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.

Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.

Voin suositella Mukherjeen teosta erittäin lämpimästi, jos perinnöllisyys ja tieteen historia vähänkään kiinnostavat!

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009. Suom. Maija Paavilainen. Bazar, 2014)

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Jos on 11-vuotias poikkeuksellisen älykäs ja itsevarma tyttö Englannin maaseudulla sijaitsevassa vanhassa kartanossa 1950-luvulla, äiti kuollut, isä etäinen postimerkkeilijä ja isosiskot sietämättömiä teinejä, mihin purkaa kaikki padottu tarmokkuus? Flavia de Lucen vastaus on kemia. Ja siinä sivussa murhien ratkominen. Kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarisarja nuoresta kemististä Flavia de Lucesta on kerännyt ihastusta, ja ymmärrän kyllä miksi. Flavia-dekkarit ovat vanhoja kunnon murhamysteerejä Agatha Christien hengessä. Poissa on nykydekkareiden seksuaalisella väkivallalla ja psykopatioilla mässäily ja viinaan menevä ihmisiä vihaava rikostutkija, joka painiskelee oman menneisyytensä kanssa. Tilalla on kutkuttava murha kartanossa, useita epäiltyjä, paljon teetaukoja, kemiallisia kokeita ja ihastuttava päähenkilö, joka ei olekaan aivan niin itsevarma kuin päälle päin näyttää.

Flavian äiti Harriet on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Flavian ollessa vasta yksivuotias. Flavian isä, Haviland, ei koskaan kunnolla toipunut tragediasta, ja vanhemmat tyttäret Ophelia ja Daphne purkavat omat pulmansa pikkusiskoon. Isä eristäytyy työhuoneeseensa tutkimaan ja ylläpitämään arvokasta postimerkkikokoelmaansa. De Lucen perheen lisäksi kartanossa asuu kamaripalvelija Dogger, joka oli sota-aikana Flavian isän aseveli. Sotavankeus ja pakkotyö Burman kuoleman rautatiellä jättivät Doggeriin syvät arvet. Nykyään Dogger on vain varjo entisestä itsestään, ja sodan muistot aiheuttavat hänelle silloin tällöin kamalia kauhukohtauksia. Hajamielisen ja omalaatuisen Doggerin älykkyys ja myötätunto tekevät kuitenkin hänestä eräänlaisen sielunkumppanin Flavialle.

Eräänä päivänä kartanon ovelta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki, mikä saa Flavian isän pois tolaltaan. Myöhemmin Flavia kuulee isänsä riitelevän miehen kanssa, jonka Flavia myöhemmin löytää henkitoreissaan pihamaan kurkkupenkistä. Kuollessaan mies kuiskaa viimeisillä voimillaan sanan 'vale'. Kuka mies oikein oli? Onko isä syyllistynyt murhaan? Miten lintu ja postimerkki liittyvät kuolleeseen mieheen? Mitä tarkoittaa sana 'vale' - muuta kuin paikkaansa pitämätöntä väitettä, mille harhapolulle suomennos tahattomasti johdattelee? Entä mitä tekemistä tällä kaikella on ikkunalaudalle jääneen vaniljapiirakan kanssa?

Juonivyyhti alkaa keriytyä auki nopeasti. Johtolangat ja epäillyt seuraavat toisiaan, kun Flavia alkaa tutkia tapausta. Paikalliset poliisivoimat komisario Hewittin johdolla eivät jostain kumman syystä ota 11-vuotiaan tytön apua vastaan riemulla. Flavia itse taas on innosta suunniltaan, eikä kohtaaminen kuoleman kanssa hätkähdytä häntä tippaakaan:

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
(s. 37)

Flavian utelias mieli ja tieteelliset metodit johdattavat tämän ratkaisun äärelle poliisia nopeammin. Flavia on itsepäinen, salaileva ja omasta mielestään nokkelampi muita. Eli sellainen kuin 11-vuotiaan tytön ikään kuin kuuluukin olla. Flavian hahmo onkin Bradleyn dekkarisarjan kaikkein kantavin tukipalkki. Juoni on, kuten sanottua, perinteistä dekkarikamaa ja hyvä niin, mutta se, mikä erottaa Bradleyn muista vastaavista dekkaristeista on nimenomana Flavian hahmo. Nuori intohimoinen kemisti ja murhatutkija on todella sympaattinen. Jos Flavia olisi erehtymätön ja moitteeton, hän olisi hahmona todella ärsyttävä. Mutta Flavia ei ole aina oikeassa, ja hänen taustallaan on valtavasti surua ja yksinäisyyttä sekä läheisyyden kaipuuta, mikä nostaa hänet paljon monimuotoisemmaksi hahmoksi kuin aluksi kuvittelisi. Flavia ei ole koskaan saanut tuntea äitiään ja tuntee mustasukkaisuutta siskojaan kohtaan sen vuoksi. Flavia on turhautunut isänsä eristyneisyyteen ja haluaisi ravistella tätä, mutta puolison kuolema on kasvattanut niin syvän kuilun Havilandin ja perheensä välille, ettei sitä helposti ylitetä.

Surulliset ainekset ovat kuitenkin vain mausteena keitoksessa, ja Piiraan maku makea on sävyltään enimmäkseen kepeä ja kupliva. Bradleyn teos on nopealukuinen, perinteitä kunnoittava dekkari, jonka parissa viihtyy mainiosti sen keston ajan. Suomentaja Maija Paavilainen kirjoittaa tyylikkäästi ja kääntää eri hahmojen puheenparret mainioksi, vivahteikkaaksi suomen kieleksi. Helmet-lukuhaasteesta kirja kuittaa seuraavat kohdat:

3. Kirja aloittaa sarjan
11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ève Curie: Äitini, Marie Curie

Ève Curie: Äitini, Marie Curie

(Madame Curie, 1938. Suom. Reino Silvanto. WSOY, 1938)

Menestystä ja koettelemusta

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Oli ilo huomata, kun tämän vuoden Nobel-palkintoja jaettiin, että sekä kemian että fysiikan aloilla palkittiin pitkästä aikaa myös nainen. Tähän harvalukuiseen tieteentekijöiden kermaan liittyivät laserfysiikan tutkimuksillaan Donna Strickland (kolmantena historiassa) ja kemian saralta Frances Arnold (viidentenä historiassa), jonka tutkimukset käsittelivät suunnatun evoluution hyödyntämistä entsyymien valmistuksessa. On kuitenkin edelleen vain yksi henkilö, joka on voittanut sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon, ja hän on Marie Curie. Ensimmäisen elämäkerran kyseisestä tieteen historian jättiläisestä kirjoitti Marien tytär, Ève, joka toisin kuin äitinsä, isänsä ja sisarensa Irène, suuntautui luonnontieteiden sijaan journalistin uralle.

Maria Skłodowska syntyi Venäjän imperiumiin kuuluneessa Puolassa vuonna 1867. Skłodowskien perhe kuului ylempään keskiluokkaan. Molemmat vanhemmat olivat opettajia, ja perheessä kunnioitettiin opiskelua, ahkeraa työntekoa ja vieraiden kielten osaamista. Venäjän sortovalta jätti jälkensä heräävän kansallistunteen Puolassa, ja Mariaan tarttui lapsesta asti väkevä rakkaus isänmaataan kohtaan. Puolankielinen opetus oli lailla kielletty, joten Marian vanhemmat pitivät oppitunteja salassa, ja kirjat vaihdettiin salamannopeasti käsitöihin, jos venäläinen tarkastaja sattui paikalle. Perhe oli läheinen ja rakastava, mistä kertovat lasten lukuisat hellittelynimet.

Perhe ei asemastaan huolimatta ollut varakas, ja kun koulu lakkautettiin, leipä piti hankkia pieninä murusina yksityistunteja pitämällä. Lavantauti ja tuberkuloosi riehuivat, ja tauti vei perheestä äidin ja vanhimman tyttären. Bronislawa-sisko ja Josef-veli lähtivät opiskelemaan lääketiedettä Marian jäädessä huolehtimaan isästään. Isä opetti varsovalaisia nuoria miehiä ja naisia salaa, ja Maria työskenteli kotiopettajattarena lähiseuduilla. Ennen pitkää kuitenkin Mariallekin tarjoutui mahdollisuus lähteä opiskelemaan Pariisiin, mutta kovaa työtä se vaati köyhältä, joskin lahjakkaalta tytöltä.

Pariisissa Maria eli niukasti ja työlle omistautuen. Työtoveriksi päätyi nelissäkymmenissä oleva tiedemies Pierre Curie. Pakkomielteinen rakkaus tieteeseen yhdisti Mariaa (joka pariisilaistuttuaan käytti nimestään ranskalaista muotoa Marie) ja Pierreä, ja tiedonrakkaus muuttui romanttiseksi rakkaudeksi. Curiet tutkivat vasta löydettyä aineen ominaisuutta, joka tultiin tuntemaan radioaktiivisuutena. Wilhelm Röntgenin ja Henri Becquerelin välittömässä vanavedessä Curiet löysivät uusia alkuaineita, radiumin ja Marien kotimaan mukaan nimetyn poloniumin. Yhdessä työpari saavutti Henri Becquerelin kanssa ensimmäisen Nobel-palkintonsa - mistä elämäkerturi Ève Curie kuivakkaan leikkisästi toteaa tulevan heidän perheelleen traditio.

Onnettomuus kohtasi Curieita, kun hajamielinen Pierre jäi hevosvaunujen alle ja kuoli välittömästi. Marie jäi yksin kahden tyttären kanssa. Nuorena eloisa ja iloinen Marie turrutti tunteensa ja muuttui viileäksi ja etäiseksi rakkaan aviomiehen kuoleman jälkeen. Itsetuhoisetkin ajatukset liikkuivat hänen mielessään. Marie ei koskaan täysin toipunut menetyksestä, vaikka henkilökohtaisella urallaan saavutti vielä mainetta ja kunniaa, joihin hän ei koskaan tottunut.

Ève Curien näkökulma on poikkeuksellinen, sillä hän kertoo paitsi suuren tieteentekijän, myös oman äitinsä ja perheensä tarinaa. Näkökulma ei yritäkään olla puolueeton, vaan on avoimen ihaileva ja perhettä puolusteleva. Ihailu ja puolustelu käyvät järkeen ja ovat varmasti olleet tarpeenkin, sillä Curieta ei aina kohdeltu yhtä arvostavasti. Curien puolalaistaustaa ei ajan lehdistössä unohdettu, ja se vedettiin usein todisteeksi häntä vastaan, paitsi silloin kun Curie saavutti mainetta nobelistina, jolloin häntä pidettiin koko Ranskan ylpeytenä. Curien romanttiset suhteet Pierren kuoleman jälkeen kuitataan panetteluna:

Oppinutta, itsensä työlle pyhittänyttä naista, jonka elämä on aina ollut arvokasta, joskin vaatimatonta ja jo useina vuosina säälittävän vaiketa, syytetään avioliiton ja sellaisen nimen häpäisemisestä, jota hän kantaa kunniakkaasti ja suorastaan ylivoimaisen loistavasti.
(s. 321) 

Ève Curie tulee myös paljastaneekseen asioita itsestään. Hän ei käsittele Curien tieteellisiä löydöksiä erityisen syvällisesti, mikä toisaalta keventää ja helpottaa lukukokemusta luonnontieteisiin perehtymättömällekin, mutta se toisaalta myös rivien välissä kertoo Èven omasta ulkopuolisuuden tunteesta suurten tieteilijöiden suvussa. Myös muistot etäisestä, työlle omistautuneesta äidistä ovat vain yhtäältä ihailevia ja toisaalta myös katkeria ja syyttäviä. Ève kirjoittaa kuitenkin kauniisti ja journalistin silmällä värittää yksityiskohtia käsinkosketelteviksi, vaikka ei luonnollisestikaan ole voinut olla paikalla itse.

Kirjan piirtämä kuva Marie Curiesta on elävä ja herkkä. Lapsen näkökulma tuo siihen oman kerroksensa. Elämäkertana se on epätäydellinen sen puolueellisuuden vuoksi, mutta kirjallisena teoksena se on hieno. Varsinkin Marien lapsuus on kuvattu kuin parhaassa kaunokirjallisuudessa. Äitini, Marie Curie on sekä elämäkerta että kunnianosoitus kuolleelle äidille kaikkine äitisuhteen puolineen.

Helmet-lukuhaasteen sopivia kohtia tälle kirjalle ovat:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö