"Mitä sillä on tasskussaan?"

J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli Sinne ja takaisin 

(The Hobbit, or, There and Back Again, 1937. Suom. Kersti Juva, WSOY 2011)

31. Fantasiakirja

Kolossa maan sisällä asui hobitti.

Nämä sanat käynnistivät ilmiön, jonka seurauksena John Ronald Reuel Tolkien kanonisoitiin (osin vasten tahtoaan) osaksi paitsi kirjallisuuden historiaa, myös 1960-luvun hippieetosta ja 2000-luvun pop-kulttuuria. Suurena Tarun sormusten herrasta ystävänä tämä kaiken aloittanut Hobitti on jäänyt minulle jokseenkin vieraammaksi. Luin sen joitakin vuosia sitten englanniksi, mutta siitä ei juuri jäänyt mitään mieleen. Liekö johtunut sitten huonosta ajankohdasta vai mistä, mutta joka tapauksessa elokuvaversion nähtyäni jouduin moneen kertaan ihmettelemään, "oliko siinä kirjassa tällainenkin kohta?". No, eihän siinä ollutkaan, kuten nyttemmin uusintalukukierroksella selvisi.

Laiskanpulskean Bilbo-hobitin rauha häiriintyy, kun täysin yllättäen ja pyytämättä ovelle koputtaa velho ja vetää mukaan seikkailuun. Tarjous on sitä sorttia, josta ei voi kieltäytyä, sillä piakkoin ovesta sisään pelmahtaa kolmetoista kääpiötä, joiden nimet on aina lueteltava mainittaessa. Kääpiöt myös pitävät laulamisesta, kuten lähes jokainen muukin Tolkienin maailman hahmo.

 

Kääpiöiden bändi lauteilla. Kuvitus: Tove Jansson

Seikkailu siis kutsuu, ja Bilbon matka käy pitkälti samoja polkuja kuin myöhemmin Frodonkin. Matkan varrella nähdään paljon mieleenpainuvia paikkoja ja hahmoja Synkmetsän hämähäkeistä vuoren hiisiin ja kunnioitusta herättävään Smaug-lohikäärmeeseen. 

Merkittävin kohtaus on lukijan ensi tapaaminen Klonkun kanssa, joka päättyy koko Tolkienin luoman maailman kulminoivan mahtisormuksen löytymiseen ja päätymiseen Bilbon käsiin. Bilbo joutuu neuvottelemaan vuoren pimeydessä suhistelevan, iljettävän Klonkku-otuksen kanssa siitä, opastaako tämä Bilbon ulos vai päätyykö Bilbo tämän suihin. Miksi tämä tapahtuu nimenomaan arvoituksia vaihtamalla johtunee siitä, että muinaisenglantilaisessa runoudessa, jonka professori Tolkien oli Oxfordissa, arvoitukset olivat erittäin yleisiä. Tolkien tuntui aina kokeneen hobitit omaksi kansakseen, joten totta kai heillä on sama anglosaksinen kulttuuriperimä. Kun Klonkku ei osaa vastata oikein fuskua ja petkuhuiputusta harjoittavan Bilbon arvoitukseen ("Mitä minulla on taskussani?"), Klonkku raivostuu ja yrittää estää Bilbon ulospääsyn. Mahtisormuksella on kuitenkin se etu, että se tekee näkymättömäksi.

Klonkku oli menettänyt pelin. Se ei uskaltanut jatkaa edemmäksi. Se oli menettänyt saaliinsa mutta lisäksi se oli menettänyt ainoan millä oli sille elämässä ollut väliä, aarteensa. Huuto sai Bilbon sydämen nousemaan kurkkuun, mutta hän jatkoi juoksuaan. Heikkona kuin kaiku mutta uhkaavana kuului ääni hänen selkänsä takaa:
'Varas, varass! Reppuli! Me vihataan ssitä ikuisesti!'
(s. 99)

Alunperin tämä kohtaus oli hyvin erilainen, eikä sormus saanut niin suurta painoarvoa. Ensimmäisessä painoksessa Klonkku itse asettaa sormuksensa arvuuttelupelin pantiksi ja päästää Bilbon suosiolla lähtemään hävittyään pelin reilusti. Sormusten herran myötä Tolkien kuitenkin editoi Hobitinkin tarinan vastaamaan sormuksen tarinan myöhempiä vaiheita. Klonkku on mielestäni koko Tolkienin maailman kiehtovimpia hahmoja - säälittävä, itsekäs, pelokas, katkera, lähes kaiken järkensä menettänyt ja täysin fiksoitunut yhteen ja vain yhteen asiaan. Kuin kapteeni Ahab vailla arvokkuutta tai Miltonin Saatana vailla älykkyyttä - tai Milla Magia vailla viehättävyyttä. Jokin Klonkussa kuitenkin herättää lukijan sympatian, vaikka en ole aivan varma mistä se johtuu. Klonkun väittely itsensä kanssa ja syttyvä viha Bilboa kohtaan on Hobitin ehdottomasti synkimpiä ja kylmäävimpiä hetkiä.

Vaikka tätä muutosta ei otettaisikaan lukuun, yllätyin nyt uudella lukukerralla ja vasta Tarun sormusten herrasta uudelleen lukeneena, kuinka paljon yhtäläisyyksiä kirjojen välillä onkaan. Kertomus matkasta ja kasvusta, osittain samat pysähdyspaikat, episodimainen rakenne (varsinkin Sormuksen ritareihin verraten), kotkat ratkaisevana tekijänä, eräänlainen käännekohta vuoren sisässä, Gandalfin katoaminen isoksi osaa tapahtumia, harhailut pahaenteisessä metsässä, valtava lopputaistelu jossa useat armeijat kohtaavat, paluu kotiin peruuttamattomasti muuttuneena... Tolkien filologina ja tarujen asiantuntijana toki tuntee arkkityyppisen sankaritarinan rakenteen ja hyödyntää sitä molemmissa pääteoksissaan, mutta näin lähekkäin teokset lukiessa yhtäläisyys on huomattava.

Merkittävä erottava tekijä onkin tyylissä, sillä Hobitti on selkeästi nuoremmalle lukijalle suunnattu ja kevyempi. Huumori kukkii värikkäämmin kuin myöhemmässä teoksesssa, ja Tolkien syyllistyy pariinkin otteeseen rutikuiviin englanninkielisiin puujalkavitseihin, joista ei tiedä pitäisikö hymähtää vai lyödä kämmentä otsaan. Onneksi suomentajana on loistava Kersti Juva, joka ei vähästä hätkähdä. Saduista muistuttava kaikkitietävä kertoja puhuttelee lukijaa, lupailee tulevia tapahtumia ja kommentoi asioita sulkeiden sisässä (tiedättehän, tällä tavalla), mikä välillä tuo hieman poukkoilevan vaikutelman, mutta yleensä viihdyttää. Samanlainen kerrontatapa on toki pitkälti Sormuksen ritareissakin, mutta viimeistään Elrondin neuvonpidossa Taru sormusten herrasta siirtyy eepoksen ja mytologian maailmaan välihuomautusten ja huumorin jäädessä pienemmälle osalle. Hobitissa kepeä tyyli ei petä edes lopun Viiden armeijan taistelussa, joka kuitataan Bilbon pyörtymisellä ja heräämisellä taistelun jälkeen, jottei nuorempikaan lukija järkyttyisi. Tai sitten Tolkien ei vielä ollut päässyt teroittamaan kynsiään eeppisten kohtausten kirjoittajana. Mene ja tiedä.

Taru sormusten herrasta on ollut minulle niin valtavan suuri vaikuttaja kirjallisuuden ystävänä, että mikään muu fantasia ei oikein tahdo tuntua miltään sen rinnalta. Valitettavasti myös Hobitti jää minulle osastoon "ihan kiva", vaikka pidinkin siitä nyt toisella lukukerralla enemmän kuin ensimmäisellä.

Kirja sopii myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 22. Kuvitettu kirja ja 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut sanoja ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein"

Markus Zusak: Kirjavaras 

(The Book Thief, 2005. Suom. Pirkko Biström, Otava, 2008)

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Ainoa merkki sodasta oli tomupilvi, joka vaelsi idästä länteen. Se katsoi ikkunoista sisään koettaen löytää tien sinne, ja kun se samalla sakeni ja levisi, se muutti ihmisvirran haamuiksi. Kadulla ei ollut enää ihmisiä. He olivat laukkua kantavia huhuja.
(s. 391)

Markus Zusakin Kirjavaras on kahminut palkintoja ulkomailla ja päätynyt elokuvaksikin, joten ainesta olisi useampaankin Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Päätin valita sen kuitenkin edustamaan oseanialaisia kirjailijoita. Australialaisen Zusakin sukutausta on Saksassa ja Itävallassa, ja näistä ensinmainittuun Kirjavaraskin sijoittuu. Tarkalleen ottaen toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, eli sota-aihe jatkuu edellisestä haasteeseen lukemastani kirjasta.

Kirjan päähenkilö, Liesel, on tarinan alussa 9-vuotias tyttö, jonka äiti joutuu jättämään kasvattiperheen huostaan. Matkalla kasvattiperheen luokse tytön sairas veli kuolee. Veljen hautajaisissa Liesel nappaa maasta nuoren haudankaivajapojan pudottaman kirjan, ensimmäisenä monista kirjavarkauksistaan. Uudessa kodissa kasvattiäiti Rosa huutaa ja haukkuu ja kaikki näyttää muutenkin kamalalta. Yöllä Liesel herää toistuvasti painajaisiin kuolleesta veljestään. Kasvatti-isä Hans yrittää lohduttaa tyttöä, ja löydettyään Lieselin nappaaman kirjan hän opettaa tytön lukemaan. Tämä pieni teko kääntää Lieselin suhtautumisen uuteen elämäänsä. Rosan haukutkin osoittautuvat väärinymmärretyiksi hellyydenosoituksiksi. Kirjavarkaus ei jää viimeiseksi. Tyttö varttuu, historia kulkee kulkuaan läpi toisen maailmansodan ja kaiken siihen liittyvien kauheuksien. Kasvatti-isä Hans joutuu lunastamaan vuosia sitten tekemänsä lupauksen ja ottamaan perheen kellariin asumaan natseja pakoilevan juutalaisnuorukaisen. Hänen kanssaan Liesel solmii erikoislaatuisen ystävyyden kirjojen ja sanojen yhteensitovalla voimalla. Suuremman yhteenkuuluvuuden Liesel saavuttaa kyläyhteisönsä kanssa, kun pommitukset alkavat ja Liesel rauhoittaa pommisuojassa kyyhöttäviä ihmisiä lukemalla ääneen.

Ainakin kaksikymmentä minuuttia hän tarjoili kirjan tarinaa. Hänen äänensä rauhoitti nuorimmat lapset, ja kaikki muut näkivät mielessään viheltäjän juoksemassa rikospaikalta. Liesel ei. Kirjavaras näki vain sanojen mekaniikan - niiden paperiin juuttuneet ruumiit alas lyötyinä, jotta hän voisi kulkea niitä pitkin.
(s. 390)

Kirjat toimivat Lieselille paitsi keinoina lähestyä muita ihmisiä (Hansin öiset oppitunnit, koulukaveri Rudyn ystävyys ja rikoskumppanuus omena- ja myöhemmin kirjavarkaissa), myös oman persoonansa rakennuspalikoina. Hänen itseymmärryksensä karttuu uusia kirjoja varastaessa ja lukiessa. Kielestä tulee hänen työkalunsa maailman hahmottamiseen.

Sama viehätys kieleen kuuluu Zusakin kerronnassa. Zusakin kieli on kaunista ja aistikuvailut vahvoja. Sanojen voima, joka on tarinan tärkeä teema, tuntuu tekstissäkin. Saksankielisillä lauseenparsilla herkutellaan jopa uuvuttavuuteen asti, ja perustuupa yksi merkittävä juonikuvio pelkästään saksankieliselle onnentoivotukselle: Hals- und Beinbruch! Tuntuu, että tuon kohdan ainoa funktio on se, että niska- ja jalkamurtumaa toivottava kummallinen sanonta toteutuisi tarinassa.

Sota-aika, hylätty pieni tyttö päähenkilönä ja kellarissa piilotteleva juutalainen ovat melkoinen resepti melodraamalle, mutta onneksi sen kärkeä tulee alusta asti hieman tasoittamaan kertojahahmona toimiva Kuolema. Idea on herkullinen, ja Terry Pratchettia lukeneena melkein odotin Kuoleman puhuvan isoilla kirjaimilla. Ei sentään. Zusakin kertoja-Kuolema puhuttelee lukijaa tuttavallisesti, tuntee myötätuntoa noutamiaan sieluja kohtaan ja heittelee narratiivin väleihin kaikkitietäviä, selittäviä kommentteja. En ole oikein varma, mitä mieltä niistä olisin. Ne ovat kuin ne hetket Woody Allenin elokuvissa, kun päähenkilö kääntyy puhumaan kameralle selittääkseen asioita, jotka eivät muuten elokuvasta valkene. Samanlaista postmodernia kerrontatapaa on kertojan tapa paljastaa tulevat tapahtumat etukäteen. En ole niidenkään toimivuudesta varma. Maybe it's just me.

Kirjan aihe tuo varmasti tarkoituksella mieleen Anne Frankin ja Nuoren tytön päiväkirjan. Zusakilla nuori, kirjallisesti lahjakas tyttö tosin onkin kätkijä, ei kätketty. Kirjat, vaikka toinen niistä onkin faktaa ja toinen fiktiota, kuitenkin varmasti sopivat hyvin yhteen lähekkäin luettaviksi ja vertailtaviksi.

“Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”

Sylvie Simmons: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä  

(I'm Your Man, 2012. Suom. Jouni Jussila, Sammakko, 2014)

36. Elämäkerta tai muistelmateos

1960-luvun puoliväli. Vaalea norjalaiskaunotar Marianne on muuttanut kreikkalaiselle Hydran saarelle. Kirjailija-aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan jättäen heidän lapsensa Mariannen huostaan. Saari on oloiltaan alkeellinen, kuin muisto menneisyydestä, pysähtyneestä hetkestä ajalta ennen vedenpaisumusta. Sen vuoksi se on houkutellut asujikseen taiteilijoita, runoilijoita ja haaveilijoita, jotka haluavat elää irrallaan maailmasta. Valkeasta kalkkikivestä rakennetussa satamakahvilassa taiteilijapiirit kokoontuvat seurailemaan elämänmenoa ja utelemaan tulijoiden kuulumiset. Siellä Marianne tapaa vakavailmeisen kanadalaisen runoilijan, joka on kyllästynyt kylmään ja sateiseen Lontooseen, jossa hän on kirjoittanut esikoisromaaniaan apurahalla. Hydralla mies on löytänyt uuden tarmon kirjoittamiseen, jota vauhdittavat paastoaminen ja runsaat määrät amfetamiinia. Marianne tutustuu mieheen ja rakastuu tähän palavasti. Runoilija ottaa Mariannen ja pojan kattonsa alle asumaan yhtenä perheenä. Marianne muistaa isoäitinsä hänelle nuorena lausuman ennustuksen: ”Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”.

I was born like this, I had no choice

I was born with the gift of a golden voice
And twenty seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here in the Tower of Song
(Tower of Song, albumilta I’m Your Man, 1988)

Leonard Cohen liittyi viime marraskuussa vuonna 2016 edesmenneiden suuruuksien joukkoon. Cohenin ura oli kiehtova ja odotuksia karttava. Hän aloitti runoilijana ja ryhtyi muusikoksi vasta päälle kolmikymppisenä. Hän oli karismaattinen esiintyjä, joka vieroksui kiertueita ja käytti lauluntekoon parhaimmillaan vuosikymmeniä. Kuusissakymmenissä, "just a kid with a crazy dream", hän vetäytyi buddhistiluostariin ja palasi musiikintekoon vasta huomattuaan managerin kavaltaneen käytännössä koko omaisuuden. Sen seurauksena Cohen lähti tienaamaan eläkerahojaan takaisin pitkälle kiertueelle, jolta julkaistut livetallenteet ovat mielestäni Cohenin uran upeimmat julkaisut.

Minulle henkilökohtaisesti hän on aikakautensa merkittävimpiä laulaja-lauluntekijöitä. Bob Dylan, joka kiistatta on Nobelinsa ansainnut, on varmasti vaikutusvaltaisempi ja vallankumouksellisempi, mutta minulle liikaa folk-perinteessä ja ironiassa kiinni. Yhteistä heillä Cohenin kanssa on se, että molemmat jurnuttavat yksitoikkoisella äänellä tuhannen säkeistön mittaisia lauluja lähes muuttumattoman taustan päälle. Cohenin jurnutus on kuitenkin jotenkin miellyttävämpää. Hänen tekstinsä ovat kenties romanttisempia ja sävellyksensä odottamattomampia. Eikä kukaan yhdistä sanoituksissa ylätyyliä ja alatyyliä, pyhää ja profaania yhtä taidokkaasti kuin Cohen.

Cohenin viimeiseksi jäänyt albumi You Want It Darker käsitteli kuolevaisuuden ja uskon teemoja yli kahdeksankymppisen miehen haudansyvällä äänellä murisemana. Tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, sillä samoja teemoja Cohen on käsitellyt koko uransa ajan, aina nuoruuden esikoiskirjasta Let Us Compare Mythologies ja debyyttialbumista Songs of Leonard Cohen lähtien. Cohenin kolmas suuri teema, rakkaus ja seksi, on uusimmalla levyllä sivuosassa. Cohenin itsensä sanoin, ”I don't need a lover / That wretched beast is tame”, tuo kirottu peto on vihdoin kesytetty. Simmonsin teoksessa tämä Cohenin laulujen ja kirjojen teemojen toistuvuus korostuu. Samoin korostuvat Cohenin elämän monet naiset, jotka toimivat Cohenille milloin inspiraationa, milloin yhteistyökumppaneina.

Simmons selkeästi arvostaa Cohenia, mutta ei nosta tätä jalustalle tai pyri tahraamaan hänen mainettaan. Luin joitain vuosia sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen-elämäkerran, ja Simmons vetää pidemmän korren kyllä tässä kilvassa. Nadel tuntui keskittyvän Cohenin neurooseihin ja halusi psykologisoida laulut ja runot jonkin seksuaalisen frustraation kautta. Simmons on etäisempi, viileämpi ja analyyttisempi. Hän on myös tehnyt taustatyönsä huolellisemmin ja suhtautunut valtavaan lähdemateriaaliinsa kriittisemmin. Siinä missä Nadel tuntui lähtevän johtopäätöksestä ja etsivän sen tueksi todisteita, Simmons kirjoittaa avoimemmin, eikä pyri sensaatiojournalismiin seksi- ja huumehurjastelujen kuvauksilla, vaikka sellaiseen olisi ollut täysi mahdollisuus. Hän tuntuu myös olevan paremmin perillä populaarimusiikin historiasta nykyhetkeen asti.

Suomentaja Jouni Jussila on tehnyt pääsääntöisesti erinomaista työtä kirjan käännöksen kanssa. Puhekielisten sitaattien kääntäminen on aina haastavaa, mutta Jussila on löytänyt sopivan tasapainoisen tyylin. Jopa yleensä murheenkryyniksi nousevat musiikkitermit ovat hyvin hallussa, vaikka yhdessä kohtaa Hallelujah-kappaleen sanoituksissa hän kompastuukin. Ensimmäisen säkeistön ”it goes like this, the fourth, the fifth” -säkeen neljäs ja viides viittaavat sointuasteisiin, ei aika-arvoihin ”neljäsosa, viidesosa” (sic). Tämä tekeekin kohdasta erityisen nokkelan, sillä sanojen ”fourth” ja ”fifth” kohdalla sävellyksessä todella soi C-duurin neljäs ja viides sointuaste. It goes like this, näin se menee, kirjaimellisesti. Mutta tämä on ehkä musiikkiteoreettinen lillukanvarsi, ja se erhe muuten mainiolle suomentajalle annettakoon anteeksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin hienosti kirjoitettu elämäkerta vaikuttavasta ja etäisestä runoilijamuusikosta. Koska tämä blogiteksti päätyikin käsittelemään enemmän Cohenia kuin Simmonsin kirjaa, ja koska pidän listoista, laitan tähän loppuun vielä bonuksena mielestäni Leonard Cohenin tämänhetkiset top 5 -kappaleet sekalaisessa järjestyksessä YouTube-linkkeineen.

1. Famous Blue Raincoat
Kirjeen muotoon kirjoitettu tarina kolmiodraamasta. Se, onko kirjeen kirjoittaja pettäjä vai petetty, jää epävarmaksi, kuten jää kahden miehen keskinäinen suhdekin. Cohenilla on valtava pokka päättää kappale sanoihin "Sincerely, L. Cohen".

2. Lover, Lover, Lover
Cohenin harvoja korkeampia laulusuorituksia. Rakastuin kappaleen tuoreehkon liveversion etnomeininkiin, jollaista viimeisten kiertuiden upea bändi tarjoili.

3. If It Be Your Will
Enemmänkin rukous kuin laulu. Melodisesti Cohenin vahvimpia teoksia, ja luulen kappaleen olevan Hectorillekin tuttu.

4. Take This Waltz
Cohenin kääntämään Federico Garcia Lorcan runoon sävelletty valssi. Surrealistinen teksti vyöryttää kuulijan eteen kauniin paradoksisen kuvan toisensa jälkeen.

5. Who By Fire
Vanhaan juutalaiseen liturgiseen lauluun perustuva pieni folk-kappale. Yksinkertainen laulu nousee aivan uudelle tasolle tässä saksofonikolossi Sonny Rollinsin kanssa nauhoitetussa versiossa. Vaikka se taustalaulaja soul-karjahteluillaan yrittääkin tunnelmaa pilata.